Tuntemuksia:
Herään aamulla, kouluun pitäisi mennä.. Jännittää, maha pyörähtää ympäri enkä pysty syömään.. Paha olo, kuin olisi krapula.. Vaihdan paidan, ei hyvä.. maha näyttää isolta. Vaihdan paidan kolme kertaa.. Jos olisin vain laihempi, elämä olisi parempi.
Pyöräilen kouluun, edessä joukko nuoria joiden ohi joudun ajamaan.. Apua, entä jos kaadun??? Nuoret nauravat, ihan varmasti minulle!
Myöhästyn tunnilta, joudun etupenkkiin, keskelle riviä. Pahin paikka, kaikki tuijottavat minua takaa, ihan varmasti, tunnen sen. Pidän takin päällä, siitä on jotakin turvaa.. Joudun tekemään laskun taululle, kaikki tuijottavat varmasti takapuoltani, onhan se niin iso.. tai jos siinä on jotain likaa??! Kaikki nauravat minulle, ihan varmasti mielessään nauravat ja minua hävettää, haluan kotia..
Seuraavalla tunnilla istun taakse, nimen huuto alkaa.. Pelkään huutaa nimeni luokan takaa, jos sanon sen väärin ja kaikki nauravat?? Oikeasti sanon nimeni niin hiljaa että joudun toistamaan sen useasti..
Ruokatunti,hirveä nälkä.. Jo ruokalan ovella ylitseni humahtaa hirveä paniikkiaalto ja tuntuu etten pysty ottamaan askeltakaan enää.. Pakotan itseni hakemaan ruokaa ja maksamaan lounaan.. Mihin ne kaverit meni??? Etsin hädissäni katseella kavereita täydestä ruokalasta.. Kädet tärisevät, kaikki katsovat minua.. Varmasti kohta tiputan tarjottimen tai teen jotain typerää..
Pääsin istumaan, huh, vähän helpottaa.. Syön pikaisesti ja vähän, jännityksen takia en pysty paljon syömään ja äkkiä ulos ruokalasta..
Viimeisellä tunnilla on vähän väkeä, onneksi.. Voin rauhottua ja keskittyä töihin.. viereen tulee englantia solkkaavia opiskelijoita, toinen niistä vilaisee minua.. Mahassa pyörähtää ja aalto menee koko kehon läpi, entä jos se alkaa mulle puhumaan englantia??? Enhän mä osaa, en osaa.. :(( Juoksen tupakalle, etten vaan nolaisi itseäni jälleen kerran..
Lähden koulusta, opiskelijoita kävelee vastaan.. Ne katso mua, kokeilen etoketju housuista auki.. ei ole, mutta kokeilen vielä toisen kerran, kolmannennkin.. Mutta miksi ne tuijotti mua, ihan varmasti tuijotti kun yksin kävelin! Vilkaisen vaivihkaa onko housuni varmasti puhtaat, näyttäisivät olevan..
Kotiin päästyäni makaan sohvalla, vihaan itseäni.. MIksi minusta tuli tällainen, mihin katosi se iloisuus ja sosiaalisuus?? Olisin edes laihempi mutta ei.. Nälkä on mutta paha olo tulee välittömästi kun yritän syödä..
vihaan koulua, vihaan itseäni... Katselen töitä, eihän niitä ole ja jos on niin ne ovat jotain asiakaspalvelua, miten ikinä pystyisin niihin töihin.. en ikinä.. koska olen huono,tyhmä eikä minusta ole mihinkään..
Illemmalla rakkaani kertoo minulle kuinka kaunis ja ihana olen.. Päästän katkeran naurahduksen, tietäisipä hän miten tunnen itseäni kohtaan, kuinka vihaan itseäni. Mutta ei hän voi ymmärtää, koska ei ole itse kokenut mitään tällaista, hänelle esitykset ovat helppoja, hän ei jännitä eikä ymmärrä mitä minä jännitän tuttujen kavereidenkin edessä.. Tekisi mieli jättää koko paskiainen, olen niin katkeran kateellinen hänelle että pahaa tekee ja silti hän on ainut ihminen joka saa minut pysymään jotenkin tolpillaan..
Faktaa:
parikymppinen opiskelija, masentunut enemmän tai vähemmän vuosikausia, enenn joulua pakotin itseni lääkäriin, sain remeron lääkityksen, ei sopinut,lopetin sen. Nyt masennus on "hallinnassa" mutta tämä paniikkihäiriö/sosiaalisten tilanteiden pelko (kumpaa tämä nyt on?) pahenee kokoajan..
