Sydämen usko on SRK:n viestinnän teema alkaneelle vuodelle 2022. Sanapari on tuttu, sillä se löytyy Raamatusta. Apostoli Paavali kirjoittaa Roomassa asuville Jumalan lapsille näin: ”Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen” (Room. 10:10).
Paavali sanoittaa tuossa lyhyessä lauseessa uskon suuren merkityksen. Uskolla ihminen voi omistaa Kristuksen vanhurskauden, joka kelpaa Jumalan edessä. Ihminen voi kelvata Jumalalle vain Kristuksen tähden. Usko merkitsee myös tunnustautumista Kristuksen omaksi ja elämää hänen yhteydessään.
Elävä usko on omistajalleen kaikkein arvokkain asia. Yksinkertaisuudessaan kuvaava on Jeesuksen vertaus peltoon kätketystä aarteesta. Mies, joka löysi aarteen, myi kaiken omaisuutensa ja osti tuon pellon. Mies ymmärsi, että mikään ei ole niin arvokasta kuin pellossa oleva aarre. Uskon lahjan omistaminen ei ole hengellinen harrastus tai kodin perintöä. Uskolla, joka ei ole sydämen uskoa ja elävää uskoa, ei pelastuta.
Sydämen usko on ajankohtainen, raamatullinen aihe. Sielunvihollinen haluaa eksyttää Jumalan lapsen luopumaan sydämen uskosta. Hänelle kelpaisi usko, joka on ulkonaista, ei elävää. Sielunvihollinen houkuttelee omalakisuuteen: usko omalla tavallasi.
Kohtaamme lähimmäisiä, jotka ovat jättäneet uskovien joukon, mutta sanovat yhä omistavansa aarteen. He haluavat ottaa aarteen, mutta eivät omistaa peltoa. Jeesuksen vertauksessa pelto kätki kuitenkin aarteen. Samalla tavalla on pelastuksen lahja sidoksissa Jumalan valtakuntaan ja Kristuksen seurakuntaan. Ihminen, joka toteaa, että ei tarvitse Jumalan seurakuntaa uskoakseen, unohtaa Jumalan sanan ja tekee tyhjäksi uskontunnustuksen kolmannen kohdan.
Raamatussa kerrotaan Kristuksen ja hänen seurakuntansa erottamattomasta yhteydestä kuvaavasti. Seurakuntaa kuvataan äitinä, joka synnyttää vapaita lapsia (Gal. 4:26). Toinen puhutteleva kuva on Kristuksen ruumiista. Tässä kokonaisuudessa Kristus on pää ja seurakunta on hänen ruumiinsa (Kol. 1:18). Ruumis ei ole kokonaisuus, jos nämä kaksi irrotetaan toisistaan.
Toinen sydämen uskoon liittyvä Jeesuksen vertaus on viinipuuvertaus (Joh. 15:1–17). Puu ei synny siitä, että oksia tuodaan yhteen läjään. Oksat kasvavat puun rungosta. Rungolla on puolestaan juurensa, jotka välittävät elämää ja ravintoa. Uskon kautta ihminen on liitetty Kristus-runkoon. Hän puolestaan kokoaa oksat yhteen, tehden ne eläviksi. Elävän yhteyden merkkinä rungon ja oksien välillä ovat hedelmät. Mikäli ihminen irtautuu tästä yhteydestä, hän on kuin oksa, joka kuivettuu ja kuolee.
Paavali sanoittaa tuossa lyhyessä lauseessa uskon suuren merkityksen. Uskolla ihminen voi omistaa Kristuksen vanhurskauden, joka kelpaa Jumalan edessä. Ihminen voi kelvata Jumalalle vain Kristuksen tähden. Usko merkitsee myös tunnustautumista Kristuksen omaksi ja elämää hänen yhteydessään.
Elävä usko on omistajalleen kaikkein arvokkain asia. Yksinkertaisuudessaan kuvaava on Jeesuksen vertaus peltoon kätketystä aarteesta. Mies, joka löysi aarteen, myi kaiken omaisuutensa ja osti tuon pellon. Mies ymmärsi, että mikään ei ole niin arvokasta kuin pellossa oleva aarre. Uskon lahjan omistaminen ei ole hengellinen harrastus tai kodin perintöä. Uskolla, joka ei ole sydämen uskoa ja elävää uskoa, ei pelastuta.
Sydämen usko on ajankohtainen, raamatullinen aihe. Sielunvihollinen haluaa eksyttää Jumalan lapsen luopumaan sydämen uskosta. Hänelle kelpaisi usko, joka on ulkonaista, ei elävää. Sielunvihollinen houkuttelee omalakisuuteen: usko omalla tavallasi.
