Olemme olleet sijaisvanhempana vasta muutaman vuoden, mutta nyt jo olemme joutuneet kovemman kautta oppimaan, että tämähän on vain ammatti eikä mitään muuta. Ja se minusta on vaikeinta juuri tässä hommassa, et joutuu usein työntämään tunteensa syrjään, eikä pidä yrittääkään olla lapselle se OIKEA vanhempi. (Tämän ovat sosiaalityöntekijätkin tuoneet erittäin selvästi esille).
Itse olen alkanut heijastaa tätä "lasten hoitoa" omien biolasteni kautta ja sitä kautta olen oppinut, etten yritäkään olla sijoitetuille lapsille muutakuin arkivanhempi. Huomaan kuinka lapseni ovat kiintyneitä minuun ja isäänsä, me olemme heille kaikki kaikessa. En usko, että kukaan muu voisi heidän sydämessään viedä sitä oikeata äidin ja isän paikkaa kokonaan. Näiden biolasten kautta saan sitä AITOA RAKKAUTTA, mitä vaille jään näiden sijoitettujen lasten kanssa. Samoin sijoitetut lapset ovat kiintyneitä biovanhempiinsa ja ovat täysin lojaaleja heitä kohtaan. Tärkeintä sijoitetuille lapsille on vain se, että he näkevät välillä biovanhempiaan olivat vanhemmat miten törkeitä tahansa lapsia kohtaan.
Mietin vain koko ajan: Miten voi olla mahdollista, että lapsi saavuttaa normaalin aikuisuuden, jos hän ei koskaan koe normaalia lapsuutta? Kuinka lapset jotka laukkaavat vähän väliä biovanhempiensa luona (tai vanhemmat sijaisperheessä) pystyvät koskaan ymmärtämään mikä on sellainen perhe, missä on äiti ja isä ja lapset? Kuinka lapset pystyvät koskaan nauttimaan rauhallisesta normaalista perhe-elämästä, kun sitä ei heille suoda? Miten lapset osaavat aikuisuudessaan rakentaa aitoja kiintymyssuhteita, jos kaikki suhteet jäävät pinnallisiksi?
Sanonkin näitä lapsia VARSINAISIKSI SELVIYTYJIKSI, jos he pystyvät rakentamaan jollain lailla ehjän elämän ja maailman aikuisena tällaisesta lapsuudesta. Enkä tosiaankaan anna siitä ainakaan kiitosta sosiaalityöntekijöille enkä yhteiskunnalle!!!
Lopuksi kysyn teiltä kaikilta -missä lapset viettävät äitienpäivänsä ja miksi siellä?
Ja voin kertoa, että olin todella pudota pyllylleni (lapsetkin kummastelivat), kun osa lapsistamme lähtikin sukulaisiin viettämään äitien päivää (bioäiti ei kyllä tule sinne). Lapset menivät sukulaisiin siksi, että sukulaiset vaativat ja sosiaalityöntekijä suostui, kun onhan se sukukin lapsille vähän niinkuin äiti....???
Ja suvun mielestähän lapsi on meillä vain hoidossa!
Ehkä tästä lopusta ymmärrätte paremmin kirjoitukseni alun.
Kauniita unia kaikille nöpönassuille, biovanhemmille ja "ammattivanhemmille",
Itse olen alkanut heijastaa tätä "lasten hoitoa" omien biolasteni kautta ja sitä kautta olen oppinut, etten yritäkään olla sijoitetuille lapsille muutakuin arkivanhempi. Huomaan kuinka lapseni ovat kiintyneitä minuun ja isäänsä, me olemme heille kaikki kaikessa. En usko, että kukaan muu voisi heidän sydämessään viedä sitä oikeata äidin ja isän paikkaa kokonaan. Näiden biolasten kautta saan sitä AITOA RAKKAUTTA, mitä vaille jään näiden sijoitettujen lasten kanssa. Samoin sijoitetut lapset ovat kiintyneitä biovanhempiinsa ja ovat täysin lojaaleja heitä kohtaan. Tärkeintä sijoitetuille lapsille on vain se, että he näkevät välillä biovanhempiaan olivat vanhemmat miten törkeitä tahansa lapsia kohtaan.
