Olen tässä miettinyt että nyt vähän päälle 30vuotiaana olen eläissäni tavannut ainoastaan yhden miehen joka on terve ja tasapainoinen ja kaikinpuolin hyvä tyyppi, sellainen jonka kanssa voisi elää vaikka kuinka kauan (=loppuelämän). No, tämän tyypin kanssa ei suhteesta tule mitään välimatkan takia. Mietin että mitä jos en enää koskaan tapaa toista sellaista miestä jonka kelpuuttaisin miehekseni ja lapsilleni isäpuoleksi tms. Voiko sitä elää ilman miestä/suhdetta "loppuiän"? Jotenkin minulla on sellainen kuva että ihminen on luotu elämään toisen ihmisen kanssa. Entäs seksi, voiko sitä elää ilman seksiä?
Pärjääkö ihminen ilman kumppania vuosikaudet/loppuelämän?
Kaija
155154
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olen 35-vuotias puoli vuotta sitten eronnut. Olen ajatellut asiaa monelta eri kantilta; voiko ihminen elää onnellisen elämän ilman pysyvää parisuhdetta. Olen lukenut näitä uusioperheiden ongelmia, kuinka lapset sulkeutuvat omiin huoneisiinsa, jne. ja tullut tulokseen, että jokaisella on oikeus olla omassa kodissaan juuri sellainen kuin on ja siitä syystä olen päättänyt totutella ajatukseen että tällä äidillä ei tule olemaan asuinkumppania noin 15 vuoteen. Ellei sitten osu joku oikeasti aikuinen mies kohdalle, jonka kanssa haluaa olla.
Itse olen ajatellut, että luovun tässä tilanteessa (nainen vielä parhaassa iässä..) omista fyysisistä tarpeista, läheisyyden ja seksin tarpeesta toistaiseksi. Seksi"niksat" voi tyydyttää monella eri tapaa, mutta läheisyys ja koskettelu on tuottanut päänvaivaa, että miten niiden puutteesta voi päästä eroon - tai siitä että ei tunne puutetta. En tiedä.
Mutta en halua, että lapseni joutuisivat jännittämään tai esiintymään omassa kodissaan.
Monimutkaista.
Voisko joku jo vähän kauemmin yksin elellyt kertoa miten on selvinnyt?
Ehkä se on niin, että ihmisellä on vain yksi sielunkumppani jonka voi löytää tai sitten ei. Minulla tällainen on ollut vuosia sitten. Hänet menetin juuri pitkän välimatkan ja oman tyhmyyteni tähden. Oikeasti se välimatka ei ole ongelma, jos siitä ei tee sellaista ja jos molemmat kovasti toisiaan haluaa, jompi kumpi on varmasti valmis joustamaan ajan saatossa. Toisaalta ei sekään ole oikein(minulla tällainen tilanne tällä hetkellä), että asutaan yhdessä, vaikka kaikki on loppu suhteessa. Minä olen kaksi vuotta käytännössä elänyt jo ilman seksiä vaikka parisuhteessa. Haluaisin irrottautua, pelkään vaan niin pirusti lähteä, koska enää en ole yksin, vaan minun täytyy ajatella myös lastani. Jos joskus pääsen irti tästä suhteesta, en miestä halua, jollei todella ole se `sielunkumppani`, joka minut löytää. Jos sellaisia on sittenkin useampia kuin yksi. =)
Tämä mies jonka mainitsin (joka voisi olla sielunkumppanini, siltä ainakin tuntuu?!) on vieläkin 'kehissä' ja täytyy sanoa että kyllä tuo 5000km välimatkaa on ongelma vaikka yritän kuinka ajatella että välimatka ei ole ongelma... Olen aina tahtonut ajatella romanttisesti että rakkaus ei katso ikää, välimatkaa tms tms mutta realiteetit on eri juttu.