Kohtaamme lähimmäisiä, jotka ovat jättäneet uskovien joukon, mutta sanovat yhä omistavansa aarteen. He haluavat ottaa aarteen, mutta eivät omistaa peltoa. Jeesuksen vertauksessa pelto kätki kuitenkin aarteen. Samalla tavalla on pelastuksen lahja sidoksissa Jumalan valtakuntaan ja Kristuksen seurakuntaan. Ihminen, joka toteaa, että ei tarvitse Jumalan seurakuntaa uskoakseen, unohtaa Jumalan sanan ja tekee tyhjäksi uskontunnustuksen kolmannen kohdan.
Raamatussa kerrotaan Kristuksen ja hänen seurakuntansa erottamattomasta yhteydestä kuvaavasti. Seurakuntaa kuvataan äitinä, joka synnyttää vapaita lapsia (Gal. 4:26). Toinen puhutteleva kuva on Kristuksen ruumiista. Tässä kokonaisuudessa Kristus on pää ja seurakunta on hänen ruumiinsa (Kol. 1:18). Ruumis ei ole kokonaisuus, jos nämä kaksi irrotetaan toisistaan.
Toinen sydämen uskoon liittyvä Jeesuksen vertaus on viinipuuvertaus (Joh. 15:1–17). Puu ei synny siitä, että oksia tuodaan yhteen läjään. Oksat kasvavat puun rungosta. Rungolla on puolestaan juurensa, jotka välittävät elämää ja ravintoa. Uskon kautta ihminen on liitetty Kristus-runkoon. Hän puolestaan kokoaa oksat yhteen, tehden ne eläviksi. Elävän yhteyden merkkinä rungon ja oksien välillä ovat hedelmät. Mikäli ihminen irtautuu tästä yhteydestä, hän on kuin oksa, joka kuivettuu ja kuolee.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sana sanaa vastaan. Se on näissä keskusteluissa aina niin, että oma usko on oikea usko ja muiden on sielunvihollisen, vihollisen. Miksi on niin? Mistä tulee se rohkeus sanoa, että muut uskovat väärin? Heilläkö ei ole Pyhää Henkeä? Ihminenkö niin sanoo? Onko Pyhä Henki ihmisen käsissä, vai olin vastoin?
"päin vastoin". ( ennakoiva tekstitys päällä)
Entäs sitten kun lestat eivät opeta Jeesuksen sanan mukaan? Luuletteko että olemalla liikkeen jäseniä olette siksi pelastettuja, Se on harhaa.
Sydämen usko= ihminen uskoo kaikki, mitä SRK suoltaa (sis. vaim me- oppi, syntilistat yms.)
Vellujen sydämeen ja aivoihin on juntattu syntilista. Siellä se muhii.
Minulle ei koskaan oikein rehellisesti selvinnyt, mitä oli sydämenusko ja mitä omakohtainen usko. Omakohtaisuudelle kun ei paljoa tilaa annettu, kun kaikki vahtivat toisiaan ja seurapuheet olivat pelkkää yhdistysuskoa. Piti uskoa SRK-tavalla. Vältellä SRK-syntejä, jne. Kun en pitänyt vaikka korvakoruja syntinä, mutta niitä pitämällä olisi joutunut kadotukseen. Todella kummallista. Ja sanottiin, että uskovainen ei halua. Sehän on selvää aivopesua puhua kaikkien puolesta noin. Kukaan järjellään ajatteleva ei niele tuota, mutta ei uskovainen saa järkeilläkään uskonasioita. Sekin on erikoista. Mikä siinä on sellaista, mikä ei kestä järkeilyä? Tietysti SRK:n lisäopit.
Ymmärrän ( olen ymmärtämässä, kuten kuuluu sanoa) että tämä nk. kaanaankieli on hieman makeilevaa jargonia, jotta "kuulija tulisi herkälle mielelle".
Varmuudeksi totean, että en koskaan onnistunut käymään kenenkään vl: n , edes puhujan kanssa tasa-arvoista ja kiihkotonta opillista keskustelua. Yleensä jos halusi oikeasti ymmärtää jotain, ehdotettiin yksi vastaan kolme keskustelua. Sen kyllä tiesi, mitä siitä seurasi. Ei saanut ymmärtää, piti vain uskoa. Jos silti halusi kysyä, ruvettiin nimittelemään. Jopa epäjohdonmukaisuudet vääryydet piti hyväksyä. Sitä varmaan oli sydämenusko. Ei omatuntoni siihen lopuksi suostunut.
Olen muslimi-vl ja uskon sydämessäni Allahiin. Jos vl,t sanoisivat uskovansa Jeesukseen, eroaisin heti heistä.