Mietin vain koko ajan: Miten voi olla mahdollista, että lapsi saavuttaa normaalin aikuisuuden, jos hän ei koskaan koe normaalia lapsuutta? Kuinka lapset jotka laukkaavat vähän väliä biovanhempiensa luona (tai vanhemmat sijaisperheessä) pystyvät koskaan ymmärtämään mikä on sellainen perhe, missä on äiti ja isä ja lapset? Kuinka lapset pystyvät koskaan nauttimaan rauhallisesta normaalista perhe-elämästä, kun sitä ei heille suoda? Miten lapset osaavat aikuisuudessaan rakentaa aitoja kiintymyssuhteita, jos kaikki suhteet jäävät pinnallisiksi?
Sanonkin näitä lapsia VARSINAISIKSI SELVIYTYJIKSI, jos he pystyvät rakentamaan jollain lailla ehjän elämän ja maailman aikuisena tällaisesta lapsuudesta. Enkä tosiaankaan anna siitä ainakaan kiitosta sosiaalityöntekijöille enkä yhteiskunnalle!!!
Lopuksi kysyn teiltä kaikilta -missä lapset viettävät äitienpäivänsä ja miksi siellä?
Ja voin kertoa, että olin todella pudota pyllylleni (lapsetkin kummastelivat), kun osa lapsistamme lähtikin sukulaisiin viettämään äitien päivää (bioäiti ei kyllä tule sinne). Lapset menivät sukulaisiin siksi, että sukulaiset vaativat ja sosiaalityöntekijä suostui, kun onhan se sukukin lapsille vähän niinkuin äiti....???
Ja suvun mielestähän lapsi on meillä vain hoidossa!
Ehkä tästä lopusta ymmärrätte paremmin kirjoitukseni alun.
Kauniita unia kaikille nöpönassuille, biovanhemmille ja "ammattivanhemmille",
Vastaukset 39
Vanhimmat
Todella ihanaa, että lapset pääsivät sukulaisiin. Näin säilyy suhde, joka on elinikäinen. Itsehän sanoit, että et ole heille oikea vanhempi, mikä on totta. Toivottavasti lapsilla on mukava äitienpäivä.
Miten joku voi luulla, että lapsilla voi olla kiva äitienpäivä kun ei yhtään äitiä paikalla. Ei kokemusta siitä riemusta kun aamulla tehdään yllätystä äidille jne.. On vain ihmeteltävä näitä päätöksiä. Ps. Onko niin että kun on sijoitettu lapsi, niin heille pitäisi kelvata kuka vain koska vain esim. äidiksi äitienpäivänä. ???????
Sehän tässä ihmeellistä onkin, että äitienpäivänä halutaan äiti korvata maksetulla naisella ja pidetään sitä parempana kuin omia sukulaisia. Kyllä lapsi vaistoaa, kun on kysymyksessä ihminen joka täälläkin reippaasti ilmoittaa, ettei ole äiti. Eikä hän tietenkään olekaan. Hän vain hoitaa lapsia kotonaan.
olen viimeaikaisten viestien innoittamana luopumassa sijaislapsestamme.
palatoon laitokseen, josta tulikin. tämä täältä saatu biopalaute onneksi kannustaa pitämään kiinni tästä äskettäin siinneestä päätöksestäni.
pelkkä pahantahtoinen hoitaja en ole, enkä halua sellaiseksi tullakaan. niinpä luovun ajoissa ja palautan lapsen alkupisteeseen.
perhe ja suku hakekoot sieltä tapaamisiin. kotiinhan hän ei palaa, koska äiti ei kykene ottamaan eikä suku todellisuudessa ota luokseen kuin kyläilemään.
mutta mitä minä siitä. kun oven painaa perässään kiinni, ei työpaikan huolet mukana kulje. joten hoitakoon kolmivuotyölaiset tämänkin lapsen.
