Oikeasti erossa oleminen ja ikävä raastaa ja tekee ihmisen niin onnettomaksi, että haluaisin vain kuolla. Välillä on hetken paremmin. Mutta sitten se iskee taas päälle. Mikä on sen aivokemia. Mitä aivoissa tapahtuu, kun ikävä sattuu näin. En tiedä mitään pahempaa. Ulkoilu auttaa onneksi vähän. Auttakaa vähän. Itsarin tekisin jos olisi joku helppo tapa. En halua enää rakastua. Se tuottaa niin suurta tuskaa.
Miten selviän ikävästä, kun pelkään että kuolen.
Anonyymi
24648
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Olet kunnolla rakastunut. Mutta tuo itsemurhajuttu toisen takia ei ole normaalia. Itse en sellaista miettinyt, kun rakastuin. Mutta muuten rakastuin "liian paljon". Uskon että siihen vaikutti vaikea elämäntilanteeni. Minulta oli elämästä lähtenyt "kaikki", kun häneen törmäsin. Sain häneltä kuitenkin alusta asti kylmänkiskoista kohtelua, jota en kokenut ansainneeni. Mutta tuo viileys koukutti häneen lisää. Sain tietysti hänen seurassaan kokea paljon paskaa.
Viime keväänä kun pitkästä aikaa näimme, hän seksimme jälkeen kertoi kuinka oli tapaillut kahta muuta naista. Mielestäni tuon enempää ei juuri voi toista satuttaa. Minun TÄYDELLINEN mitätöiminen. Yö meni valvoessa, aamulla lähdin vähin äänin. Tuo satuttaminen jätti pysyvän jäljen, en pystynyt enää luottamaan häneen tai päästämään lähelle.
Viimeisen riidan jälkeen päätin, hän ei luikertele enää elämääni. En halua nähdä häntä missään enää. Toisaalta tiedän että jos näkisin, ei hänellä ole enää mitään lumovoimaa minuun. Paska mikä paska. Kauan häntä rakastin, nyt tunnen ainoastaan vastenmielisyyttä. Vaikein asia tässä on se, että annoin narsistisen ihmisen kerta toisensa jälkeen satuttaa itseäni vuosien ajan. En merkinnyt hänelle mitään ja hän oli minulle "ihan kaikki". Yritän antaa anteeksi itselleni, että annoin kohdella itseäni huonosti.
Kun ihminen käy henkisellä pohjallaan on hän altis rakastumaan väärään ihmiseen ja altis huonolle kohtelulle, koska omanarvontunto ei ole silloin kohdillaan tai sitä ei ole. Jossain kohtaa laihduin hänen vuokseen rytinällä lähes 15 kg, enkä ollut alun alkaenkaan lihava. Narsistiset pelimiehet eivät mieti kuinka huonosti kohtelevat toista. Heillä on jotain aivan muuta mielessä, kuin toisen hyvinvointi.
Karsee tyyppi. Ootko likeasti miettinyt et onko se rakkautta ees? Ehkä vaan tykkäät panna sen kans. Narsut osaa olla koukuttavia ja mieleenjääviä, sehän on niitten juttu. Vaikka väkisin.
Sekin kertoi noi jutut, et sua jäis kaivelemaan.
Miten tuollaista voioikeasti rakastaa, jos luonne on tuollainen? Sama kun rakastaisi sitä että liukastuu koiranpaskaan ja vielä kaatuu sen päälle..
En osaa sanoa, mitä se oli oikeastaan, mutta koukussa olin. Oli siinä jotain muutakin, kuin seksi. Tai ainakin päässäni oli sellainen rakennelma, että oli. Mutta mikään ei ollut sitten kuitenkaan pintaa syvempää ja se tuotti pettymyksen. Jotenkin ajattelisin, että hän sopi elämääni silloin, kun olin aivan siipi maassa valmiiksi. En hyväksy toisen ylimielistä kohtelua. Läksin pois, vain palatakseni. Nyt se on loppu kohdallani.
Siis aivan typerää tekstiä tuo, että kun ihminen on aivan pohjalla on hän valmis rakastumaan vääränlaisia ihmisiin ja sinun mielestä ihmiset, jotka rakastuu ovat itsetunnoltaan heikoilla. Siis mitä shittiä. Ensinnäkään ihmisistä ei koskaan alkuunsa tiedä millaisia he ovat. Onhan se toki totta, että hymyilevät, huomaavaiset, ystävälliset ja avuliaat miehet ovat niitä joihin naisten ei kannata sortua. Kuulostaako huvittavalta, niinpä, mutta esimerkiksi narsistit ovat monesti alkuunsa sellaisia. Ja toinen juttu, kun ihmisen itsetunto on kohdillaan niin silloin hän ei rakastu voimakkaasti mielestäsi, ja paskan marjat. Kyse on luonne ja temperanttieroista sekä ylipäätään kyvystä tuntea ja rakastaa. Monethan esimerkiksi epäonnistuneen suhteen jälkeen, esim juuri narskusta eroon pääsemisen jälkeen, ei uskalla enää rakastaa, mikä on sääli, sillä jos ihminen menettää kyvyn tuntea ei hänellä oikeastaan ole enää mitään jäljellä.