Hei, kuulostaapa mietteesi tutulta. Minullakin on ollut paras suhde ns. kaukosuhde ja voihan se olla että just sen takia tämä ihminen onkin tuntunut juuri oikealta, kun ei tarvitse olla niin paljon arkisessa kanssakäymisessä. Muuten olen törmännyt vain väkivaltaisiin, alkoholin suurkuluttajiin, kontrollifriikkeihin ym. Ei heidän kanssaan olisi voinut kuvitella tasapainoista tulevaisuutta. Nyt kun ei ole mitään suhdetta, niin tuntuu kuin lapset ainakin olisivat vapautuneempia ja itselläkin on kieltämättä enemmän aikaa heille. Äskenkin tehtiin pojan kanssa yhdessä maantiedon esitelmää ja täytyypä sanoa, että oli itsellänikin kivaa auttaa poikaa ja sukeltaa nettiin etsimään tietoa Etelä-Amerikan maasta. Nyt tuntuu kuin olisin käynyt siellä reissussa =)
Toisaalta tuntuu kivalta se ajatus, että koska vaan voi vielä törmätä siihen unelmien mieheen.. Silti uuden suhteen luomisessa tulee aina vastaan sama ajatus: entäs sitten kun paljastuu taas jotain minkä takia suhdetta ei voi jatkaa. Taas se itsensä kokoaminen ja suruaika..Miksi tämä on niin vaikeaa? Jos ei voi elää ilman seksiä, niin pitäisikö hommata vain joku nuori rakastaja joka toiseksi viikonlopuksi? Ei kyllä sekään tunnu ihan oikealta ratkaisulta.
Nyt tuntuu, että maailma on pullollaan onnellisia pariskuntia, jotka tekevät kaikki yhdessä..minä teen kaiken lasten kanssa. Ei yhtään hullumpaa muuten, mutta se ajatusten vaihto toisen aikuisen kanssa. Sitä kaipaa..yhdessä tulevaisuuden suunnittelemista.
Nytkin voisi yhdessä miettiä tulevaa kesää..
Toisaalta on tämä "vapaus" ja lapset kohta isoja. Ajattelin, että jos malttaisin vain heittäytyä tekemään kaikkea mikä kiinnostaa ja mahdollisimman paljon yhdessä lasten kanssa, huomaisin jonain päivänä tuntevani itsenikin paremmin ja olemaan valmis kohtaamaan sen ihmisen, joka näkee minut sellaisena kuin olen ja antaa sille arvoa.
Tällaisia mietteitä ennen nukkumaanmenoa..
seesteistä aikaa ilman miestä. Olen kohdannut näitä holisteja ja kontrollifriikkejä ihan riittämiin minäkin. Menneisyyttä, kun mietin, parasta aikaa oli,kun lasten kanssa asuttiin keskenään ja minulla oli upea rakastaja siinä sivussa. Ei lupauksia tai paineita normaalisuhteesta, vaan intohimoinen suhde, joka piristi silloin, kun ehdittiin tavata. Tätä jatkui kaksi vuotta, eikä lapsilla ollut hajuakaan koko tyypistä, kun en vienyt häntä kotiin ja kotona oli lapsenvahti;) Sellainen normaalielämä ja seurustelu on usein hankalaa lasten kanssa. Mustasukkaisuutta jne. Kaunista kevättä kaikille, siellä oli ulkona koivut puhkeamassa hiirenkorville.
mutta olen itse miettinyt tätä myös. Tosin olen monella tapaa vielä kiinni exässä (lapset, tunteet), vaikka ero ei enää ahdistakaan. Kaksi vuotta odotin (exä pyysi miettimisaikaa viime jouluun asti), josko hän muuttaisi mielensä ja haluaisi yrittää pitää perheen kasassa, mutta lopulta yhteensovittamattomia asioita oli liikaa ja yhteisiä asioita liian vähän.
