Meidän poika huusi kaksi kuukautta, kun päästiin sairaalasta kotiin. Olen päättänyt etten enää koskaan halua lisää lapsia. Ainakin nyt tuntuu siltä. Päätin silloin niin, kun poikamme huusi kolmeen asti yöhön. Onko täällä äitejä, jotka olisivat joskus päättäneet etteivät koskaan tee enää lapsia ja silti olisivat toisiin aatoksiin tulleet, kun lapsi kasvoi isommaksi? Vai pysyittekö päätöksissänne? Tuntuiko se oikealta? Minä halusin joskus ainakin kaksi lasta, mutta en enää. Harmi sinäänsä. Poika on nyt 5kk ja edelleen on tunne etten halua enää lapsia, ikinä! Poika nukkuu nyt jotenkin, mutta ei hyvin vieläkään. Kammoksuttaa koko ajatuskin siitä että joutuisi taas valvomaan. Totta kai tiedän, että seuraava lapsi voi olla ihan erilainen, mutta voi olla myös pahempi. Ei sitä koliikkia ymmärrä ja sitä valvomista ennen kuin se omalle kohdalle kolahtaa! Olen kuullut, että jotkut ovat valvottaneet jopa vuoden verran vanhempiaan tai enemmänkin.
Ahistaa, kun sukulaiset piinaa mua jo seuraavasta lapsesta, että koska tulee jne... En kehtaa sanoa, että ei enää koskaan!!
Olin ennen aborttia vastaan, mutta nyt varmaan sen tekisin, jos raskaaksi tulisin. Surullista.
Ahistaa, kun sukulaiset piinaa mua jo seuraavasta lapsesta, että koska tulee jne... En kehtaa sanoa, että ei enää koskaan!!
Olin ennen aborttia vastaan, mutta nyt varmaan sen tekisin, jos raskaaksi tulisin. Surullista.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Esikoiseni synnytys ei sujunut ongelmitta ja silloin sanoin että,oli viimenen muksu jonka synnytän.Pojan ollessa vajaa 3 v aloin odottaan toista lasta,joka uhmaiässä(alkoi alle 2vuotiaana)sai aivan kamalia raivareita ja vieläkin(12v)todella kovapäinen ja hankala lapsi.Päätin ettei enää ikinä lapsia lisää,jos vaikka yhtä vaikea tapaus tulee..Noh,nyt on sitten tuossa tuo iltatähtikin 2v,joka on aivan ihana ja helppo tapaus!Varmasti on tullut iän tuomaa kokemusta ja "rentoa otetta"eri asioihin tässä vuosien saatossa minulla ja siksikin tuntuu niin "iisiltä"tämä äitiys nyt.Pointtini oli että,ne ikävät asiat unohtuu ajan myötä.Sullakin vauva vasta noin pieni ja kaikki tuoreessa muistissa vielä,mutta odotappa muutama vuosi niin voi jo vauvakuume taas nousta!Voimia sulle vauvan kanssa jaksamiseen!
Hei vaan, samalta tuntui minustakin kun esikoisemme syntyi -95. Hänkin oli kai (?) koliikkivauva, oli itkuinen ja sai kantaa yötä päivää ensimmäisen 7 viikon ajan. Tyttö kasvoi reippaasti ja vilkkaasti, puhumaan oppi 11kk ikäisenä ja kävelemään 1v 1kk. Vilkas ja minä itte- tyyppinen tyttö pompotti niin äitiä kuin isääkin menne tullen. Noin 2v iässä hänelle alkoi tulla affektikohtauksia eli raivonpuuskia, tikahtumista ja pään hakkaamista lattiaan ym. kivaa joka kuuluu kyseiseen "tautiin". Pikku hiljaa kohtaukset loppuivat kuitenkin 4 vuoden ikään mennessä, rankkaa, rankkaa, rankkaa! Päätin myös ettei toista lasta enää, tässä yhdessäkin on jo tarpeeksi tekemistä. Mutta kas kummaan, nyt on meillä kuitenkin toinenkin tyttö 4kk kuin vastakohta isosiskolleen joka on vieläkin kovapäinen ja hankala toisinaan. Tämä uusi tulokas on nukkunut alkusta alkaen yönsä hyvin, syö hyvin ja voi hyvin. Kaikki on hyvin!