Jokainen lapsi ansaitsee ja tarvitsee äidin, jos oma äiti ei siihen pysty ei se ole lapsen vika. Jos äitiä ei löydy,tai sijaisperhettä,joka pystyy rakastamaan lastaan kuin omaansa vaikka ei olekaan tälle biologista sukua on sillä oltava turvallinen lapsuus edes,eikä hylätty olo.
aikaisemmin kirjoittaja ensin ihmetteli miten lapsesta voi tulla tasapainoinen aikuinen jos ei ole tasapainoista lapsuutta,no kovan työn tuloksena iankin minulla ja vielä on paljon edessä eheäksi kasvamisprosessissa ja sen jälkeen nainen sanoi että laittaa lapsen itse pois,eli itse hajottaa lapsen psyykettä ja ns normaalin lapsuuden mahdollisuutta.jos lapset ovat biologisten sulukaisten luona viettämässä äitienpäivää,sosiaalityöntekijöiden (jotka ei välitä piiruakaan lapsien hyvinvoinnista,minulla on monen kokemus atkanani)ja sukulaisten tahdosta miten siitä voi syyttää viatonta lasta??
herätkää ihmiset ja katsokaa ympärillenne!!!miten paha olo niin monella 18 nvuotiaalla on ja toisilla jo elämä takanapäin:(
Vihdoinkin asiallinen kirjoitus tällä palstalla. Allekirjoitan joka sanan kottaraisen kirjoituksesta!
Olen aivan samaa mieltä kanssasi. Ongelma on vaan se, että jos ilmaiset mitenkään näitä ajatuksia sossulle, hän tulkitsee, että ette ole riittävän kiintyneitä ja sitoutuneita lapseen, seuraava sijoituspaikka onkin sitten laitos. Sekään ei ole lapsen edun mukaista.
Olen sitä mieltä, että lapsella ei voi olla kuin yhdet vanhemmat ja yksi äiti. Valinta täytyy tehdä sijoitettaessa, kuka on äitinä sijoituksen ajan. Jos lapsen ja bioäidin suhde on hyvä ja läheinen, suhdetta täytyy tukea niin paljon kuin mahdollista, viikonloput biokodissa, jos vaan voi ja sijoitus yritetävä tehdä niin lyhyeksi kuin mahdollista. Mutta jos suhdetta ei ole, niin ei sitä väkisinkään voi rakentaa. Silloin sijaisvanhemmat voivat hyvin hoitaa vanhemman tehtävät - täydellä panoksella. Näin vaan ei ole ja se on mielestäni väärin kaikkia osapuolia kohtaan.
Ja miksei tässä Suomenmaassa ole enempää laitoksia, missä voi hoitaa vanhempaa ja lasta YHDESSÄ. Ei ole kiintymyssuhteen edun mukaista, että vanhempi ja lapsi heti erotetaan, niinkuin avohuollon tukitoiminakin tehdään jatkuvasti - lapsi pois masentuneen äidin luota sijaisperheeseen.
samaa olen pohtinut. jo sanana laitos on nykyään kirosana, joten uusia tuskin aletaan perustamaan, vaikka tällä nimenomaisella lastensuojelun saralla vanhempi lapsi-laitos olisi kova sana.
paikka jossa äiti saisi tarvittavan tuen äitiydelleen (esin nyt FEROZAn tapauksen kaltaiset) ja voisi samalla keskittyä omaankin tervehtymiseensä.
siis jonkinlainen ensikodin jatke. jonne olisi matala kynnys mennä, todella tehokas ja asiakaslähtöinen hoito ja tuettu jatkohoito omille siirtymisen jälkeenkin.
varmaankin horjuvan vanhemmuuden, masennuksen ym. "hepposten" huostaanottosyiden aiheuttamat huostaanotot voitaisiin välttää.
jolloin huostaanotetuiksi tulisivat vain ne lapset jotka eivät todellakaan kuulu biovanhemmilleen. (väkivaltaa kokeneet, insestiuhrit, parantumattomien päihdeongelmaisten lapset tms.)
mutta mistä saadaan asennemuutos, joka oikein ja todella tukisi ennltaehkäisevää lastensuojelutyötä?
