No, mulla on sellainen ongelma, että en enää osaa rakastaa. En edes ihastua. En kiinny ihmisiin enää samanlailla kuin ennen. Ehkä kerron alusta..
Tykkäsin ala-asteella 3 vuotta eräästä pojasta. Seurasin vain kateellisena vierestä ku hänellä oli muita tyttöystäviä.
Aloin vihaamaan itteeni sen takia koska tykkäsin siitä. Noin puolet tästä ajasta itkin itseni uneen. Tunne voimistui koko ajan, mutta aina kun ajattelin tuota poikaa, vihasin itseäni.
Ennen tätä mulla oli hyvä itsetunto, monta hyvää kaveria ja kuuluin luokan suosituimpiin.
Pikkuhiljaa vierottauduin suosituista ja huomasin olevani ihan yksin, itsetunto nollassa. Tämä alkoi siis kun olin kolmannella, ja jatkui pari vuotta. Kuudennella en enää tykännytkään siitä pojasta. En tykännyt enää kenestäkään. Samana vuonna ennen minulle niin tärkeä mummini kuoli, mutta en itkenyt hautajaisissa hänen takiaan. Itkin, koska pelkäsin, minne rakkaus ja kaikki tärkeä oli kadonnut.
Seiska alkoi kamalalla tavalla. Viimeinenkin kaverini meni eri luokalle kuin minä, eikä me enää edes moikata koulussa.
No, luokalleni tuli 3 muuta tyttöä (olkoon vaikka Maija, Lotta ja Kaisa) jotka oli ala-asteella aina yhdessä. En kamalasti tuntenut heitä, mut vihasin yhtä niistä, joukon "pomoa", Kaisaa. Kaisasta ja Maijasta tuli bestikset, ja Lotta jäi yksin. Se alko olla mun seurassa. Aluks en tykänny siitä ollenkaan ku se roikku mussa koko ajan, mielummin olisin ollu yksin.
No, mä sitten kerran avauduin oikein kunnolla sille Lotalle, kun olin tutustunut tähän ja se tuntui ihan luotettavalta tyypiltä. Kerroin kaiken menneistä tunteettomista vuosista, ja Lotta lohdutti mua.
Seuraavalla viikolla olin koulusta pois, kun olin kipeä. Torstaina sitten Kaisa ilmestyi mun ovelle ja oli ku mun ylin ystävä! Ihmettelin miks se oli tullu.
Se toi mulle kamalasti karkkia ja halaili koko ajan. Sitten se kysy oonko ollu lähiaikoina masentunu. Arvasin heti et Lotta oli kertonu sille jotain.
Sanoin vaan että mikään ei ole hätänä, ja se lähti piakkoin kotiin.
Sitten kysyin Lotalta, oliko se kertonut jotain.
Se myönsi että oli kertonut.
Suutuin ihan kauheesti sille.
Se oli just lähdössä viikon lomalle, ja onneks lähti. Olisin varmaan hyökänny sen kimppuun ellen olis viikkoa saanu olla yksin.
Ja sen syy keertomiseen oli vaan se ettei se pystyny pitämään niin isoa asiaa sisällään, tai niitä muistoja ku mä olin kertonu sille ensimmäisenä ikinä kellekkään tunteistani. Se sano että oli nähny kuinka paha olo mulla oli ja yritti auttaa.
Se jos mikä vei mun luottamuksen kehenkään, ja se sattu niin paljon. Mulla ei ollu yhtäkään kunnollista kaveria.
ei ketään jolle kertoa enää myöhemmistä tapahtumista.
En ees tiedä miks kerron tän kaiken maailman nettihörhöille, mutten vaan enää tiedä miten saisin luottamuksen takas ihmisiin tai miten oppisin välittämään.
Naurakaa vaan. Mutta ettehän te tiedä miltä tämä tuntuu.
Tykkäsin ala-asteella 3 vuotta eräästä pojasta. Seurasin vain kateellisena vierestä ku hänellä oli muita tyttöystäviä.
Aloin vihaamaan itteeni sen takia koska tykkäsin siitä. Noin puolet tästä ajasta itkin itseni uneen. Tunne voimistui koko ajan, mutta aina kun ajattelin tuota poikaa, vihasin itseäni.
Ennen tätä mulla oli hyvä itsetunto, monta hyvää kaveria ja kuuluin luokan suosituimpiin.