Lähes 10 vuoden ikäero sisaruksille tuli mutta en kadu yhtään toisen lapsen syntymää, vaikka hän olisikin ollut isosiskonsa lainen hän olis ollut yhtä rakas, olimmehan siihen varautuneet että toinen äkäpussi taloon tulee, mutta toisin kävi. Ja sanonta Aika parentaa haavat pitää paikkansa, tuskin enää edes muista kunnolla kuinka rankkaa esikoisen kanssa edes olikaan!
Hyvää kevättä sinulle ja perheellesi!
Niin, varmasti moni ajattelee esikoisen saatuaan, ettei ikinä enää... Niin minäkin ajattelin, vaikka oli helppo vauva, mitä nyt uhmat alkoi 1-vuotiaasta asti ja niitä on riittänyt siitä asti joka vuodelle. Nyt alkaa kouluikää lähestyessä olla erilainen ja uhmatkin helpottaneet. Toinen tuli jo pari vuotta ensimmäisen jälkeen ja vaikka luonteessa on paljon samaa, on siinä jotain eroakin ja tuntuu paljon "helpommalta". Ja olen huomannut, että muutenkin sitten toisen kanssa osaa ottaa "rennommin". Itse en haluaisi missään nimessä kokea uudelleen sitä ensimmäisen vauvan saamista. Osasin nauttia moninkertaisesti enemmän kun toinen tuli, nyt on kolmas tulossa ja tuntuu että apua, onko tämä nyt viimeinen vai vieläkö ehtii iän puitteissa... Niin se mieli vain muuttuu. Itselläsi on vasta niin nuori tämä esikoinen, että anna ihan rauhassa ajatuksesi olla siinä "ei enää ikinä" -tilassa. Ei tuossa vaiheessa tarvitsekaan haluta lisää lapsia. Aika näyttää muuttuuko mielesi. Ja se vain on kumma, että ne kaikki ikävyydet ja hankaluudet kyllä unohtuu ajan myötä ihan kummallisesti, vaikka meilläkin toinen sairasteli ja valvotti, niin se oli ihan unohduksissa hetken päästä kun tilanne rauhoittui. Ja ei kaikkien tarvitse tehdä enempää kuin yksi lapsi. Sen vain sanon, että yksi ihanimpia asioita mitä nyt tulee seurattua, on se sisarusten välinen rakkaus ja huolenpito niiden riitojen ja tappeluiden lisäksi.
Minä päätin silloin vauva-aikana että ei lisää lapsia. Lapsi oli ensimmäiset kaksi vuotta koko ajan kipeä, oli välillä huumori vähissä.
Luulisin, etttä usea äiti ajattelee synkimpinä hetkinä samalla lailla, kuten yllä mainittiinkin.
Nyt kahdeksaa vuotta myöhemmin, olemme muksun kanssa hyvinkin onnellisia ja tyytyväisiä elämäämme. Ja olen suunnitellut sterilisaatiota heti kun täytän tarvittavan 30 vuotta, sen jälkeen ei enää huolta ehkäisystä. Tämä asia on tässä kypsynyt vuosien varrella ja tiedän, että se on sitten lopullinen päätös. Suurin osa tutuistani haluaa vielä lisää lapsia äänekkäästä vauva-ajasta huolimatta.. :)
Kukin tavallaan, Hyvää kevättä!
Arvatkaapa moniko päälle kolmekymppinen purkaa sterilisaation ,kun mieli muuttunut uuden suhteen myötä..liian moni!Sen takia sitä ei ihan hepposin perustein anneta,mutta silti on purkajia kokoajan...