Hei,
Käsittääkseni on nykyisinkin ihan mahdollista perustaa yksityinen hoitokoti, johon voisi sijoittaa äiti/lapsi systeemin.
Näitä vastaavia vanhusten/vammaistenkotejahan on vähän joka kylällä.
Liikeidean kanssa vaan tyrkylle kuntiin ja kyselemään rahoitusta.
Käytännössä on kuitenkin hankala saada maksusitoumus kunnalta, mutta näistä pitäisi vain suureen ääneen puhua ja puhua ja vielä kerran toivoen puhua.
eläköön jos todella olet hoksannut että toisten lasten hoitaminen on ammatti. olet älynnyt asian joka jo alkaessasi olisi pitänyt olla selvillä. ei lapsi ole sinulle velkaa eikä hänellä ole velvollisuutta kiintyä tms hänellä on vanhemmat ja kiintymys heihin on tärkeintä juuri siksi että lapsesta kasvaa joskus täysipainoinen aikuinen joka tietää ettei häntä ole hylätty tms. jos haluaa "omia" lapsia biojen lisäksi on niitä adoptoitava..
olen varmaan tosi tyly, mutta työssäni tapaan ihmisiä jotka hoitavat toisten ihmisten lapsia työkseen ja usein juuri tuo työkseen unohtuu jalapsista tavallaan tuleekin perheenjäseniä mutta vain siksi että se on helpompaa niin. ei siinä ole todella lapsen tahdosta, halusta tai edusta kiinni silloin. kunnon ammattihoitaja ei esim koskaan kutsu itseään äidiksi koska lapsella on äiti ja hän sen tietää!! järkyttävää onkin sitten joskus kymmenen vuoden kuluttua yrittää paikata lapsen ja vanhempien välejä kun sijaiset ovat lapsen omimisella välit lopulta katkaisseet kokonaan.
homma hoituu kun erottaa työn ja harrastuksen ja muistaa että lapsen etu on yhteys omiin vanhempiin aina olivatpa he kuinka kamalia tahansa!
kyllä minäkin voin suhtautua lapseen kylmän ammatillisesti. kiitymäti ja vaatimati kiinymystä.
mutta silloin ei olekaan enää kyse perheeseen tulevasta uudesta perheenjäsenestä, niinkuin kaupunkien sijasikotihakemuksissa lukee: onko teillä paikkaa perheessä ja sijaa sydämessä?
silloin ollaan vain hoitajia ja lapsi on vain säilössä. ja hoitamista työnä haluan kunnon palkan ja lomat työaikalainsäädännön mukaan.
kyllä sijaisvanhemmuus tällaisenaan on muuta kuin ammatillista työtä.
Sijaislapsi.Olen pikkasen erimieltä tästä Äidiksi kutsumisesta.Perhe johon minut aikoinaan sijoitettiin sanoivat heti ettei heitä saa kutsua Äidksi ja Isäksi.Koin olevani ihan ulkopuolinen siinä perheessä,olin ilmeisesti niillekkin vain hoidokki,enkä tasavertainen perheenjäsen.Jos sinulla on sijaisl.onko ne vain hoidossa sinulla?Lasta ei varmaan vahingoita vaikka on kahdet rakastavat Äiti ja Isä.Näinhän on monessa uusioperheessä.
eli meillä on sijaislapsi ja kutsumme meidän kotona itseämme mammaksi ja papaksi, mutta myös sitten bio vanhemmat ovat äiti ja isä... koska meille on tärkeää että lapsi tuntee olevansa rakastettu ja haluttu perheeseen, eikä pelkästään oteta työnä lasta...