Lääkäriin jonotan mutta ei tietoa millon pääsen, ei vaan jaksaisi kokoajan odottaa..
Huomennakin olisi esitys ja mietin juuri vaihtoehtoja ettei tarvitsisi mennä luokan eteen..
Kiitos jos joku jaksoi lukea ja kommentoida!
Herään aamulla, kouluun pitäisi mennä.. Jännittää, maha pyörähtää ympäri enkä pysty syömään.. Paha olo, kuin olisi krapula.. Vaihdan paidan, ei hyvä.. maha näyttää isolta. Vaihdan paidan kolme kertaa.. Jos olisin vain laihempi, elämä olisi parempi.
Pyöräilen kouluun, edessä joukko nuoria joiden ohi joudun ajamaan.. Apua, entä jos kaadun??? Nuoret nauravat, ihan varmasti minulle!
Myöhästyn tunnilta, joudun etupenkkiin, keskelle riviä. Pahin paikka, kaikki tuijottavat minua takaa, ihan varmasti, tunnen sen. Pidän takin päällä, siitä on jotakin turvaa.. Joudun tekemään laskun taululle, kaikki tuijottavat varmasti takapuoltani, onhan se niin iso.. tai jos siinä on jotain likaa??! Kaikki nauravat minulle, ihan varmasti mielessään nauravat ja minua hävettää, haluan kotia..
Seuraavalla tunnilla istun taakse, nimen huuto alkaa.. Pelkään huutaa nimeni luokan takaa, jos sanon sen väärin ja kaikki nauravat?? Oikeasti sanon nimeni niin hiljaa että joudun toistamaan sen useasti..
Ruokatunti,hirveä nälkä.. Jo ruokalan ovella ylitseni humahtaa hirveä paniikkiaalto ja tuntuu etten pysty ottamaan askeltakaan enää.. Pakotan itseni hakemaan ruokaa ja maksamaan lounaan.. Mihin ne kaverit meni??? Etsin hädissäni katseella kavereita täydestä ruokalasta.. Kädet tärisevät, kaikki katsovat minua.. Varmasti kohta tiputan tarjottimen tai teen jotain typerää..
Pääsin istumaan, huh, vähän helpottaa.. Syön pikaisesti ja vähän, jännityksen takia en pysty paljon syömään ja äkkiä ulos ruokalasta..
Viimeisellä tunnilla on vähän väkeä, onneksi.. Voin rauhottua ja keskittyä töihin.. viereen tulee englantia solkkaavia opiskelijoita, toinen niistä vilaisee minua.. Mahassa pyörähtää ja aalto menee koko kehon läpi, entä jos se alkaa mulle puhumaan englantia??? Enhän mä osaa, en osaa.. :(( Juoksen tupakalle, etten vaan nolaisi itseäni jälleen kerran..
Lähden koulusta, opiskelijoita kävelee vastaan.. Ne katso mua, kokeilen etoketju housuista auki.. ei ole, mutta kokeilen vielä toisen kerran, kolmannennkin.. Mutta miksi ne tuijotti mua, ihan varmasti tuijotti kun yksin kävelin! Vilkaisen vaivihkaa onko housuni varmasti puhtaat, näyttäisivät olevan..
Kotiin päästyäni makaan sohvalla, vihaan itseäni.. MIksi minusta tuli tällainen, mihin katosi se iloisuus ja sosiaalisuus?? Olisin edes laihempi mutta ei.. Nälkä on mutta paha olo tulee välittömästi kun yritän syödä..
vihaan koulua, vihaan itseäni... Katselen töitä, eihän niitä ole ja jos on niin ne ovat jotain asiakaspalvelua, miten ikinä pystyisin niihin töihin.. en ikinä.. koska olen huono,tyhmä eikä minusta ole mihinkään..
Illemmalla rakkaani kertoo minulle kuinka kaunis ja ihana olen.. Päästän katkeran naurahduksen, tietäisipä hän miten tunnen itseäni kohtaan, kuinka vihaan itseäni. Mutta ei hän voi ymmärtää, koska ei ole itse kokenut mitään tällaista, hänelle esitykset ovat helppoja, hän ei jännitä eikä ymmärrä mitä minä jännitän tuttujen kavereidenkin edessä.. Tekisi mieli jättää koko paskiainen, olen niin katkeran kateellinen hänelle että pahaa tekee ja silti hän on ainut ihminen joka saa minut pysymään jotenkin tolpillaan..