Pikkuhiljaa vierottauduin suosituista ja huomasin olevani ihan yksin, itsetunto nollassa. Tämä alkoi siis kun olin kolmannella, ja jatkui pari vuotta. Kuudennella en enää tykännytkään siitä pojasta. En tykännyt enää kenestäkään. Samana vuonna ennen minulle niin tärkeä mummini kuoli, mutta en itkenyt hautajaisissa hänen takiaan. Itkin, koska pelkäsin, minne rakkaus ja kaikki tärkeä oli kadonnut.
Seiska alkoi kamalalla tavalla. Viimeinenkin kaverini meni eri luokalle kuin minä, eikä me enää edes moikata koulussa.
No, luokalleni tuli 3 muuta tyttöä (olkoon vaikka Maija, Lotta ja Kaisa) jotka oli ala-asteella aina yhdessä. En kamalasti tuntenut heitä, mut vihasin yhtä niistä, joukon "pomoa", Kaisaa. Kaisasta ja Maijasta tuli bestikset, ja Lotta jäi yksin. Se alko olla mun seurassa. Aluks en tykänny siitä ollenkaan ku se roikku mussa koko ajan, mielummin olisin ollu yksin.
No, mä sitten kerran avauduin oikein kunnolla sille Lotalle, kun olin tutustunut tähän ja se tuntui ihan luotettavalta tyypiltä. Kerroin kaiken menneistä tunteettomista vuosista, ja Lotta lohdutti mua.
Seuraavalla viikolla olin koulusta pois, kun olin kipeä. Torstaina sitten Kaisa ilmestyi mun ovelle ja oli ku mun ylin ystävä! Ihmettelin miks se oli tullu.
Se toi mulle kamalasti karkkia ja halaili koko ajan. Sitten se kysy oonko ollu lähiaikoina masentunu. Arvasin heti et Lotta oli kertonu sille jotain.
Sanoin vaan että mikään ei ole hätänä, ja se lähti piakkoin kotiin.
Sitten kysyin Lotalta, oliko se kertonut jotain.
Se myönsi että oli kertonut.
Suutuin ihan kauheesti sille.
Se oli just lähdössä viikon lomalle, ja onneks lähti. Olisin varmaan hyökänny sen kimppuun ellen olis viikkoa saanu olla yksin.
Ja sen syy keertomiseen oli vaan se ettei se pystyny pitämään niin isoa asiaa sisällään, tai niitä muistoja ku mä olin kertonu sille ensimmäisenä ikinä kellekkään tunteistani. Se sano että oli nähny kuinka paha olo mulla oli ja yritti auttaa.
Se jos mikä vei mun luottamuksen kehenkään, ja se sattu niin paljon. Mulla ei ollu yhtäkään kunnollista kaveria.
ei ketään jolle kertoa enää myöhemmistä tapahtumista.
En ees tiedä miks kerron tän kaiken maailman nettihörhöille, mutten vaan enää tiedä miten saisin luottamuksen takas ihmisiin tai miten oppisin välittämään.
Naurakaa vaan. Mutta ettehän te tiedä miltä tämä tuntuu.
Vastaukset 5
Vanhimmat
en miekään osaa enää rakastaa ja se johtuu siitä, että olen liian kiintynyt exääni...
en vain pääse yli hänestä.
miusta tulee nunna :D
itkettää...
et ehkä usko mutta mulla on hiukan sama ongelma. En pysty luottamaan sanaan "rakkaus". Ja kun on ihastunut tiettyyn jätkään, se puhuu nättejä, ja on kun SÄ olisit viimeinen nainen maan päällä. Kuitenkin kun tulee lipsautettua ja sanoo "mä rakastan sua" jätkä vastaa joko "kiitos" ja "joo".....mitä siinä vaiheessa ajattelee? Mulla itselläni méni itseluottamus kun olin jätkän kanssa pidemmän aikaa ja sit joku oli mennyt sanomaan tälle jätkälle että mä tykkäisin toisesta. Niin ei tietenkään ollut ja sit meni poikki. Hoin liikaa rakkaudesta koska tuntui että se olisi ollut se oikea...Ja nyt tänä päivänä yritän kerätä voimaa ja rohkeutta pelkästään rakastaakseni...
"olen kaikki nämä vuodet pysynyt pimeydessä. En uskalla rakastaa tai elää.
