yksinhuolta äidit!!

Valiteettavasti tuttu tunne :(
Tyttö nyt jo 17v. ja yhä vaan kahdestaan.

Kaikki on kuitenkin mennyt hyvin. Kunhan itse olen jaksanut olla vahva ja kantanut vastuun.
Välimme ovat hyvät ja elämä tasapainoista.

En päivääkään vaihtaisi pois :)

Siitä on nyt 4 vuotta kun sain poikani ja yksin olen ollut raskaudesta lähtien. Ja hyvin olen mielestäni pärjännyt, välillä tietenkin on ollut ylä-että alamäkiä mutta niistäkin on vaan selvitty päivä kerrallaan. Synnytys kokemus oli aika rankka, yksin olin ku tuli yöllä lähtö sairaalaan ja synnyttämään. Ei ollut todellakaan helppoa katsella iloisia ja onnellisia perheitä, isiä kantamassa kukkia tuoreelle äidille yms. Mutta kaikesta olen selvinnyt. Olen ajatellut että parempi yksin kuin huonossa pari suhteessa, ei tarvitse kenellekkään selittää tekemisiään. Mutta välillä tuntuu että olisi kiva jos olisi toinen osapuoli jonka kanssa jakaa arjen, niin hyvät kuin pahatkin asiat. Lapseni isästä ei ole sellaiseen. Itse olen opettanut lapseni luistelemaan, hiihtämään, pyörällä ajon ilman apurenkaita ym. Mutta en valita, elämäni lapseni kanssa on ollut todella antoisaa, enkä päivääkään vaihtaisi pois. Toivon todella paljon voimia sinulle Miisa ja aurinkoista kesää. Mikä ei tapa, niin se vahvistaa.

Olin melkolailla yksin n. 3 vuotta ihan vaan siksi että halusin selvittää edellisen suhteeni, mutta nyt olen onnellisesti parisuhteessa ja kihloissa.
On sääli, etteivät biologiset isät aina osaa kantaa vastuuta lapsistaan, mutta miehiä on muitakin. Oma epäonnistunut suhde kannattaa käydä läpi ja sitten kun siitä on toipunut... on aika etsiä uusi. Miksi jäädä yksin kun maailmassa on miehiä, jotka haluavat oikeasti perheen ja pitävät huolta... sekä omistaan, että toistenkin siittämistä? Voimia kaikille yksinhuoltajille!!!!!!!!!!

Ymmärrän miltä sinusta tuntuu, koska tavallani olen minäkin sen kokenut. Odotin toista lastani ilman hänen isänsä tukea, suhteemme oli loppunut seitsemän
vuoden jälkeen ja exäni muuttanut muualle, kun huomasin olevani raskaana. Asuin kahdestaan esikoiseni kanssa ja hänen kanssaan yhdessä odotimme
pikkuveljeä. Synnytyksessä isä oli kyllä läsnä, siis läsnä, ei minun tukenani tai apunani niin kuin isät
tavallisesti. Minulle asia oli yks hailee, koska olin jo tottunut ajattelemaan, että hoidan homman
itsekseni kuitenkin. Poika syntyi ja oikea ilopilleri hänestä tulikin.
Viimeksi pari päivää sitten ajattelin, että olen sillä tavalla vammainen, ettei minua kukaan rakasta (jos lapsia ei lasketa), enkä minä rakasta
ketään (jos lapsia ei lasketa). Haluaisin kyllä vielä rakastaa ja jakaa jäljellä olevaa elämääni
jonkun kanssa, mutta ketään ei ole tielle osunut.
Ehkä niin ei ole tarkoitettukaan, kuka tietää?
Mutta nyt äitienpäivänä olen iloinen ja ylpeä
lapsistani, toivon, että sinäkin voit iloita omastasi.

Kun menen ultraääniin, tuntuu pahalta, kun kyselevät että "missäs lapsen isä on"... mitäs pitäis sanoa? "No varmaan töissä tai panemassa muita naisia". Ja siel tuntuu äärettömän pahalta, kun odotushuoneessa on äiti ja isä mukana. Katsovat säälivästi. :/

Ei mee päivääkään etten miettis miltä tuntuis jos "tuleva isä" olis tässä kaikessa mukana...vaan eipä oo...yksin jäin.Ympärilläni on paljon pienten lasten vanhempia tai lasta odottavia pareja, kyllähän sitä ittensä vähän ulkopuoliseks/oudoks tuntee.Olen silti erittäin onnellinen tästä tulevasta lapsestani ja tiedän, että kaksinkin pärjätään. Ja eihän sitä tosiaan koskaan tiedä josko joskus löytyis mies joka tällekin lapselle isä haluais olla =)

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja tuleville äideille! =)