Olin koulukiusaamisen kohde lapsuudessani. Oikeastaan naapuritalon vuotta-kahta vanhemmat pojat ottivat minut kiusaamiskohteekseen jo ennen ekaa koululuokkaa. Kouluaikana se muuttui vaan yhä tiheämmäksi. Syy: ylipainoisuuteni, fyysinen kömpelyyteni ja myöhemmin rillit.
Jos leikin kavereideni kanssa pihalla, nämä kollit hyökkäsivät yllättäen kimppuuni aavistamatta. Hakkaamista, potkimista, kiinni pitämistä, uhkailua. Kerran heitettiin silmille astianpesuaineliuosta, ja se oli silmillä liki tunnin, ja aiheutti näkön heikkenemisen. Yksi kiusaajista uhkasi kerran tappaa minut isolla kivellä, hän heitti kiven maahan 10 sentin päähän päästäni.
Aikaa myöten kiusaajiin liittyi myös luokkakavereitani. Tavaroiden pihistystä, haukkumista, rikkomista, uhkailua, rahan kiristystä, hakkaamista. Tätä piinaa kesti yläasteelle saakka.
Lukioaikaan olin jo ujo, arka ja syrjään vetäytyvä. Vasta viimeisenä opiskeluvuotena sain -kiitos muutaman hyvän kaverin- lisää sosiaalisuutta etenkin vapaa-ajalle. Yliopiston aikana sitten jouduin taistelemaan arkuutta ja ujoutta vastaan pitämällä esitelmiä, menemällä luennoille jne.
Työelämään siirryttyäni sosiaalisuutta oli pakko lisätä myös, tehtäviini kuului erilainen asiakastyö, esiintyminen ja sidosryhmätyöskentely. Kuitenkin, taustalla oli koko ajan vastenmielisyys esiintymistä kohtaan, tein sen pakon takia. En oppinut enää koskaan luottamaan kehenkään täysin, olin aina varautunut, ja vetäydyin tilaisuuden tullen aina mieluiten omiin oloihini. Välillä jännitys ja kramppikuume tulivat rajuna ennen julkisia esiintymistilaisuuksia.
Aikuisiällä löysin Kuningas Alkoholin, joka tuntui antavan rohkeutta ja rentoutta. Olin menettää sen kera vuosien varrella kaiken, mutta onneksi olen siitä selvinnyt nyt kuiville.
Nyt olen työssä, jossa pitäisi olla tiimityötaitoinen, käydä luennoimassa, olla asiakkaiden kanssa tekemisissä. Tämä on yhtä henkistä taistelua: olen edelleen ujo, arka, varauksellinen, syrjään vetäytyvä. Vaikka kuinka koetan ponnistella, on ihmisten kanssa kontaktissa olo vastenmielistä ja voimia vaativaa. Koetan mahdollisuuksien mukaan välttää esiintymisiä ja tiimikokoontumisia, hautautuneena omaan huoneeseeni. Ei varmasti jatkouran kannalta mitenkään positiivista. Yhdessä vaiheessa ajattelemattomasti pidin esimiestehtäviä urani huippuna, vaan käytännössä en niihin pysytyisi koulukiusaamistaustan aiheuttamien henkisten vaurioiden takia.
Siihen aikaan, kun koulukiusaamiseni tapahtui, ei ollut nykyistä vahingonkorvauskäytäntöä. Uskon, että mikäli olisin vienyt vastaavasti tapaukseni käräjille, olisin saanut vahingonkorvaukset. Vaan mikään raha ei kyllä korvaa sitä, mitä tapahtui, ja mitä tuo kiusaaminen itsessäni tuhosi. Luulen, etten koskaan -vaikka kävisin terapiassa- pysty enää vilkkaaseen sosiaalisuuteen ja rohkeaan ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Nyt, keski-ikäsisenä, on vaan koetettava keplotella tämä loppuelämä niillä eväillä mitä vielä on jäljellä.
Eräs kiusaajani koki myöhemmin Kohtalon laatiman kovan tuomion: hukkui kännissä isolla järvellä.
Jos leikin kavereideni kanssa pihalla, nämä kollit hyökkäsivät yllättäen kimppuuni aavistamatta. Hakkaamista, potkimista, kiinni pitämistä, uhkailua. Kerran heitettiin silmille astianpesuaineliuosta, ja se oli silmillä liki tunnin, ja aiheutti näkön heikkenemisen. Yksi kiusaajista uhkasi kerran tappaa minut isolla kivellä, hän heitti kiven maahan 10 sentin päähän päästäni.
Aikaa myöten kiusaajiin liittyi myös luokkakavereitani. Tavaroiden pihistystä, haukkumista, rikkomista, uhkailua, rahan kiristystä, hakkaamista. Tätä piinaa kesti yläasteelle saakka.
Lukioaikaan olin jo ujo, arka ja syrjään vetäytyvä. Vasta viimeisenä opiskeluvuotena sain -kiitos muutaman hyvän kaverin- lisää sosiaalisuutta etenkin vapaa-ajalle. Yliopiston aikana sitten jouduin taistelemaan arkuutta ja ujoutta vastaan pitämällä esitelmiä, menemällä luennoille jne.