Nyt exällä on uusi poikaystävä, viettivät vapunkin yhdessä ja sekös onkin pitänyt minut hilpeällä mielellä koko kuunvaihteen. Onneksi on nuo lapset jotka jaksavat energiallaan piristää.
Olen kuitenkin funtsannut, että tässäkö tämä nyt sitten on? Tuska erosta on vaihtunut kummalliseen tyhjyyden tunteeseen ja välinpitämättömyyteen. En tunne oikein mitään, paitsi surua ja mitättömyyden tunnetta siitä, kuinka asiat ovat menneet. Kauanko tämä jatkuu? Kuinka kauan olen yksin? Olen sitä sorttia, josta ei ole seurustelusuhteeseen ilman rakkautta, eikä näin kolmenkympin jo lähestyessä oikein seksiinkään ilman tunteita. Tarjokkaita olisi, mutta kun ei itseäni kiinnosta.
Sovin mielestäni exäni kanssa niin hyvin yhteen sekä persoonalliksiemme että kiinnostuksen kohteittemme osalta ja kuten Hugh Grant totesi siinä eilisessä nyyhkyleffassa "todennäköisyys sille, että löytää jonkun jota rakastaa, ja joka kykenee antamaan vastarakkautta, on mitätön". Niinpä, tuon voisin allekirjoittaa, vaikka sitaatti ei mitään Dalai Laman viisautta olekaan. Onko saumaa enää löytää uutta rakkautta, joka sytyttää samalla tavoin? Vai oliko se tosiaan tässä? Ja jos näin on, niin kuinka voi elää yksin lopun ikäänsä? Vai onko parempi etsiä joku, kuka tahansa, viereen, siitäkin huolimatta, että ei kykenisi enää samoihin tunteisiin? Veikkaan, että tuo tunteiden ja suhteen "feikkaaminen" saattaisi aiheuttaa pitkällä juoksulla melkoisia ongelmia..
Moi!
Kuten itsekin toteat kirjoituksessasi, on vielä liian aikaista sun huokailla tulevaisuuden rakkaudettomuutta... Et ole vielä irti tunteistasi ex-vaimoasi kohtaan. Silloin todella on liian aikaista miettiä tulevaa ja synkistyä!
Jutteletko muuten tunteistasi kenenkään kanssa? Puhumisen avulla voisit päästä eteenpäin ja unohtaa haikailu menneeseen. Niin, lapset. Hehän muistuttavat tehokkaasti myös ex-vaimosta...
Usein tuossa tilanteessa tulee kuvioon se "kävelykeppisuhde". Siinä on toisaalta hyviäkin puolia, mutta jos liikkeellä ollaan eri mielellä eli että uusi naisesi odottaisikin enemmän kuin sinä suhteelta, niin ongelmiahan siitä tulisi.
Kuitenkin. Sä oot vielä nuori ja elämässä tulee VARMASTI vielä olemaan rakkauttakin. Tuohon kun luotat ja katselet avoimin silmin ja vailla pelkoa mahdollisen uuden suhteen jatkuvuudesta, niin hyvin käy varmasikin. Itse oon muutaman kk seurustellut miehen kanssa, jolle ero ollut kova paikka. Se tuntuu vielä tässä meidän suhteemme alussa jollain tapaa "taustalla". En aio hätiköidä vaan toiveikkaana etenen askel kerrallaan hänen kanssaan. Olen onnellinen niistä hetkistä, jotka vietämme yhdessä ja ikävä tulee pienenkin eron jälkeen. ...Ihastumista siis ilmassa. Sulle toivoisin sydämestäni samaa !!!
ja tsemppauksesta. Kattellaan tässä nyt tää vuosi ja koetetaan kasata särkynyttä sydäntä.