No jos kerran olet niin itsellesi sisäistänyt. Itselleni tämä viides on viimeinen, siihen asti olin kiikun kaakun lasten suhteen eli en ollut sisäisesti valmis, mutta nyt olen ja onhan tuo ikäkin jo tullut vastaan. Mutta nyt olen henkisesti rehellinen itselleni että ei enää. Eikä siinä mitään, kyllä tämä viimeinenkin huusi noin 5kk yöt/päivät. Koliikkivauvan pyöräytin viimeiseksi :) Mutta ellet ole ihan varma päätöksestäsi niin mieti vielä sterilisaatiota :)
Ymmärrän, että moni haluaa purkaa myöhemmin ja uskon, etten kovinkaan helposti edes saa ko. operaatiota. Mutta minä olen aivan varma, tunnen itseni ja tämä yksi muru riittää. Hoidan kummilapsiani ja muita tuttuja lapsia kuin omiani, rakkaudella.
Minäkin veikkaan, että alkuperäisen tapaiset epäilyt kyllä unohtuu ajan myötä. Taitaa olla aika normaalia.
Mä kyl ymmärrän tunteesi.
Ja tiedän miten hölmöä on kun sukulaiset ja muut läheiset on jo puhumassa toisesta lapsesta, vaikka vauvasi on viel noin pieni.
Me tehtiin 2 lasta suhtkoht peräkkäin. Ikä ero 2 vuotta MUTTA kun molemmat poikia, niin alettiin höpöttää että millonkas se tyttö tehdään? Minä kysyinkin että onkos meidän perhe jotenkin vajavainen, kun ei oo sitä prinsessaa?? No sitten vielä kahdeksan vuoden päästä olin taas raskaana. Ja koko raskauden ajan sain kuulla kysymyksiä että odotanko tyttöä? Ihan kuin sen olisi itse voinut päättää?? No poikahan sieltä tuli. Seuraavaksi saimme kuulla että teemmekö toisen kahden sarjan?? Kyllä piti opetella sanomaan ihmisille suoraan että älyäisivät olla puuttumatta toisten perhe suunnitteluun.
Rakastan lastani vaikka hän onkin hiukan vaikea tapaus. Vallaton suorastaan. Nyt on jo perässä pysymistä vaikka poika ei oo vielä edes puolta vuotta. Harjoittelee kontaamista ja ryömii eteenpäin. Tullut isäänsä. ;) Millaista se sitten on vuoden ikäisenä meno, kun nyt on jo kiire joka paikkaan. Kauhulla odotan. En voisi kuvitella olevani kahden pienen lapsen äiti. Ennen ajattelin, että semmoinen 10 vuoden ikäero on hyvä, mutta nyt kun ajattelee niin jaksaako sitä kuitenkaan aloittaa koko hommaa alusta, kun vihdoin on vähän "vapaa". Nyt tuntuu, että on vähän liiankin kiinni lapsessa. Toisin sehän on ymmärrettävää.
Synnytyksestäkin mulle jäi hyvät muistot. Ei ollu yhtään rankkaa enkä haluisi kyllä niitä rankkoja kokeakaan. Hyvä näin, kun helpolla pääsi. Sain vaan palkaksi villin lapsen. =)
Mutta, kiitos kuitenkin kaikille vastaajille! Ehkä se elämä johdattaa.
Olit miettinyt 10 vuoden ikä eroa ja että jaksaako alottaa hommaa alusta?
Minun pojillani vanhimman ja nuorimman ikä ero on 10 vuotta. Ja jaksoin paljon paremmin. Sillä tiesin kaikki kuviot ja ikävaiheet kokemuksen kautta. Jäi kaikki nukuttamis ym. turhat hössötykset tekemättä. Oli ihanaa olla kotona äitiysloma hoitovapaa ja aikaa riitti eka ja kolmasluokkalaisille pojillekkin paremmin. Siitä vauva ajasta osasin tosiaankin nauttia. Ja koululaiset olivat onnellisia kun äiti ja pikkuveli oli kotona. Nuorimmainen oli koko perheen lellikki ja piti olla varuillaan ettei tulis liian lellitty. Samat säännöt ja rajat kuin muillakin.