Aluksi biot eivät hyväksyneet asiaa mutta ovat pikkuhiljaa ymmärtämään mitä tarkoitimme....
Kuka määrittelee ne synnit ja virheet, joiden vuoksi lapsi ei voisi tavata vanhempiaan? Eihän lapsi tapaa alkoholistia, narkomaania, mielenterveysongelmaista, masentunutta, työtä vieroksuvaa yms ihmistä, vaan hän tapaa oman vanhempansa. Sitä totuutta ei muuksi muuteta tuomitsemalla. Eikä sijaisista tule vanhempia sillä, että hoitavat arkirutiinit.
Surulllista, ettei sinun tarpeisiisi vastattu. On suurta viisautta, kun osaa tietää lapsen tarpeet ilman omia aikuisen itsekkäitä vaateita. Jollekin lapselle olen äiti. En sitä ole koskaan vaatinut, vaan tilanne on muotoutunut siihen kun aika on kulunut. Joku lapsi ei kutsu minua äidiksi ja yhtälailla sen voin hyväksyä. En vaadi, en myöskään kiellä tätä lapselta. Olen iloinen kun lapsi päätyy kutsumaan minua jollain nimellä, ettei ole vain hoitaja, jota biovanhemmat tai sukulaiset usin lapselle kauppaavat. Psykologinen vanhemmuus on muuta kuin biologinen vanhemmuus. Lapsella on aina elämän hänelle antaneet vanhemmat joista muut voivat olla mitä mieltä tahansa ja johon lapsi tavalla tai toisella kiinnittyy. Sijaisvanhempi on ensisijassa psykologinen vanhempi, eikä koskaan voi ottaa biovanhemmman paikkaa. Mutta usein psykologinen vanhempi on merkitykseltään mieleenpainuvanmpi ja elämään enemmän jälkiä jättävä kuin biovanhempi. Kuitankin kumpaakin lapsi voi aidosti rakastaa.
Miten niin lapsi ei tapaa alkoholistia, jos vanhemmat ovat alkoholisteja? Tottakai, lapsi tapaa silloin vanhempansa joka on alkoholisti.
Mitkä on ne kuolemansynnit? Ne on ne, että viedään lapseslta perusturvallisuuden tunne, hylätään. Kun vaihdetaan lapset viinapulloon, piikkin. Tai luullaan, että ne omat muksut on eläviä nyrkkeilysäkkejä. Tai kun päätetään, että sulla ei olekkaan asiaa jääkaapille ja hakataan nälkäinen lapsi henkarilla, koska tämä yritti ottaa ruokaa. Tai, että jätetään taaperoikäinen muksu yksin kotiin, ikkunat auki, kun ollaan liian kännissä tajutakseen ja lapsi pääsee leikkimään elä tai kuole, tajuamatta sitä itse (miten se avonainen ikkuna onkin niin mielenkiintoinen ja se nojatuoli siinä juurikin sopivasti).
Kun vanhemmat eivät välitä edes sitä vähää, että edes ne kotilomat voisivat yrittää pitää sairauttaan aisoissa ja jos se ei onnistu, niin vaikak palauttamalla lapset sitten pikenmiten takaisin.
Ei sitä kuule enään aikuisena osaa eikä jaksaa kiittää. "hei isä, kiitos, että myit pyöräni, ryyppäsit ruoka rahat ja autoit harrastamaan liikuntaa, kun jouduin kävelemään monia kilometrejä saadakseni ruokaa (sukulaisilta)"
tai "Vitsi mutsi ja faija, oli se ilo ja onni, että te annoitte mulle 15-vuotiaana huumeita ja osoititte ettei siinä ole mitään pahaa vetää lääkkeitä ja viinaa sekaisin, täällä mullan alla on aivan mielettömän kotoisaa"
Minä olen ilkeä ja paha, mutta meidät olisi pitänyt eristää vanhemmistamme kokonaan.
Kuoleman synti on se, että ei tajua huostaanoton tapahduttuakaan MITÄ on vanhemmuus. Sillä ei ole (anteeksi vaan) mitään tekemistä biologisuuden kanssa.
