tuntuu hyvältä kun on kohtalontovereita. tuntuu, ettei vaimoni kotona oikein tajua tätä fiilistä vaikka tietääkin asian ja olen puhunut depressiostani. Hän vain vihjailee, etten tee tarpeeksi kotitöitä ja väittää, etten puhu hänelle mitään – vaikka itse ajattelen hänestä suurin piirtein samalla tavalla. Hän ei paljoa jkuttele, ja on hyvin laiska rakastelemaan minua ja sekin vituttaa pahasti minua. Tällä hetkellä tuntuu, että nämä masennuslääkkeet ovat antaneet sen verran voimia ja jaksamista, että jaksan olla jotenkin ylimielinen ja vihainen vaimoani kohtaan – vastaan siis samalla mitalla tai hänen omilla aseillaan. Se on tehokas keino kiusata, olen huomannut sen. mutta eihän tämä tietenkään mihinkään johda. Minusta tuntuu vaan, ettei hän ollenkaan halua tehdä mitään suhteemme eteen, ajattelee, että syy on minussa ja depiksessäni. Yleensä kaikki riitamme johtaa siihen, että lopulta se syy löytyy minusta. toisaalta otan kyllä itseenikin aina kaikissa riidoissamme ja myönnän sen.
joskus musta tuntuu, että yritän selitellä itseni pois kotitöistä verukkeella, että olen masentunut vaikka tiedän oikeasti olevan depressiossa, kun se on diagnosoitu vaikeaksi ja joudun syömään lääkkeitä. Joskus varmaan selittelenkin jaksamattomuuttani depressiolla. Totta puhuen kotona menee päin helvettiä, jotenkin vain tunteet kylmenneet vaimoani kohtaan vaikka tiedän sydämestäni, että rakastan häntä. minua vain vituttaa jotenkin tuo orgasmivaikeus ja ehkä sekin, että tiedän kuitenkin, etten minä ole pelkästään syypää ongelmiimme.
Hän varmaan olettaa, että minä olen sairaudellani pilannut suhteemme vaikkei se voi olla niin. Joskus olen miettinyt, että onko tämä suhde aiheuttanut depression minussa, mutta ei se niinkään voi olla. Se on jotain siltä väliltä varmaan. Muistan vaikeimmat hetkeni muutama vuosi sitten. siitä on siis jo jonkin aikaa, enkä silloin vielä tajunnut tai halunnut myöntää itselleni olevani sairas. Enkä siis ollut hakeutunut hoitoon. Silloin olo oli niin helvetillinen ja avioliitto pahemmassa repeämispisteessä kuin nyt. Olin todella väsynyt ja heikko, minua ahdisti ja tunsin fyysistä kipua rinnassani tai siinä kohdassa missä kylkiluut yhtyvät (ylävatsassa). Vaimoni sanoi, että jos me eroamme, niin hän tekee kaikkensa kertoakseen muille millainen paska minä olen ollut häntä kohtaan. Se tuntui aika pahalta ja muistan nuo sanat varmaan lopun elämääni. Hänellä oli varmaan oikeus sanoa nuo sanansa koska olin varmaan sitten paskamainen, mutta hän ei silloin eikä varmaan vieläkään tajua kuinka voimia uuvuttava sairaus depressio on. Olen nyt jälkeenpäin yrittänyt selittää hänelle, että asian voi ymmärtää siten, että ihmisellä on tietty määrä voimia ja energiaa käytössään päivittäin. Depressiossa, joku on vaan kaapannut ne voimat esim. kolmannekseen. Kotityöt yms. päivittäiset hommat eivät suju tämän takia ja kaiken päälle vielä se vitutus ja suuttumus, kun pitäisi ne omat heikot energiansa pystyä jotenkin "oikein" jakamaan päivittäisiin hommiin. Jos olisi tarpeeksi voimia, niin ei tarvitsisi miettiä sitäkään ja se tekee olon ärtyneeksi ja vihaiseksi…
nojoo, siis en puolustele mitenkään itseäni ja tiedän, että minun pitäisi käyttäytyä vaimoani kohtaan kultaisemmin. tulevaisuus pelottaa syvällä sismmässäni, mutta en jaksa välittää siitä paljoakaan. ….tämä viesti on nyt sellainen tajunnanvirta-tekniikalla kirjoitettu. mutta toivon, että joku edes ymmärtää/ saa ymmärrystä omille motiiveilleen esimerkkini kautta
joskus musta tuntuu, että yritän selitellä itseni pois kotitöistä verukkeella, että olen masentunut vaikka tiedän oikeasti olevan depressiossa, kun se on diagnosoitu vaikeaksi ja joudun syömään lääkkeitä. Joskus varmaan selittelenkin jaksamattomuuttani depressiolla. Totta puhuen kotona menee päin helvettiä, jotenkin vain tunteet kylmenneet vaimoani kohtaan vaikka tiedän sydämestäni, että rakastan häntä. minua vain vituttaa jotenkin tuo orgasmivaikeus ja ehkä sekin, että tiedän kuitenkin, etten minä ole pelkästään syypää ongelmiimme.
