Olin hiljainen, arka tyttö. Astuin taas ylä-asteen kuiskuttelevalle välitunti-alueelle; ihmisten ylimieliset katseet, kuiskutukset, ivalliset hymyt ja sanomiset... Suurin läksyni koko kouluaikanani oli oppia, etten ollut mitään.
Siitä on jo nyt vuosia. Mutta jäljet siitä kantoivat tähän päivään asti. Rupesin kärsimään paniikkihäiriöstä; jouduin syömään vuosia ahdistuslääkkeitä vähän yli parikymppiseksi nuoreksi naiseksi asti. Yksinäisyys oli tuttu seuralainen, en osannut uneksia mistään muusta, kaikki oli vain "sitä". Ajatukset, että tämä päättyy vielä, toivon mukaan kuoleman kautta, toivat pientä lohtua. Elämän merkityksettömyys, yksinäisyys ja pohjalukemissa oleva itsetunto surrasivat päässä vuosikausia.
Mutta tänä aamuna, vuonna 2002, näin herätessäni vieressäni hymyilevän katseen ja kuulin kuiskauksen "huomenta, rakas". Menin naimisiin vähän aika sitten miehen kanssa, jota rakastan, ja joka on ihmeellisellä tavalla tukenut ja rakastanut mua...
Nyt elämä tuntuu aivan ihmeelliseltä. En olisi ikinä uskonut, että minullekin koittaa vielä rauhan aika ja että löytäisin rinnalleni oman rakkaan. Ja nyt se kaikki on viimein tässä ja nyt, käsin kosketeltavissa. Kun on elänyt niin pitkään ilman rakkautta, tuntee sen aivan uudella tavalla. Viimein olen löytänyt myös pienen tarkoituksen mahdollisuuden siihen, miksi menneisyys ja kouluajat olivat sellaista painajaista. Se selitys ei olisi auttanut minua silloin teini-ikäisenä, mutta nyt - nuorena aikuisena - se tuo jonkinlaista tarkoituksen siementä: ehkä en olisi koskaan voinut kokea tälläistä rakkautta ja onnea, jos en olisi kokenut mitä on ollut elää keskellä painajaismaista todellisuutta...
En ole enää katkera kiusaajilleni, ajat ovat muuttuneet, ja niin varmasti hekin...
Halusin tämän kautta vain sanoa - erityisesti kaikille kiusatuille - että on mahdollisuus löytää elämisen arvoinen tulevaisuus silloinkin, kun elämä tuntuisi välillä ylivoimaiselta ja oman arvon tunto olisi riistetty mielestä... Elämällä on vielä vaikka mitä ihanaa varattuna teitä varten! Välillä ei jaksa taistella, silloin pitää vain uskoa. Mulle itelleni myös usko Jumalaan ja siihen, että hällä on vielä joku tarkoitus elämälleni antoi jonkinlaista voimaa, ja uskon, että se lopulta varmasti kantoi mut siihen missä olen tänä päivänä...
Siitä on jo nyt vuosia. Mutta jäljet siitä kantoivat tähän päivään asti. Rupesin kärsimään paniikkihäiriöstä; jouduin syömään vuosia ahdistuslääkkeitä vähän yli parikymppiseksi nuoreksi naiseksi asti. Yksinäisyys oli tuttu seuralainen, en osannut uneksia mistään muusta, kaikki oli vain "sitä". Ajatukset, että tämä päättyy vielä, toivon mukaan kuoleman kautta, toivat pientä lohtua. Elämän merkityksettömyys, yksinäisyys ja pohjalukemissa oleva itsetunto surrasivat päässä vuosikausia.
Mutta tänä aamuna, vuonna 2002, näin herätessäni vieressäni hymyilevän katseen ja kuulin kuiskauksen "huomenta, rakas". Menin naimisiin vähän aika sitten miehen kanssa, jota rakastan, ja joka on ihmeellisellä tavalla tukenut ja rakastanut mua...
Nyt elämä tuntuu aivan ihmeelliseltä. En olisi ikinä uskonut, että minullekin koittaa vielä rauhan aika ja että löytäisin rinnalleni oman rakkaan. Ja nyt se kaikki on viimein tässä ja nyt, käsin kosketeltavissa. Kun on elänyt niin pitkään ilman rakkautta, tuntee sen aivan uudella tavalla. Viimein olen löytänyt myös pienen tarkoituksen mahdollisuuden siihen, miksi menneisyys ja kouluajat olivat sellaista painajaista. Se selitys ei olisi auttanut minua silloin teini-ikäisenä, mutta nyt - nuorena aikuisena - se tuo jonkinlaista tarkoituksen siementä: ehkä en olisi koskaan voinut kokea tälläistä rakkautta ja onnea, jos en olisi kokenut mitä on ollut elää keskellä painajaismaista todellisuutta...
En ole enää katkera kiusaajilleni, ajat ovat muuttuneet, ja niin varmasti hekin...
Halusin tämän kautta vain sanoa - erityisesti kaikille kiusatuille - että on mahdollisuus löytää elämisen arvoinen tulevaisuus silloinkin, kun elämä tuntuisi välillä ylivoimaiselta ja oman arvon tunto olisi riistetty mielestä... Elämällä on vielä vaikka mitä ihanaa varattuna teitä varten! Välillä ei jaksa taistella, silloin pitää vain uskoa. Mulle itelleni myös usko Jumalaan ja siihen, että hällä on vielä joku tarkoitus elämälleni antoi jonkinlaista voimaa, ja uskon, että se lopulta varmasti kantoi mut siihen missä olen tänä päivänä...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Rakkaus antaa menneet anteeksi ja siirtää katkerat muistot unholaan. Muistakaa lisäksi olla rehellisiä ja avoimia toisillenne se on hyvän parisuhteen avain....eli olipa asia miten paha hyvänsä keskustelkaa avoimesti.... Oma avioliittoni pelastui tällä kaavalla ja tällä hetkellä olen onnellisempi kuin koskaan...elämä hymyilee...viva la elämä.Rakkaus on ihana asia ja juuri se kun aamulla kuulee ekana :huomenta rakkaani....Kerranhan me täällä vain eletään......