Kärsin lähes päivittäisistä ahdistus- ja paniikkihäiriökohtauksista. Ne rajoittaa elämää ja vie energiaa niin paljon, etten tiedä miten jaksaisi tätä. En tykkää yhtään elää tässä paskassa ja valheellisessa maailmassa. Jos nyt voisi valita, yhtään lasta en tänne tekisi. Mutta nyt vaan pitää kestää tämä kaikki, vaikkei oikeastaan kestäisi yhtään.
Joka päivä on taistelua
Anonyymi
10<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Jos tämä on oikea aloitus niin voimia sinulle. Yritä elää päivä kerrallaan ja huolehdi normaaleista rutiinijutuista.
Rutiinit auttavat jonkin verran. Myös ulkoilusta, liikunnasta ja ystävien tapaamisista voimaannun hetkeksi. Mutta mitään ratkaisua en näistä asioista löydä tilanteeseeni. Ei ole oikeastaan mitään tavoiteltavaa tai odotettavaa tulevaisuudelta. En siis osaa enää nauttia elämästä.
Kannan paljon murhetta siitä, millaiseen paikkaan olen lapsia saattanut. Heille ei ole mitään hyvää odotettavissa, haluaisin suojella heitä muttei se onnistu. Ihmisille ei ole minkäänlaista vapautta enää suotu, että voisivat päättää omasta elämästään, lopulta.
Päivä kerrallaan yritän edetä, mutta ahdistus on aika kovaa. Elämäniloa, jonkinlaista tasapainoa ja luottamusta johonkin hyvään kaipaisin. En vaadi siis paljoa. Mutta huomaan kamppailevani sen kanssa jatkuvasti, että miten ahdistunut olen ja miten siitä voisin irrottautua. Liian paljon tasapainoilua siitä, että vaan voisi olla. Panikoimatta. Vie todellakin kaikki voimat. Päivän kerrallaan yritän sietää. Ja todellakin sietää.
Miksi et mene lääkäriin ja puhu avoimesti asioistasi. Ne voi hyvinkin olla korjattavissa. Ei kannata antaa elämän valua ohi.
Olen keskustellut useammankin lääkärin kanssa, ei lääkäreillä mitään ratkaisua ole yksilön ongelmiin. Lääkkeistä myöskään ei ole ollut muuta kuin haittaa, olen yliherkkä useimmille lääkkeille, ne eivät sovi lainkaan. On ihan tutkittu labrakokein.
Joillakin elämä on vaan alusta lähtien ollut vähän vaikeampaa. Ei yksilöllisille asioille mitään voi. Aina olen yrittänyt olla optimistinen ja sopeutua. Nyt en enää pelkästään halua sopeutua vaan löytää elämäniloa. Tavallaan vaatimukset elämälle ovat pienet, mutta ehkä liian suuret omalta kohdaltani. En tyydy kompromisseihin.
Kärsiny samoista ongelmista myös jo yli 25 vuotta. On vaikka mitä lääkkeitä ja terapiaa mutta oysyväisiä vaivija ovat.
En ole kyenny juurikaan työelämään. Keski-ikä ja työhistoriaa 4 vuotta.
Itse pystyin olemaan oravanpyörässä aika pitkään. Mutta se varmaan teki minusta tämän, mikä nyt olen. Uhrasin itseni jatkuvasti jonkun eteen, hinnasta viis. Vasta nyt tajuan, että unohdin oman itseni ja omat tarpeeni. Tässä lopputulos - ihmisraunio. Ja lisäksi menneen elämän traumaattiset kokemukset nousivat voimalla pintaan vasta viime vuosina ja teki minusta tällaisen ahdistuneen. En oikeastaan tiennyt edes mitä ahdistus on, vielä muutama vuosi sitten. Kauan osasin piiskata itseäni ja suorittaa elämää.
Tsemppiä sinulle aloittaja. Toivottavasti sinulla on joku tai joitakin ihmisiä, että voit puhua asioistasi luottamuksellisesti.
Kyllä minä pystyn jakamaan näitä joidenkin ihmisten kanssa, jotka kärsivät samasta vaivasta. Se vaan, että puhuminenkaan ei sitä ratkaisua tuo. Ja kiitos tsempeistä ❤️
Nuo on kamalia vaivoja, ne on rajottanut myös minun elämääni joka sektorilla.
Olen aina vaan neljän seinän sisällä kotona, koska pelkään ihmisiä. Olen pääsemässä sairauseläkkeelle. Itsemurhaa olen miettiny hyvin monesti
Voi tiedän miltä tuntuu, kun pelottaa lähteä ulos. Joskus se kotona olo ahdistaa kuitenkin enemmän itseäni ja tuntuu että henki kulkee vapaammin, kun pääsen liikkeelle. Olen itse väliaikaisella eläkkeellä. Itsemurhaa en voisi tehdä läheisten takia. En voisi jättää sitä taakkaa lapsilleni vaan edelleen haluaisin löytää muun ratkaisun, vaikka tuntuu että olen kohtuuttoman väsynyt. Lisäksi en uskaltaisi tehdä sitä, kun kuitenkin jollain tavalla uskon Jumalaan, vaikka luottamus on mitä on. Kun en vaan ymmärrä, miten toisten elämä vaan on vaikeampaa, vaikka ns. parhaansa on yrittänyt.
Mikä tarkoitus tällä kaikella on, vai onko sitä? Näitä mietin kyyneleet silmissä. Tsemppiä sinulle, eläkkeelle pääsy voi tuoda helpotuksen. On sitten aikaa keskittyä muuhun kuin siihen, että mistä saa sen leivän pöytään (ja pöydän ja paikan sille) ❤️ ap