Työelämään siirryttyäni sosiaalisuutta oli pakko lisätä myös, tehtäviini kuului erilainen asiakastyö, esiintyminen ja sidosryhmätyöskentely. Kuitenkin, taustalla oli koko ajan vastenmielisyys esiintymistä kohtaan, tein sen pakon takia. En oppinut enää koskaan luottamaan kehenkään täysin, olin aina varautunut, ja vetäydyin tilaisuuden tullen aina mieluiten omiin oloihini. Välillä jännitys ja kramppikuume tulivat rajuna ennen julkisia esiintymistilaisuuksia.
Aikuisiällä löysin Kuningas Alkoholin, joka tuntui antavan rohkeutta ja rentoutta. Olin menettää sen kera vuosien varrella kaiken, mutta onneksi olen siitä selvinnyt nyt kuiville.
Nyt olen työssä, jossa pitäisi olla tiimityötaitoinen, käydä luennoimassa, olla asiakkaiden kanssa tekemisissä. Tämä on yhtä henkistä taistelua: olen edelleen ujo, arka, varauksellinen, syrjään vetäytyvä. Vaikka kuinka koetan ponnistella, on ihmisten kanssa kontaktissa olo vastenmielistä ja voimia vaativaa. Koetan mahdollisuuksien mukaan välttää esiintymisiä ja tiimikokoontumisia, hautautuneena omaan huoneeseeni. Ei varmasti jatkouran kannalta mitenkään positiivista. Yhdessä vaiheessa ajattelemattomasti pidin esimiestehtäviä urani huippuna, vaan käytännössä en niihin pysytyisi koulukiusaamistaustan aiheuttamien henkisten vaurioiden takia.
Siihen aikaan, kun koulukiusaamiseni tapahtui, ei ollut nykyistä vahingonkorvauskäytäntöä. Uskon, että mikäli olisin vienyt vastaavasti tapaukseni käräjille, olisin saanut vahingonkorvaukset. Vaan mikään raha ei kyllä korvaa sitä, mitä tapahtui, ja mitä tuo kiusaaminen itsessäni tuhosi. Luulen, etten koskaan -vaikka kävisin terapiassa- pysty enää vilkkaaseen sosiaalisuuteen ja rohkeaan ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Nyt, keski-ikäsisenä, on vaan koetettava keplotella tämä loppuelämä niillä eväillä mitä vielä on jäljellä.
Eräs kiusaajani koki myöhemmin Kohtalon laatiman kovan tuomion: hukkui kännissä isolla järvellä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onneksi olet selvinnyt, vaikkakin monien vaikeuksien kautta. Koeta jaksaa vastaisuudessakin pienien kivojen asioiden avulla.
Tiedän tuon ilkeän tunteen, kun ei uskalla olla ihan oma itsensä, on varautunut, eikä uskalla täysin luottaa kehenkään. Tuntuu että se kaventaa elämää monella tavalla.
Olen yrittänyt pitää omista huonoista kokemuksistani huolimatta kuitenkin otteen elämässä kiinni.
Sinäkin olet haaveillut esimiesasemasta urasi huipentumasta, samalla tavalla kuin minäkin ajattelin mennä urallani eteenpäin. Mutta voimani eivät tule siihen riittämään, joten olen unohtanut koko jutun. Joskus voin muutaman minuutin haaveilla sellaisesta, mutta sitten taas palaan maanpinnalle.
Tyydyn tämän hetkiseen tilanteeseeni ja olen löytänyt siitä paljon hyvää. Jos etenen, minulle jää vähemmän vapaa-aikaa ja aikaa omalle perheelle. Nyt on aikaa kokeilla erilaisia harrastuksia ja kuunnella musiikkia...
Kaikesta arkuudestani ja varautuneisuudestani huolimatta minäkin olen ihminen. Minä olisin voinut valita koston tien, mutta lopulta se olisi surmannut minun sieluni. Korkeammat voimat saavat viedä loppuun sen mikä maallisessa selvittelyprosessissa jäi kesken.
Ymmarran, milta sinusta tuntuu...mitaan noin "ekstreemia" ei kylla minulle ole tapahtunut, mutta olen aina ollut vahan "erilainen", silmiinpistava ja (ehka luonnostanikin) syrjaan vetaytyva...
Jotenkin nyt aikuisena tama syrjaan vetaytyvyys -piirre on korostunut...
En monasti edes koe tarvetta lahtea "ihmisten ilmoille"...ja siksi minua pidetaan kahta "omituisempana"...
Joka tapauksessa luulisin tietavani milta sinusta tuntuu.
Joka tapauksessa elama jatkuu ja voit kokea kuitenkin voittaaneesi paljon, kun olet jaksanut opiskella jne...
Tarkeintahan olisi paasta niiden kiusaaja-raukkapaskojen "ylapuolelle"...siis henkisesti.