Koin saavani suurta apua siitä, että yritin
löytää syyn jatkuvasti taustallani vaikuttavaan
alakuloon ja masennukseeni.
Erään ystäväni vinkistä luin Martti Paloheimon kirjoittaman "Kotivammaisuuden synty".
Kirjan ydinkysymyksenä oli kysymys: "Miten sinua on kohdeltu lapsena?"
Kirjoittajan mielestä masennuksen taustalla on usein rakkaudettomuus.
Siksikö meidän suomalaisten silmissä asuu suru?
löytää syyn jatkuvasti taustallani vaikuttavaan
alakuloon ja masennukseeni.
Erään ystäväni vinkistä luin Martti Paloheimon kirjoittaman "Kotivammaisuuden synty".
Kirjan ydinkysymyksenä oli kysymys: "Miten sinua on kohdeltu lapsena?"
Kirjoittajan mielestä masennuksen taustalla on usein rakkaudettomuus.
Siksikö meidän suomalaisten silmissä asuu suru?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Niille, jotka jaksavat lukea lisää aiheesta, löytyvät Alice Millerin kirjat.
Jos masennuksen syy ei ole tiedostettu, helpottaa ainakin tietää sen alkuperä.
Paloheimon näkemys oli, että masentuneen lapsuutta ei käsitellä riittävästi terapiassa.
Masennuksen pohjasyyhän jää tässä helposti hämärän peittoon.
Vanhempia ei haluta syyllistää.
Heille terapiaan osallistuminen onkin niitä vaikeampia paloja elämässä.
Asioita onkin siksi lähes mahdotonta käsitellä
rakentavasti yhdessä.
Terapian tarvetta olisi usein vanhemmilla itselläänkin.
Helposti asia kääntyykin siihen, että he alkavat itse tilittää, miten vaikea lapsuus heillä on ollut.
Puolustusmekanismit jyräävät esiin.
Eikä edistystä tapahdu.
Ehkäpä näissä asioissa liikutaan liian
tulenaroilla alueilla.Ei haluta tietää.
Joskus myös terapiassa olija itse idealisoi
omia vanhempiaan.
Lapsillahan on taipumusta suojella heitä.
Rakkauden puuttuminen omalta vanhemmalta on
usein liian musertava tosiasia, että sitä mahdollisuutta uskallettaisiin edes ajatella.
Jos lapsena on kohdeltu väärin, olisi
ensiarvoisen tärkeää huomata ainakin se,
ettei vika ole ollut itsessä.
(vanhempi usein siirtää oman
arvottomuudentunteensa lapseensa).
Tämä lapsi on vaurioitunut, koska vaurioitunut
vanhempi on siirtänyt oman vaurionsa häneen.
Perheessä sitten usein ketjun heikoin lenkki
sairastuu.
Vanhemman käytöksen voi joskus ymmärtää hänen taustojaan vasten.Mutta sitä ei pidä hyväksyä.
Alistavaa ja vähättelevää kohtelua tapaa myös esim. vankileirillä.Siksi, että toinen
osapuoli on avuton.
Huonon itsetunnon alkujuuret ovat usein kodeissa.
Kiitosta ei anneta, kun ei olla sitä itsekkään
koskaan saatu.
Kummalliselta kierteeltä tuntuu tämä asia.
Ketjun katkaisemiseen ei riitä ainoastaan
lääkereseptien uusiminen.
Vähän sama asia, kuin särkylääke, kun hammasta
kolottaa.
Lääkeresepti ei silti ole huono vaihtoehto
masennuksen syövereissä.
Mutta masennukseen saa lopullisen avun vasta
käsittelemällä itse masennuksen aiheuttajan alkusyitä.Ei pelkästään lääkitsemällä oireita.
Olen saanut itse suurta lohtua Irene Kristerin
kirjoista.("Tule lähelle, mene pois")
Tämähän on tietysti globaali ilmiö.
Td Iltasanomat kertoi äidin hakanneen lastaan toista vuotta.
On kuitenkin Suomessakin tuhansia tapauksia, joissa uudet olosuhteet ovat auttaneet
"elämään" uudelleen lapsuudet menetettyjä vuosia.
Kaikki terapiatoiminta perustuu tähän.
Onnistumisessa asiakkaan omalla aktiivisuudella on ratkaiseva merkitys.
Esim. ihanne parisuhde voi toimia arkipäivän pelastuslauttana tuhansille
suomalaisillekin.
onni olla M.Paloheimon potilas (kyllä, kyllä olen tietoinen hänen epäammattimaisesta käytöksestään erästä naispotilastaan kohden).
Olin toki jo ennen hänen luonaan aloittamaani terapiaa käynyt parilla muullakin psykiatrilla, Paloheimo oli ensimmäinen joka esitti minullekin tuon tuiki tärkeän kysymyksen; miten Sinua on kohdeltu lapsena.
Olen paljosta kiitollinen tälle jo edesmenneelle psykiatrille.
Kun mun terapiassa murhayrityksetkin painettiin villasella eikä lapsuudesta puhuttu. Mä en edes muista mistä siellä valehdeltiin kun en ymmärtänyt mitään mitä vanha natsi oikein ajoi takaa-paitsi rahaa! Kas kun ei nuolettanut p******n!
Mä olen myös saanut hirveästi apua psykoterapiassa, kun olen saanut puhua lapsuudestani, kuinka tunsin itseni pelokkaaksi ja en kokenut tulleeni rakastetuksi. Että totta joka sana.
Ja monimutkainen aihe, itse menetin isäni kun olin 9v, ja äiti kyllä oli rakastava ja kaikkensa antava meille lapsille,olemme vieläkin kuin parhaat kaverit,joten an ainakaan häntä voi syyttää tästä mitä tein 4v, sitten eli yritin itsaria ja olin sairaalassa viikkoja keräämässä elämäni kokoon, ja kävin myös Psygolokin testissä ja kaikki on hänen mielestään peruja isäni kuolemasta.Ja se kuulemma tuli esiin näin aikuisena kun avioliittoni meni karille ku ukko löysi nuoremman, yms..kivaa mitä siitä tuli sit esiin, mutta kun en ole saanu viekään kotiin lausuntoo koko testistä mikä tehtiin jo 2v sitten,, että oliko mokomasta tentistä sitten hyötyä,, tiedä häntä.Mutta voiko kaikesta aina syyttää lapsuutta,,HMMM, itse kyllä syytän sitä mitä ex teki,,,,ja voihan sitä sairastua masennukseen ilman näitäkin. sairaus siinä missä flunssakin,Toipuminen vaan voi kestää ikävä kyllä kauemmin. Että silleen.Hymyä kaikille,kesä tulee,,,,