Oon tosiaan puhunut yhdelle sun toiselle. Ensin tuskailin exälle. ISO VIRHE. Häntä ei kärsimykseni kiinnostanut. Päinvastoin se vain pahensi muutenkin hankalaa tilannetta. Sitten aloin jauhaa kavereille, mutta siitäkää ei ylettömästi ollut apua, sillä kukaan ystävistäni ei ole ollut vastaavassa tilanteessa (eronnut ja lapsia, suurin osa lapsettomia) ja toisaalta, vaikka kavereidedn lojaliteetti ja tuki on mukavaa, se vaikeuttaa objektiivisen kommentin saantia asiaan. Lopulta soitin (karmean exän kanssa käydyn riidan jälkeen) Mobilen kriisipuhelimeen. Sieltä alkoi ensimmäistä kertaa tulla rakentavaa kommenttia, jolla aloin päästä eteenpäin. Sanotaan näin, että ammattilaisen kanssa keskustelu auttoi sen verran, että jatkuva kuvotuksen ja ahdistuksen tunne katosi ja muuttui lähinnä tyhjäksi surun tunteeksi. Ja se oli tarkoituskin. Aloin olla ratkeamispisteessä jatkuvan pahan olon, ruokahaluttomuuden ja unenpuutteen takia.
Kuten totesit nuo lapset ovat ikävä kiinnike exään. Tarkoitan tällä sitä, että jos lapset eivät tarvitsi äitiään voisin elää onnellisesti kolmestaan kahden muksuni kanssa ja exä saisi painua hornan tuuttiin. Mutta koska lapset kaipaavat myös äitiään niin pakko on yrittää sopeutua. Nyt olen tosin yrittänyt minimoida kontaktit exään, joka tuppaa soittelemaan harva se päivä tarviten apua siinä sun tässä asiassa. Tajusin, etten voi olla exäni juoksupoika ja roskakori.
Näissä parisuhdeasioissa järki ja tunteet kulkee harvoin käsi kädessä. Ymmärrän järjen tasolla, että se ei hyödytä ketään eikä mitään jos elän lopun elämääni katkerana ja yksin, mutta tällä hetkellä tunteet eivät oikein anna valinnanmahdollisuutta. Järjen tasolla tiedän, että ei tämä itku ja parku loputtomiin kestä, mutta tunnetasolla vilahtelevat kuvat näivettyneestä ja yksin seisovasta isästä lasten lakkiaisissa. Järjen tasolla tiedän, että exäni ei ole tämän itseruoskinnan arvoinen, mutta tunnetasolla kaipaan häntä edelleen. Mutta kuten sanoit: kyl se siitä .. ajan kanssa.
kyllä pystyy mä ainakin luulen niin. olen nyt ollut lasteni kanssa yksin 3 vuotta enkä vieläkään kaipaa miestä rinnalleni tosin ilman seksiä en ole elänyt (ei sitä ilman pysty) mut se onki sellanen juttu et sitä saa aina kun tahtoo valinnanvaraa riittää ei tarvii ees mitään kauheeta luuseria käyttää.
p.s. moralisteille tiedokx lapset ei näitä miehiä näe koskaan siitä pidän hyvän huolen.
Niin tai: Pärjääkö ihminen ilman RAKKAUTTA loppuelämänsä? Kun tuota kysymystä maistelen, on vastaukseni itsestäänselvästi: ei pärjää. Ja parisuhdehan antaa juuri rakkautta. Niin, joku nyt voi todeta, että kyllähän rakkautta saa lapsilta, sukulaisilta, ystäviltä, lemmikkieläimeltä. Mutta onhan naisen ja miehen välinen rakkaus aivan eri asia.
Ja toisaalta jokainen on oma yksilöllinen persoonansa. Jonkun seksuallivietti on hyvin korkea, toisen olematon, jollain ei sellaista taida olla ollenkaan. Itse kun kuulun tuohon ensimmäiseen ryhmään, on ihanaa voida seurustella, saada ja antaa rakkautta ja nauttia aikuisen naisen seksuaalisuudestaan. Toiveissa loppuiän parisuhde, mutta sehän selviää vain ajan kanssa.
