Enon subjektiivinen katse

Entäpä jos eno vaan kokee hallusinaatioita ?

Tässä maailmassa on tämän maailman rationaalisuus jota voidaan kutsua vaikka fysiikan laeiksi. Se tarkoittaa sitä että kaikki menee tietyn kaavan mukaan. Kun lähdet huoneesta jossa ei ole ketään, suljet oven, palaat takaisin huoneeseen, kaikki on juuri niinkuin oli lähtiessäsi. Tuolit, sohva, pöytä.. kaikki on samassa asennossa.
Jos ne olisivat eri asennossa tai leijuisivat ilmassa, se ei olisi normaalia vaan paranormaalia.

Olen kertonut muistaakseni kerran tämän tapahtuman. Lähdin aamulla töihin. Otin mukaan kotiavaimet, autonavaimet, lompakon ja kännykän. Menin toimistooni, jonne oli vain yksi ovi ja se ovi oli sihteerien toimistosta. Kuten tavallista, riisuin takkini ja laitoin tavarat toimistopöydälleni ja menin takaisin juomaan kahvia naisten kanssa ja juttelemaan. Kohta soi firman puhelin ja se oli minulle.

Soittaja oli veljeni lapsuudenkaveri, puolituttu minullekin, joka kertoi että minun lompakkoni on löytynyt hänen myymälänsä edestä toisella puolella kaupunkia. Sanoin hälle että ei se ole mahdollista, koska lompakkoni on toimistoni pöydällä enkä ole käynyt sielläpäin moneen päivään. Kävin katsomassa toimistostani ja lompakko oli kadonnut. Lähdin siitä sitten hakemaan sitä lompakkoa ja toden totta, se oli minun lompakkoni. Kaikki tallella ja käteistäkin useampi satanen. Ohikulkija oli vienyt sen myymälään löytötavarana myymälän edestä.

Toimistossani ei ollut siis toista ovea eikä avattavaa ikkunaa, eikä muita kuin minä. Olin kahvittelun ajan sihteerieni kanssa koko ajan ja ketään ei käynyt luonamme eikä kulkenut ohitsemme. Se olisi ollut mahdotonta huomaamatta. Ei mennyt mitenkään järkeen mitä oli tapahtunut.

Asia muuttui vielä tuplasti kummallisemmaksi kun seuraavalla viikolla kaveri soitti että hukkasitko lompakkosi? Sanoin että joo viime viikolla, mutta löytyi. Kaveri sanoi että eikun tänä aamuna olin ollut hänen rinnallaan liikennevaloissa ja hän oli yrittänyt huitoa että mulla on lompakko auton katolla, mutta minä olin vaan vilkuttanut takaisin ja jatkanut matkaa. Kysyin missä tämä tapahtui? Se tapahtui juuri siinä myymälän kohdalla olevissa liikennevaloissa, josta lompakkoni oli viikkoa aiemmin löytynyt.

Eipä siinä mitään mutta kun en ollut sinäkään aamuna käynyt siellä kaupungin suunnalla, vaan tullut suoraan töihin. Se en siis voinut olla minä, mutta kaveri oli varma että se olin minä ja että minäkin olin tunnistanut hänet, hymyillyt ja vilkuttanut.

En keksi oikein muuta selitystä kuin että se oli jonkinlainen deja vu joka ei tapahtunut tässä todellisuudessa vaan rinnakkaistodellisuudessa. Muuten minua voisi kutsua hulluksi, mutta tapahtuneelle on neljä todistajaa itseni lisäksi.

Hieman autistinen serkkupoikani näki pienenä pikku-ukkoja. Ne oli ilmeisesti leikkisää väkeä kun serkku nauroi katketakseen niiden temppuilulle ja selosti mitä ne tekee. Ei hän koko aikaa niitä nähnyt mutta muutaman kerran viikossa.