Hän varmaan olettaa, että minä olen sairaudellani pilannut suhteemme vaikkei se voi olla niin. Joskus olen miettinyt, että onko tämä suhde aiheuttanut depression minussa, mutta ei se niinkään voi olla. Se on jotain siltä väliltä varmaan. Muistan vaikeimmat hetkeni muutama vuosi sitten. siitä on siis jo jonkin aikaa, enkä silloin vielä tajunnut tai halunnut myöntää itselleni olevani sairas. Enkä siis ollut hakeutunut hoitoon. Silloin olo oli niin helvetillinen ja avioliitto pahemmassa repeämispisteessä kuin nyt. Olin todella väsynyt ja heikko, minua ahdisti ja tunsin fyysistä kipua rinnassani tai siinä kohdassa missä kylkiluut yhtyvät (ylävatsassa). Vaimoni sanoi, että jos me eroamme, niin hän tekee kaikkensa kertoakseen muille millainen paska minä olen ollut häntä kohtaan. Se tuntui aika pahalta ja muistan nuo sanat varmaan lopun elämääni. Hänellä oli varmaan oikeus sanoa nuo sanansa koska olin varmaan sitten paskamainen, mutta hän ei silloin eikä varmaan vieläkään tajua kuinka voimia uuvuttava sairaus depressio on. Olen nyt jälkeenpäin yrittänyt selittää hänelle, että asian voi ymmärtää siten, että ihmisellä on tietty määrä voimia ja energiaa käytössään päivittäin. Depressiossa, joku on vaan kaapannut ne voimat esim. kolmannekseen. Kotityöt yms. päivittäiset hommat eivät suju tämän takia ja kaiken päälle vielä se vitutus ja suuttumus, kun pitäisi ne omat heikot energiansa pystyä jotenkin "oikein" jakamaan päivittäisiin hommiin. Jos olisi tarpeeksi voimia, niin ei tarvitsisi miettiä sitäkään ja se tekee olon ärtyneeksi ja vihaiseksi…
nojoo, siis en puolustele mitenkään itseäni ja tiedän, että minun pitäisi käyttäytyä vaimoani kohtaan kultaisemmin. tulevaisuus pelottaa syvällä sismmässäni, mutta en jaksa välittää siitä paljoakaan. ….tämä viesti on nyt sellainen tajunnanvirta-tekniikalla kirjoitettu. mutta toivon, että joku edes ymmärtää/ saa ymmärrystä omille motiiveilleen esimerkkini kautta
Vastaukset 1
Vanhimmat
Eipä ole omakontaista kokemusta asiasta, mutta kuulostaa kyllä siltä, että vaimosi tarvitsisi lisää faktatietoa sinun sairaudestasi. Hän vaikutaa kärsivän riittämättömyydentunteesta, joka sitten purkautuu ulos kiukkuna ja syytöksinä.
Tietämättömyys tai kiinnostuksen puute tässä asiassa eivät siis ainakaan auta häntä elämään sinun rinnallasi. Hän ahdistuu kun ei ymmärrä sinun tilaasi ja syyllistää sitten sinut omasta pahasta olostaan kun ei muutakaan osaa. Sinä tietysti vastaat hyökkäyksiin puolustautumalla niin kuin kuka tahansa itseään suojeleva ihminen.
Miten hänet sitten saisi uteliaaksi, todella kiinnostumaan sinun sairautesi ymmärtämisestä, kas siinäpä kysymys. Sinusta välittävänä ihmisenä sen luulisi olevan hänelle päivänselvää, mutta jos te olette olleet jo pitkään yhdessä ja käytöstavat ovat jo "vakiintuneet", niin mahdotontahan niitä on tuosta noin vaan muuttaa.
Ensin täytyy syntyä tarve ymmärtää, jotta sitten voi muuttaa asennettaan tiedon lisääntymisen myötä ja siten päästä pikkuhiljaa eroon vanhoista satuttavista toimintamalleista ja korvata ne uusilla, joissa on mukana ymmärrys ja neuvokkuus.
Sinä voit osaltasi auttaa häntä ymmärtämään tilaasi ja sen vaihteluita. Osoita hänelle, että välität hänestä kiukkuisenakin, että ymmärrät hänen neuvottomuuttaan. Puhu hänelle tuntemuksistasi niin kuin hyvälle ystävälle konsanaan ja rohkaise häntä luottamaan omiin puolisonkykyihinsä, eli tähtää teidän keskinäisen suhteenne lujittamiseen älä hajoittamiseen, nyt kun olet saanut voimaa toimia.
Kun hän näkee ja kokee, että sinä sairaudestasikin huolimatta yhä tsemppaat teidän rakkaussuhteenne takia, niin kyllä sen jossain pitäisi tuntua hänessäkin.
Ei toiseen kyllästy koskaan kun löytää itsestään ymmärryksen ja myötätunnon ja uskaltaa luottaa omiin kykyihinsä selviytyä parisuhteen kaikista vaikeuksistakin. Jos taas usko itseen horjuu, astuu kuvaan kaikki epävarmuuden kavalat apulaisetkin: syyllistäminen, torjunta, pakenemisen tarve jne jne. Ne teidän pitäisi nyt häätää ulos kodistanne ja ryhtyä tietoisesti tukemaan toinen toisianne.