Typerää tekstiä mielestäsi, koska et yhtään sisäistänyt lukemaasi. Itsestäni kerroin, enkä millään yleisellä tasolla kirjoittanut. Kirjoittaminen on minulle yksi tapa tehdävitsetutkiskelua. Meillä on muuttuvia elämänvaiheita, joista voimme ottaa opiksemme, jos haluamme ja siihen kykenemme.
Sisäisten kyllä tekstisi ja se mitä olet kokenut kuulosti kurjalta, meistä moni on kokenut kurjia juttuja elämässä. Mielestäni sätit itseäsi turhasta ja analysoit ehkä väärinkin motiivejasi rakastumalla väärään ihmiseen. On ehkä helpompaa miettiä, että et ollut vahvoilla ja rakastuit siksi, mutta itse sinuna ajattelisin armollisemmin. Ei ihminen koskaan alkuunsa voi tuntea toista täysin, eikä välttämättä edes silloin, vaikka olisi pitkäänkin toisen kanssa ollut. Se, että ei uskalla enää rakastua ja tuntea, se on ajatuksena karmaiseva ja moni pakenee sitä ajatusta. Silti rakkaus on se mikä kannattelee ja joka olisi kaikille hyvästä, mutta se pelottaa monia ja moni ei vaan halua sitä myöntää. Itse en näe ongelmaksi myöntää, että se pelottaa ja että sitä pakenen. On paljon helpompaa olla vähemmän tunteva, mutta tämä on vain puolittaista, rampaa elämää. Kaikkien kokemuksien kurjin seuraamus on tämä, ei ero tai muu vaan se, jos viedään usko rakkauteen ja hyvyyteen.
Alat lukea Jeesuksesta ja lopetat omissa murheissasi elämisen ja kitumisen. Tai sitten jatkat. Ihan kuinka haluat. Itse olen sitä mieltä, että olet päästänyt tunteesi ihan liian tärkeäksi asiaksi elämässäsi kun jo olet henkeäsi niiden vuoksi riistämässä. Kuolema tulee joka tapauksessa. Kaikki ei mene niinkuin itse haluaa ja toivoo. Elämän ei ole tarkoituskaan olla täydellistä.
...
Vrt. omaa elämääsi siihen, miltä elämä näytti niistä nuorista miehistä jotka joutuivat sotaan alle 20 vuotiaina. Heillä oli ihan varmasti romanttisia haaveita. Joku kaunis naapurin tyttö jota olisivat halunneet kosia. Mutta ne kaikki haaveet kaatuivat pommeihin tai luoteihin. Todellisuuteen kannattaa palata omista haaveista. Todellisuuden kurjuus saa ihmisen etsimään totuutta.
Tarjotaan Jeesusta, mutta jos ei ole uskoa, niin miten siitä olisi apua? Jos olet alusta asti joutunut kokemaan elämän vaikeana ja ihmiset kieroina ja petollisina. Missä Jeesus on silloin ollut, kun olisit tarvinnut, kun olit yksinäinen ja kaikkien kiysaama ja hylkäämä? Kun olet ollut sitä jo lapsesta saakka? Kun kukaan ei kannusta mihinkään, ainoa mitä olet saanut on syyllistäminen? Kun aikuisiällä tapaat ihmisiä, mutta kaikki haluaa jollain lailla vaan hyötyä, eikä oikeata välittämistä löydy mistään? Joskus on vaan liian vaikeaa aloittaa alusta, kun kivinen tie on kestänyt liian kauan.
Jossain vaiheessa oli uskoakin, mutta kun mitään konkreettista muutosta se ei sitten tuonut, niin sen menetti. Ja uskovaiset pelottelee kadotuksella ja helvetillä. Ovat usein hirvittävän tuomitsevia kanssaihmisiä kohtaan ja käyttäytyvät itse hyvin kaksinaismoraalisesti. Itse asiassa uskon monen ns. uskovan uskon ja jumalanpelon johtuvan siitä, että pelkäävät helvettiin joutumista. Näillä ihmisillä ei kyllä ole sitten mitään annettavaa muille, muuta kuin oma pahoinvointinsa. Rakkautta ja hyväksyntää ihminen kaipaa, ei pelottelua valmiiksi ahdistavassa maailmassa. Olen todellakin menettänyt sen uskon mikä joskus oli, liian kovien kokemusten kautta. En ap.
