Olen tyhmä, yksinäinen, surullinen :(

Sellaista sattuu, että joskus on vaikeaa. On normaalia tuntea olonsa surulliseksi. Mutta jos ne ihmiset lähtee sun elämästä, ne ei ole sen arvoisia. Kyllä niitä hyviä ihmisiä tulee, mieti hyviä asioita jotka tekee sut iloiseks. Mäkin oon menettäny kavereita, poikaystävän ja muutenkin tuntuu väliltä että oon ihan yksin. Mutta se on vaan elämän vaihe, jonka pitää vain kestää. Löydät hyviä ihmisiä sun elämään, lupaan sen:) me kaikki löydämme, joskus siihen menee aikaa. Älä murehdi liikaa, vaan nauti elämästä. Toivottavasti sanoistani oli jotain hyötyä. Tsemppiä:)

Kuulostaa tutulta. Täällä kirjoittelee kohta 17-vuotias tyttö. Mä en oo koskaan ollut suosittu, vaan mulla on ollut se yksi hyvä kaveri ala-asteelta asti. Lukion alettua (hän meni toiseen lukioon) jäin ihan yksin. En saanut lukiosta kavereita, koska en uskaltanut puhua kenellekään. Ahdistuksen ja masennuksen vuoksi jouduin siirtymään nettilukioon. Tämän yhden kaverin kanssa välit eivät enää ole samat, koska emme näe enää päivittäin. En ole koskaan seurustellut, eikä kukaan ole koskaan ollut ihastunut muhun. Minä puolestani olin yläasteella epätoivoisesti ihastunut rinnakkaisluokan poikaan, mutta hän on juuri sellainen, joka todennäköisesti nauraisi päin naamaa, jos olisin mennyt juttelemaan hänelle. Itsetuntoni ja -kunnioitukseni on nollassa. Vihaan sitä, miltä näytän.
En jaksa uskoa, että asiat muuttuisivat parempaan päin. Olen yksinäinen ja väsynyt, enkä jaksa enää innostua mistään. Tiedän, että joku voisi sanoa, että "Lopeta tuo itsesäälissä rypeminen ja ryhdistäydy". Yritetty on. Olen silti käynyt ihmisten ilmoilla, en ole erakoitunut kotiin. Kun näen kaupungilla muita nuoria (olivat he sitten poikia tai tyttöjä) koen heti, että he tuomitsevat ja nauravat minulle.