Minä luulen että sinullakin ne ajatukset muuttuu vielä monta kertaa.
Mutta voimia ja jaksamista sinulle nyt "villikkosi" kanssa. Nuku itsekkin välillä päikkärit hänen kanssaan.
Jätä välillä isi pariksi tunniksi lapsen kanssa ja mene kaverisi luokse kahville rupattelemaan. Näistä pikkujutuista saa kummasti voimia.
Voi pikkuinen...kyllä sinä vielä teet lapsia. Kaikki unohtuu aikanaan, odotusaika, synnytys, yövalvomiset ja se "että en ikinä enää tee lapsia" :) puhun kokemuksesta, jo viides lapsi nyt 7kk, ja vaikka kuinka vannosin etten ikinä enää tee lapsia, ja annas olla, todellakin huusi 5kk yöt/päivät, tämä viimeisin. Mutta kyllähän lapset tavallaan valvottavat vielä teini-iässäkin, kun seuraat mihin aikaan teini tulee kotiin vai tuleeko laisinkaan :) ja usko pois, jokaisen lapsen olen innolla hankkinut. Se vaan unohtuu, kunnes tulee taas se vauvakuume; sinisiä vai punaisia potkuhousuja katsellessa. Voimia nyt vain, kyllä se siitä. Ja eihän vanhemmuus lopu edes teini-ikään, se on elämän loppuun asti. Aina sinä lapsistasi huolissasi olet, siellä kiikkustuolissakin :)
Kun mä katselen äitejä, joilla on enemmän kuin yksi lapsi niin tuntuu vaan siltä, että mä en koskaan halua noin. Ei vaan tunnu siltä omalta jutulta. Näin tuntuu just hyvältä. Mikä sitä muuttamaan. :)
Totta kai voin vielä muuttaa ajatusmaailmaani lasten suhteen, mutta rohkenen kuitenkin epäillä sitä.
Jos tulisin raskaaksi niin pelkäsin jatkuvasti sitä, että lapsi tulisi huutamaan, kun kotiin päästäisiin. En pystyisi enää siihen. Olin sen 2 kuukauden aikana jo niin loppu, että olisin voinu ottaa haulikon käteen ja ampua jokaisen vastaan tulevan ihmisen. Parisuhdekin oli todella kovilla, mutta onneksi siitä selvittiin ja poika ei enää huuda. Miksi riskeerata suhdetta enää uudestaan, jos kerta nyt on hyvä.
Joo, mä sanoin et seuraavaks ku vauvakuume iskee niin otan kissan! =) Näin aijon tehdäkin.
Hyviä kesänodotuksia kaikille!! Nautitaan auringosta.
Jossain vaiheessa parahdimme melkein itkuun ystävättäreni kanssa kuullessamme jonkun tutun olevan raskaana, siis oikeasti säälimme varmaan jokaista raskaana olevaa naista.
Sitten onnesta soikeana aloin odottaa toista lastamme. Joka sitten valvottikin oikein urakalla.
Enää en päättänyt, vaan tiesin, etten halua enempää lapsia.
Tänä päivänä lapsia katsellessa tulee silti yhä useammin mieleen, kuinka ihania nuo lapset ovat. Ja olisi se sääli, jos noin ihania lapsia saa, ettei niitä ole enempää...
Että tämmöistä tämä äitiys. Ei kai meitäkään olisi, jos äideillä olisi parempi muisti ;)))))
Eilen illalla taas mietin, etten ikinä halua lapsia lisää. Onneksi kukaan ei ainakaan painosta. Kahdessa lapsessa on jo ihan kylliksi.
