Eetu oli aina ollut kiusattu lapsi. En edes minä hänen äitinään pystynyt estämään kiusaamista. Myös minä sain osani pilkasta. Poika oli kieltämättä hieman oudon näköinen. Hänen silmänsä näyttivät olevan kuin kaksi eriparin nappia, suu oli huomattavan suuri ja nenä oli taipunut oikealle puolelle. Hänen kätensä olivat pitkät ja roikkuivat velttoina sivuilla, aivan kuin hän ei olisi tiennyt niiden olemassa oloa. Minusta hän oli kuitenkin maailman suloisin lapsi. Kukaan ei koskaan voisi viedä häntä minulta.
Jopa kaupassa joutui Eetu kuuntelemaan muiden nälvimistä. Vaikka hän ei puhunut, olen varma, että hän ymmärsi kaiken. Tahdoin aina välillä peittää hänen korvansa kaikelta pahalta, jota hän joutui kuuntelemaan. Eetu ei kuitenkaan koskaan vaikuttanut suuttuneelta tai katkeralta. Hän oli niin älykäs ja kiltti lapsi. Koskaan hän ei riehunut, hän vain istui ja hymyili.
Leikimme Eetun kanssa usein hiekkalaatikolla. Muuta lapset kaikkosivat aina meidän tullessa paikalle. Kukaan ei koskaan tahtonut leikkiä Eetun kanssa. ”Tuolta tulee taas se hullu nainen!”, kuului aina meidän saapuessa. Asetin Eetun istumaan hiekkalaatikon reunalle ja siinä hän pysyi kunnes lähdimme kotiin. Kaupungilla ihmiset katsoivat minua oudosti, kun työntelin Eetua vaunuissa. En välittänyt, vaikka sain paljon kuiskailuja ja katseita osakseni. Pitäisivät vain huolen omista asioistaan.
Eräänä päivänä tapahtui kuitenkin jotain kamalaa. Eetu istui lattialla aivan normaalisti. Menin leikkimään hänen kanssaan, kun yks kaks, hänen kätensä irtosi. Olin kauhuissani. Vaikka kuinka yritin, ei käsi mennyt takaisin. Eetuun sattui varmasti kamalasti, mutta hän vain tuijotti minua hymyillen kuten normaalistikin. En tiennyt mitä tehdä, joten asetin Eetun lattialle ja laitoin hänen kätensä viereen. Onneksi toinen käsi oli vielä ehjä!
Jopa kaupassa joutui Eetu kuuntelemaan muiden nälvimistä. Vaikka hän ei puhunut, olen varma, että hän ymmärsi kaiken. Tahdoin aina välillä peittää hänen korvansa kaikelta pahalta, jota hän joutui kuuntelemaan. Eetu ei kuitenkaan koskaan vaikuttanut suuttuneelta tai katkeralta. Hän oli niin älykäs ja kiltti lapsi. Koskaan hän ei riehunut, hän vain istui ja hymyili.
Leikimme Eetun kanssa usein hiekkalaatikolla. Muuta lapset kaikkosivat aina meidän tullessa paikalle. Kukaan ei koskaan tahtonut leikkiä Eetun kanssa. ”Tuolta tulee taas se hullu nainen!”, kuului aina meidän saapuessa. Asetin Eetun istumaan hiekkalaatikon reunalle ja siinä hän pysyi kunnes lähdimme kotiin. Kaupungilla ihmiset katsoivat minua oudosti, kun työntelin Eetua vaunuissa. En välittänyt, vaikka sain paljon kuiskailuja ja katseita osakseni. Pitäisivät vain huolen omista asioistaan.
Eräänä päivänä tapahtui kuitenkin jotain kamalaa. Eetu istui lattialla aivan normaalisti. Menin leikkimään hänen kanssaan, kun yks kaks, hänen kätensä irtosi. Olin kauhuissani. Vaikka kuinka yritin, ei käsi mennyt takaisin. Eetuun sattui varmasti kamalasti, mutta hän vain tuijotti minua hymyillen kuten normaalistikin. En tiennyt mitä tehdä, joten asetin Eetun lattialle ja laitoin hänen kätensä viereen. Onneksi toinen käsi oli vielä ehjä!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Huonosti ja lapsellisesti kirjoitettu ja kun vielä matkit saksikäsi Edwarttia, niin häpeän puolestasi.
Tämä ei ole hyvä. Mauttomien tarinoiden kehittelijänäkin voin sanoa tätä mauttomaksi.
Tästähän voi tarina jopa kehittyä jos yllätyksiä on luvassa?
Arvoasteikolla 1-10
Tästä kädetön 7
T. Sherlokki
Herkullisen harhaisaa, mutta sinänsä aivan liian lyhyt pätkä arvioitavaksi. Eihän tässä saatu kuin vähän juonta alkuun. Suhteellisen lupaava alku tämä tosin on, mutta niin paljon riippuu siitä, kuinka saat lukijan pysymään otteessasi tulevilla ratkaisuillasi. Idea on kuitenkin jo käytetty saippuasarjoja myöten, joten toivottavasti sinulla on siihen joku hyvä kulma. Käden irtoaminen voisi kyllä parhaimmillaan johtaa nautinnollisen absurdeihin tilanteisiin, kun minäkertojan ja muun maailman näkökulmat törmäävät. Ehkä laitat tälle joskus jatkoa?
Tarina on itseasiassa hyvä, en ymmärrä mistä sitä kritisoidaan. Sankari, vammainen poika, herättää tunteita lukijassa. Päähenkilö voittaa mennen tullen persoonattomaksi jäävät hahmot. Hienona lisänä selkeä kertojahahmo, äiti.
Hiomista kuitenkin tarvitaan -tietenkin.
Tarinassa on kuitenkin selkeä ongelma kohta, nimittäin lopetus. Lyhyessä tarussa tarvitaan yllättävä loppuelementti, mutta käden putoaminen näin kuvattuna kuullostaa yksinkertaisesti lapselliselta.
Pidempänä fiktionaalisena novellina, tai jopa romaanina ajatellen, tuolla kohtaan tulisi kuvata mielikuvitusta stimuloiva vastakkain asettelu suhteessa pojan vammaisuuteen. Olet kuvannut lukijalle pojan perusolemuksen. Nyt on aika vihjata kuka hän todella on.
Et ole vielä valinnut tarinan sankaria. Koska kertoja on selkeästi personoitu, ei olisi lainkaan kehno idea tuoda hänet eteen. Näin lisäät kerronnan rikkautta, lukijathan puolittain odottavat pojan pysyvän keskeisenä hahmona. Mutta näinhän et ole koskaan esittänyt!
Pidemmän päälle voimakkaasti personoitu kertoja, sekä erillinen päähenkilö eivät välttämättä sovi hyvin yhteen. Kuka on lukijan sankari? Kuinka kertoja tietää tämän?