Faktaa:
parikymppinen opiskelija, masentunut enemmän tai vähemmän vuosikausia, enenn joulua pakotin itseni lääkäriin, sain remeron lääkityksen, ei sopinut,lopetin sen. Nyt masennus on "hallinnassa" mutta tämä paniikkihäiriö/sosiaalisten tilanteiden pelko (kumpaa tämä nyt on?) pahenee kokoajan..
Lääkäriin jonotan mutta ei tietoa millon pääsen, ei vaan jaksaisi kokoajan odottaa..
Huomennakin olisi esitys ja mietin juuri vaihtoehtoja ettei tarvitsisi mennä luokan eteen..
Kiitos jos joku jaksoi lukea ja kommentoida!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuulostaa enemmän juuri sosiaalisten tilanteiden pelolta. Käy esim. pelokkaat.net sivustolla !
Tai tukiasema.net
siellä olisi mahdollisesti vertaistukea.
Mulla on ollut ihan samanlaista helvettiä... Ennen olin sellainen, etten jännittänyt tipantippaa, olin sosiaalinen, esiinnyin ymsyms. eikä tuntunut missään! Mutta kaikki muuttui, kun menin lukioon. Koko elämäni olin ollut sellainen monen ihmisen kadehtima tyyppi, jota ei jännitä mikään. Yhtäkkiä en pystynyt enää yhtään mihinkään, mikä liittyi esillä olemiseen ja ahdistavia oloja tuli muutenkin.
Lukio jäi kesken. Nyt olen 25 ja yli neljä vuotta käynyt terapiassa. Se on auttanut! Oli pitkä kausi, ettei ollut mitään ahdistusoireita, mutta ero miehestäni reilu vuosi sitten toi kaikki ahdistusolot takaisin ja rytinällä! Nyt on jo ollut helpompaa vähäsen. Tosin julkisiin kulkuneuvoihin en pysty menemään ilman rauhoittavaa, tätä on siis jatkunut yli vuoden! Mutta haluan kertoa sinulle, että kaikesta tuosta helvetistä voi todellakin selvitä, olenhan itse elävä todiste siitä! Suosittelen sinua varaamaan yksityiseltä lääkäriltä ajan ja pyytää häntä kirjoittamaan lausunto sinulle, että voit hakea Kelasta yksityiseen terapiaan tukea! Näin minä tein aikoinani. Eikä terapia ole tullut maksamaan minulle mitään, Kela on korvannut sen kuntoutuksena. Ja hyvin on todellakin auttanut!
Julkisella sektorilla ei välttämättä oteta vakavasti, kirjoittavat tyyliin vaan lääkkeitä ja käskevät hankkimaan harrastuksen...! Suosittelen ehdottomasti yksityistä lääkäriä, vaikka se hieman maksaakin!!
Tsemppiä sinulle, minä jos kuka tiedän, että kaikesta voi selvitä, vaikka se varmasti tällä hetkellä sinusta mahdottomalta kuulostaakin:)!!!
hei!
Kävin yksityisellä lääkärillä ja sain lääkkeet vaivaan (cipralex propralia jännitykseen)
Helpotti tosi paljon käydä lääkärissä, eiköhän tämä tästä!
Jaksamisiin! :)
Tosi hyvä juttu, että rohkenit sinne lääkäriin:)! Kaikkea hyvää sulle:)!
Minulla on sosiaaliset fobiat olleet taustalla nuoruuden koulukiusaamisajoista lähtien, mutta pitkän aikaa meni lähes ongelmitta. Opintojen aikana olen kuitenkin masentunut ja uupunut useaan otteeseen ja silloin jännistys- ja paniikkioireet sosiaaliset fobiat ovat aina nostaneet päätään. Minulla on remeron lääkitys, mutta tuntuu ettei tästä ole minulle apua muuhun kuin masennukseen ja unettomuuteen, ahdistus ym. tuntemukset on ja pysyy remestä huolimatta. Olen miettinyt lääkkeenvaihtoa...Miksi sinulle nörtti ei sopinut remeron? Etkö sinäkään saanut tästä apua?