Jotenkin outo ajattelu sinulta. Taitanet olla vähän kranttu. Entä mitä teet jos/kun se rakkaus kolahtaa kohdalle? Analysoito silloinkin hänet? Pitääkö hänen olla tumma, komea, vähintään korkeasti koulutettu, rikas??? Eikö tavallinen "duunari" oikein kelpaa? Ehkä sinun pitää katsoa itseäsi peilistä ja vähän alentaa niitä kritiikkejäsi miehien suhteen. Tiedä vaikka ympärilläsi on jo se oikea? Etkä vaan huomaa häntä. Ei ihminen pärjää ilman kumppania eikä seksiä. Kyllä ne yksinäiset jollain tavalla itsensä tyydyttää.
Tunnet varmasti paljonkin naisia ja voin sanoa että minä olen heistä se vähiten kranttu. Haluaisin tavata terveen miehen (henkisesti terveen) jolla ei tarvitse olla rahaa, työpaikka olisi tietenkin toivottu asia koska enää en rupea elättämään yhtään miestä, ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä, autoakaan ei tarttis olla. Haluaisin miehen joka kohtelee minua kunnioituksella ja rakkaudella.
Ja jos täytyisi vielä ruksata ruutuun niin valitsisin mielummin duunarin ku korkeasti koulutetun.
Siinä mun kriteerit.
Olen elänyt vuosia lasteni kanssa keskenään ja nautin tästä tunteesta,ei tarvitse jakaa huomiota muille kuin lapsille.Harrastan paljon,teen töitä ,matkustelen lasten kanssa tosi paljon.Seksiä saa varmasti jos siltä tuntuu,minulle suurin nautinto on tämä onnellisuus..Saa tehdä elämässä just niinkuin huvittaa..Itse olen kokenut parisuhteitten(" 3kpl) riemun ja surun,ja kiitos tälle elämelle ne riittävät..Elämäni on täynnä kaikkea mitä haluankin,pilke silmäkulmassa kuljen elämääni .Luulin joskus että ihminen tarvitsee toista rinnalleen,mutta huomasin että minun rinnalle sitä ei sovi parisuhde mielessä...Tottakai olen iloinen lapsistani ja olen sovussa exien kanssa ,mutta minun elämä kulkee näin ja olen tyytyväinen.Ja se hetki kun käperryn peittoni alle yksin ,se on huikean hyvä.Mitään ei minulta puutu elämästäni.Ehkäpä olen jo elänyt niin pitkän elämän...
Sinäpä sen sanoit. Kyllä ihminen hengissä pysyy ilman parisuhdettakin, eikä seksi ole niin tärkeää, että sen puuttuminen haittaisi (onhan meillä omat
kädetkin). Minun suhteestani puuttuivat sekä rakkaus että läheisyys, koskettelu, nyhjääminen - seksiä
kyllä oli, mutta e.m. seikoista johtuen vain kylmää
suorittamista, eikä se antanut minulle mitään. Eikä exäni ollut oikeasti kiinnostunut minusta ihmisenä,
ei edes halunnut vierailla vanhempieni luona, vaikka
olimme yksissä yli seitsemän vuotta. Olen elänyt lapsineni yksin jo saman verran eli yli seitsemän vuotta. Jos jotain kaipaan, niin haikailen yhä
sen perään, että eikö minuakin voisi joku todella
rakastaa, edes kerran!
Ihminen pärjää toki masturboinnillakin. Omalla kohdallani tämä on ainoa vaihtoehto, ei tarpeeksi henkistä yhteyttä ole löytynyt yhdestäkään naisesta. Kerran oli, sekin osottautui lumeeksi.
Ihminen vain tarvitsee seksiin muutakin kuin pelkkää fyysisyyttä. Valitettavasti. Mutta uskon vakaasti, että joskus minäkin näen sen elämäni naisen, ehkä. Olisi kiva tutustua ehkäpä juuri sinuun?