JOs astun valoon elämään ja rakastamaan, satutan tietämättäni läheisiäni. Rakkaimpiani"
Mulle on käynyt joskus vähän samalla tavalla. Lyhyesti: Olin koko yläasteen rakastunut (3vuotta) (nykyään määrittelen tunteen ihastumiseksi) yhteen jätkään ja katsoin aina vierestä kun se oli muiden muijien kanssa. Tietenkin itkin ym. ja tuntui niiiiin pahalta, kunnes löysin oman kullan itselleni ja tuntui että pääsin "suuresta rakkaudestani" yli hänen avullaan. Miten kävikään? Olinkin ajautunut vaan ojasta aulikkoon ja yht'äkkiä löysin itteni suhteesta jota kesti vuodena ajan ja joka oli väkivaltainen ja pettämistä täynnä, kunnes.. Löysin tai ainakin luulin löytäväni uuden kivan pojan. Niinpä erosin kamalasta kullastani ja jotain pientä säpinää oli tämän uuden pojan kanssa.. Kunnes hänkin petti mut, hyvin ilkeällä tavalla ja tätä on/off-suhdetta jatkui ja jatkui.. Kunnes olin niin alhaalla että ajauduin ties mihin outoihin juttuihin (parempi olla kertomatta).
Silloin kun olin ihan pohjalla, ainakin henkisesti (mitä nyt muutenkin elämä meni päin per*että) tapahtui jokin ihana asia: Löysin nykyisen poikaystäväni :)
Tarinan opetus: Silloin kun sitä vähiten odottaa, se tulee eteen/ Juuri kun luulit että on liian myöhäistä, niin....
mä tiedän just miltä toi tuntuu..
ei yhtä ainoaa oikeaa ystävää, iltaisin tekisi mieli itkeä itsensä uneen.
aina kun saa mukamas ystävän, onnistun pilaamaan sen jotenkin, eikä ole enää ystävää.
onneksi on poikaystävä.
mutta ystäviäkin mä haluaisin, mistä niitä saa? välillä tuntuu että ois parempi vaan jollei ois syntyny tai jos ois täysin erilainen ihminen. mutta en ole, tähän tarvii siis tyytyä.
usko mua, mä tiedän miltä susta tuntuu.
Mä uskon teitä kaikkia.
Sulle Saara, mullakaan ei ole ku pari kaveria, mut nykyään toi mun vihamies "Kaisa" on mun kaveri. Me sovittiin asiat ja kaikki on nyt hyvin.. Mut musta silti tuntuu et olisin aina yksin. En välttämättä viihdy muiden seurassa, välillä haluan olla yksin.
Tuntuu ku kaikki hyljeksis tai tekis koo ajan jotain väärin. Se kirpasee niin syvältä, mut yritän vaan jatkaa. Yrittäkää te muutkin, te pystytte siihen. Ja älkää nyt ajatelko, että "No en mä ainakaan, ehkä noi muut" Niin mäkin tein. Mut nyt vaan yrittää aina nostaa katseensa ja pikkuhiljaa siihen tottuu. Joskus auttaa se että kirjottaa vaikka 3 hyvää asiaa siitä päivästä. Ne voi olla vaikka että oli hyvää ruokaa tai ettei aamulla väsyttäny. Pikkuhiljaa huomaa ettei elämä menekkään niin huonosti.
Masennus on pahan näköistä katseltavaa. Mun serkulla, 16-vuotiaalla (poika) oli, tai on edelleen, masennus. Se lintsas koulusta eikä tehny mitään muuta päivällä ku nukku. Vaikka en edes tunne sitä kunnolla, oli silti paha kuunnella ku täti kerto siit.. Ajattelin ettei sillein voi käydä mulle, mutta se tulee niin huomaamatta..
Jos joku haluu alkaa meilaa mun kaa ni kerro meiliossas, voidaan jutella mistä vaan tai sit vaan näistä asioista.
Toivottavasti teillä menee parempaan suuntaan tänään, tai huomenna.. :)
(vaikka mun jutut vähän poikkeski aiheesta, tai teillä ei olis mitään hätää niin yritän tässä jakaa myötätuntoa kaikille pahanoloa sisällä kasvattaville.. :D)
Tuntuu ku olisin joku "auttaja".. xD
Mut kertokaa ossanne. Jos haluatte. Jutella. Nyt. Jaksakaa. :)