Me pelkäämme helvettiä koska se on Jumalan rangaistus kaikille jotka eivät rakasta totuutta vaan ovat vääryyteen mielistyneitä. Kukaan muu kuin Jumala ei voi tuomita helvettiin. Totuus on Jeesus.
Jeesuksen kärsimysten rinnalla kaikkien ihmisten kärsimys on mitätöntä. Kaikki ihmisten täällä kärsimä kipu katoaa, kun taas Jeesus pysyy iankaikkisesti. Me ihmiset dramatisoimme kaikkea. Suurentelemme kaikkea vaivaa ja surua mikä maailmassa on, vaikka se on toki kaikki kurjaa, on se silti aina vähemmän kuin Jumalan Pojan kokema väkivalta.
Psalmi 142:5
"Katso minun oikealle puolelleni ja näe: ei kukaan minua tunne. Ei ole minulla pakopaikkaa, ei kukaan minun sielustani välitä."
Jeesus/Jumala ei anna ihmisille täydellistä elämää. Hän haluaa tehdä ihmisen täydelliseksi siinä elämässä jonka on tälle antanut. Siis ne jotka häneen uskovat tai edes haluavat uskoa. Haluttomuus uskoa on suurin este uskolle ja se on pahuutta, koska silloin ihminen mieluummin uskoo kaikkeen väärään ja valheeseen.
Tuo ei kyllä vakuuttanut. Minä en pelkää helvettiä, koska olen kokenut että tämä maan päällinen on se helvetti. Eli kuten niin monet uskovat, pelottelet rankaisulla ja helvetillä. Voi voi. Ei sanaakaan rakkaudesta. Miten voit kuvitella, että tapasi käännyttää kantaisi hedelmää ja olisi jotenkin vetovoimainen? Minä en ainakaan pakolla, pelolla tai rankaisulla lähde tekemään/uskomaan mihinkään. Enkä ole ollut haluton uskomaan, vaan etsinyt sitä. Joko uskoo tai sitten ei. Ehkä te kamalat, tuomitsevat uskovat olette se suurin syy, ettei porukoihinne kukaan halua.
Missä kohtaa esimerkiksi tuomitsen? Ei minun ole tarkoitus käännyttää ketään. Ne kääntyvät joiden sydämen Jumala siihen avaa.
Tarkoitti varmaan tätä ennemmin:"Jeesus/Jumala ei anna ihmisille täydellistä elämää. Hän haluaa tehdä ihmisen täydelliseksi siinä elämässä jonka on tälle antanut. ". Ymmärrän tuon niin että ei ole maailman loppu huono kokemus, eikä tarkoita toisaalta että niin olisi tarkoitettu vaan että täydellistä elämää ei ole.
Tuon takia itse en juurikaan rakastu kehenkään
Mulla särähtää korvaan tuo "itsari"
Tulee kuva, ettei aloittaja ole tosissaan ja pelleilee vakavalla asialla.
Ei ihmiset jotka haluaa riistää elämän itseltään puhu siitä noin.
No sepä juuri, selvä provohan tämä on
Moi
Minulla ei ole ollut tuollaisia tuntemuksia moneen kymmeneen vuoteen. Silloin kun tutustuin lasteni isään, ikävöin häntä paljon kun olimme erillämme. Onneksi muutimme nopeasti yhteen asumaan.
Toi on niin paha jos joskus kasvaa/kasvattaa tunteita eikä niille kysyjään pohjaa tuntuu et se tippuu, ja tulee viha vaan sit sitä kohtaan....
LGBT-porukan pitäisi oppia pikkuhiljaa.
Kuolemisesta on helpompi, ei se ole yhtään vaikeaa kaiken jälkeen.
Varmaan samaa aivokemiaa kuin muutkin riippuvuudet. Aivot ei saa dopmiinia, serotoniinia tai endorfineja. Jotain sellaista. Se onkin kauheaa. Mutta liikunta ja uusien ystävien hankkiminen auttaa. Se tunne kun, joku ei rakasta vaikka itse rakastaa täydestä sydämestä on kyllä pahinta. Jos hänessä ei tunnetasolla liikahda mikään. Se on pahinta.
Julmaa settiä
Empatian puute ja tunnekylmyys ihan kaikissa ihmissuhteissa on asia josta varmaan miljoonat ihmiset kärsii. Henkilökohtaisella tasolla se aiheuttaa tuskaa. Ei ehkä ole hyvä olla sellaisen ihmisen kanssa pitkään. Joka ei työkaveri, ystävä tai rakastettu koskaan missään olosuhteissa ilmaise mitään myönteistä tunnetta. Miten jokin tunnekylmyys syntyy sitä en tiedä. Mutta näitä ihmisiä on.