masennus

sairastin masennusta monta vuotta ja aloin siitä paranemaan oikean lääkityksen ja terapian avulla. Raskausaikana en ole ollut masentunut, vaan mielialat ovat olleet hyvinkin tasapainoiset. Lääkityksen lopetin heti raskauden alussa ja parempaa ajankohtaa lopetukselle ei olekkaan, sillä mitään viekkareitakaan ei tullut tai pahempia mielialan heittelyitä. Raskaushormoonit jotenkii vaikutti vissiin.. Nyt tuntuu elämä hyvältä ja tasapainoiselta, mutta jatkuvasti käyn silti terapiassa, ihan vaan seurannan kannalta nyt raskausaikana ja todennäköisesti myös synnytyksen jälkeen jonkun aikaa. Synnytys on kuitenkin sitten niin iso asia ja elämää mullistava kokemus niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla.. Riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen voi olla suurempi jos on aikasempaankin sairastanut, joten on ihan hyvä seurailla tilannetta sittenkin.

Sinulla on ollut rankkaa lähiaikoina ja viimeiset viikot menossa joten enpä ihmettele että sinusta tuntuu siltä että masennus alkaa palailemaan. Toivon että et joudu aloittamaan lääkitystä, jos vaikka juuri terapiakäynnit riittäisivät? Voihan se olla että sitten helpottaa muutenkin kun synnytys on ohi ja lapsi toisi iloa "masennuksen" keskelle. Voimia sinulle! Uskon että asiat järjestyy sinulla. Itse luulin joskus että ikinä en parane ja voi elää normaalia elämää mutta nyt menee hyvin ja toivon sitä jatkossakin etten sairastu. Kaikista tärkeintä on että tajuaa hankkia apua ajoissa.

hei. masennusta myös minulla enemmän ja vähemmän.olen myös ollut lääkityksessä mutta lopetin alkuraskaudessa,(olen myös viikolla 37,LA 20.05)masennus on ollu esillä jo kauan yläasteelta saakka (22v nyt)ja vuosien saatossa on ollu sellasta vuoristorataa..parempia ja huonompia viikkoja.mutta nyt tuntuu että varsinkin puolesta välistä raskautta on ollut enemmän huonoja viikkoja.silloin kun masis iskee saatan olla monta päivää alamaissa ja tuntuu niin pahalta etten pysty edes itkemään kunnolla.ja yksittäistä selitystä en näillä hetkillä ole.sitten taas yhtäkkiä herään aamulla pirteänä ja "normaalina".tämä on erittäin hankalaa koska esikoinen kärsii siitä että äidin mielialat vaihtelee niin usein.ajattelin myös alottaa uudestaan lääkkeet mutta vaikea sanoa kauanko imettää joten pitäs varmaan kysyä lääkäriltä sellasia lääkkeitä joista ei olis kovin paljon haittaa vauvalle.lääkkeet tai ei mutta vauva kärsii siitäkin jos äiti on masentunut.samaten minulle tapahtunut varsinkin alkuraskaudessa ikäviä asioita,esikoinen aloitti yöheräilyn samaan aikaan kun sain tietää olevani raskaana ja oli monta viikkoa pahoinvointia,enkä juuri nukkunut 5:kään tuntia yössä,isoisäni kuoli ja koska perin hänet tuli aikamoiset perintöverot maksettavaksi ihmiselle jolla ei ole edes luottotiedot kunnossa...muutettiin toiselle paikkakunnalle, tuli raskausongelmia,liikaa painoa,sokeriarvot koholla ja esikoiselle uhmaikä...liitoskivut tosi kovat tällä hetkellä mutta lohduttaa tieto että ei ole enää kuin 3 viikkoa jäljellä.nyt on ollu ihan hyviä päiviä mutta pelkään silti tulevia masennuspäiviä..eli en tiedä neuvoa juuri mitään kun itsellä samanlainen tilanne päällä..mutta hyvä tietää että on kohtalotovereita...menen esikoista lohduttelemaan..taas kiukku päällä..mutta koitetaan jaksaa ja otetaan kaikki ilo irti hyvistä päivistä ja uskotaan tulevaisuuteen..

Olenkin jo miettinyt tässä että missä ne kaikki muut raskaana parhaillaan olevat masentuneet äidit piilevät, kun olen väsynyt ja masentunut ollut koko ajan. Tuntuu siltä että rinnasta ahdistaa ja on vaikea välillä hengittää. Unirytmi on tipotiessään ja olen joutunut olemaan myös humalahakuisen, metelöivän lähipiirini ja harmittavien meluavien naapureiden armoilla koko raskauden ajan. Oloni on turpea, painava ja haluton, seksi ei suju enää ollenkaan. Kaikki mahdollinen siis tökkii. Kymmenen kiloa tullut painoa, vaikka sen verran olisi vaadittu koko raskauden ajalle lievästi ylipainoisella. Lisää on tulossa, kun ei olla ihan loppusuoralla.

Yritän ottaa päivän kerrallaan ja olen paljon tietokoneella ja yritän unohtaa häiriötekijät silloin kun niitä ei ole. Tosin niitä on joka päivä aamusta alkaen, kun naapurit aloittavat meluamisensa ja minä olen nukkunut yöni huonosti enkä pysty enää torkahtamaan. Ympäristö ja oma olotila rassaa sen verran, että pinna on kireällä jakuvasti ja suren jo sitäkin, miten tämä kaikki vaikuttaa tulevaan vauvaan. Tuo isompikin jälkikasvu tuntuu saaneensa osansa masentuneesta äidistä (jota ihmiset kohtelee epätasaisen välinpitämättömästi) ja tulokset jo näkyvät selvästi, ainakin omasta mielestä.

Kun odotusmasennus on tätä luokkaa, niin millaistakohan on synnytyksen jälkeen? Esikoisen kanssa masennus kesti pari vuotta eli niin kauan kun pääsin tämän sairaalloisesta isästä eroon ja omille jaloilleni edes vähän koko traumaattisesta ja koko itsetunnon vievästä elämänvaiheesta.

Lääkkeitä en suostu hankkimaan, minusta vain ei ole sellaiseen. Enkä mene muutenkaan enää valittamaan masennuksesta minnekään, koska kukaan ei ole koskaan kyennyt auttamaan olotilaani paremmaksi sillä että puhun. Se ei vie puristusta rinnasta pois. Ehkä minulla on sydämessä jokin vika, kun olo on fyysisesti näin tukala. Mutta mitäs siitä, turha minun on tutkimuksia pyytää. Rahaa ja yksityisen lääkärin siihen tarvitsisin. muutenkin olen menettänyt uskottavuuteni mahani pyöristymisen myötä, siltä ainakin tuntuu. Kukaan ei ota tosissaan minua missään.