Meidän tytär on oikeasti sieltä helpommasta päästä, mutta tämä meidän kaksi vuotias, uhmaikäinen. Se saa raivokohtauksia jolloin voi vain odottaa vieressä sen ohi menemistä, sitä ei saa herättää kesken unien (paha, PAHA virhe), se herää joskus 4 kertaakin yössä ja rupeaa huutamaan keuhkojen täydeltä (en usko, että on edes kunnolla hereillä), jolloin häneen ei saa koskea, hänelle ei saa puhua, mutta joka olisi saatava hiljaiseksi, koska se vaikeuttaa vanhemman siskon yöunia. Synnytys oli niin hankala ja kamala, että pelkään ajatusta sellaisen kokemisesta taas uudelleen. Kehoni ei välttämättä kestäisi enää sellaista rääkkiä, koska kuopusta odottaessa kärsin niin monista puutostiloista ja stressistä, että sairastuin itse lopulta. Vasta nyt alan parantua. Muutkin asiat puoltavat negatiivista testiä.
Miksi siis kuitenkin joskus mietin, että kolmas pieni lapsi olisi ihana? Voi huokaus, vai mitä :D
Se tulee hiljaa hiipien...se vauvakuume :) Kyllähän se on rankkaa alussa, mutta lopussa kiitos seisoo. Mulla kans 2v ja risat. Voi voi niitä öitä. Ei millään menis ensinnäkään nukkumaan sitten kun saa niin yöllä herää huutoon. Naapuritkin koputtavat patteriin...aattele, eihän tuollaista lasta tosta vaan hiljennetä. Mitä lie kasvukipuja. No entän tämä 7kk ikäinen vauveli, koliikki vauva ollut alusta asti. Yöt/päivät huusi noin 5kk asti. Kaipa se tulo tähän ulkomaailmaan on silleen rankaa tottua :) ja vielä pari teiniä täällä purkamassa murrosikäänsä, niin ja se 11v. Mutta NYT olen varma itseni kanssa ettei enää lapsia. Tai eihän niitä niin vaan ole saanut, onneksi olen tullut raskaaksi, voi sitäkin itkua kun kuukautiset alkoivat. Mutta se on se VAUVAKUUME. Terveisin viiden lapsen äiti...ja taaaaaaas mennään, vauveli kaipailee :)
Vauvasi on vasta 5 kk. Tuossa vaiheessa ei tarvitse edes ajatella vielä sitä, haluaako toisen lapsen vai ei.
tein ensimmäistä poikaani 47 tuntia ja silloin päätin et ei enää IKINÄ, en tänne tuu kidutettavaks,no poika heräili öisin noin 5 kertaa ja halus maitoo n.3kk ikään ja siitä eteenpäin tuttia noin 10 kertaa yössä (laitoin yöpöydälle 10 tuttia jonoon jotka sit vaan työnsin suuhun)ja hyvin meni, mut päivä vajaa kun poika täytti 2,5.v. olin sielä TAAS ja tyttö tuli, tyttö söi kolme viikkoo öisin ja rupes nukkuun 8 tunnin yöt ilman heräämistä, vau... aattelin että täähän on ihanaa, mut sit 2.v.poika oli helpompi päivällä kun tyttö, (kyllä se äipälle aina jotenkin takasin annetaan)
jos ei lapsia tule niin niitä ei tule piste. jokainen tavallaan. mulla oli kummankin pojan raskaus aikana viikolle16 pahoinvointia 24tuntia vuorokaudessa letkuissa makasin sairaalassa. (2 poikaa) ja nyt on taas vauva kuume vaikka niin vannoin että en enää tee! poja 2,5 ja 1v koliikkia on ollut kummallakin ja toinen syntyi sydän vikaisena siitä seuras leukkaus ja elin ikäinen seuranta.. et näin meillä. ja itsellä vielä syvä masennus. ja rahatilanne ei kovin kummoinen...
oli koliikkivauva. Se oli aika hirmuista aikaa, mutta meni ohi. Seuraavaa on turha miettiä kenenkään ulkopuolisen "painostuksesta". Nauti vain vauvelista nyt ja elä päivä kerrallaan.