Meidän vanhempamme (jotka olivat ja ovat alkoholisteja, työtävieroksuviakin kai ja varmasti mielenterveysongelmaisia, ainakin sen elämän perusteella)saivat aika hemmetisti tuhoa aikaan ja osasivat vaikeuttaa sossun sekä toisen veljeen perheen työtä ihan olan takaa.
Osasivat kyllä kiittää avusta, mutteivät tajunneet, että huumeongelmia ei piiloteta, 15-vuotiasta humalaista lasta EI laiteta rattiin kuskiksi, kun itse ei olla ajokunnossa tai, että vanhemmuuteen ei kuulu yhteiset töyssy hetket tai viinapilleri sekoitukset oman lapsen kanssa.
Yksi meistä on jo haudassa, toinen toivottavasti selbiää ja kolmannesta en uskalla sanoa tuon taivaallista, eikä sossuakaan kiinnosta, kuin vanhempien päänsilittely.
Sijaisista ei kyllä tule vanhempia, mutta heiltä sentään, jos omilta ei, saa normaalin perheen mallia, rajoja ja käsitystä siitä mikä on ja mikä ei sallittua.
Jos Toinen veljeni ei olisi ollut perheessä jossa olisi, olisi hän nyt huumekoukussa, mutta koska tämä perhe todellakin välitti veljestäni, he taistelivat hänen puolestaan ja saivat hänet pakkohoitoon vuodeksi. LUOJAN KIITOS! Ja veljen huumeongelmasta ei puhunut isäni eikä äitini perheelle, vaikka he sen tiesivät, koska eivät halunneet "menettää poikaansa" vaan minä itse soitin ja käskin viemään testeihin silläkin uhalla, että olisin "menettänyt" veljeni.
Minä tuomitsen kyllä omat vanhempani. En voi ymmärtää heidän toimiaan enkä voi tajuta sitä, että oma lapsi voi olla niin vähä äidille tai isälle. Olkoonkin sairaus, siihen on hoitoa saatavilla!
Kun olen katsellut omia lapsiani ja miettinyt asioita joita olen itse heidän iässään kokenut vanhempieni takia, niin en todellakaan voi sanoa, että he olisivat rakasteen meitä tai välittäneet. Ei. He välittivät vain siitä, että on hauskaa ja kuuppa sekaisin. Emmekä me olisi edes saaneet apua, ellei isäni kostona äidilleni olisi meitä kiikuttanut sossuun ja sanonut, että haluaa, jotta meidät viedään pois. Kiitos siitä edes.
Onneksi olkoon sinulle!
Olet oikeasti selvinnyt hienosti hankalista lähtökohdistasi huolimatta ja kirjoituksesi on sellainen, jonka toivoisin lukevani joskus tulevaisuudessa omien sijaiskotilapsieni kirjoittamana.
Silloin kokisin riemua, että olen hoitanut "vieraat" lapset fiksuiksi!
On kannustavaa lukea myös sijoitettujen näkökulmia, eikä vain biojen mollausta ja sijaisvanhempien tuskailua.
kodin, jossa asuvat ja vanhemmat, jotka rakastavat. Jos omat vanhemmat eivät sitä halua lapselleen olla, niin sitten olisi vain hyvä, että sijaisperhe sitä olisi.
Lapsen ja sen vanhempien välejä ei kuulu, eikä hyvin edes voi paikata kymmenen vuoden kuluttua. Lpasella tulee olla vanhemmat läsnä koko ajan sen kasvaessa. Jos biovanhemmat eivät ole, niin joku muu sitten.
siis sijaisvanhempien ei kuulu kutsua itseään äidiksi ja isäksi jos lapsi niin tekee se on silloin oikein. keskustelua on hauska muuten seurata sivusta kun lapsi kysyy "hei äiti menenkö kotiin viikonloppuna? menet. onko äiti siellä vai van isä? molemmat.." eli lapsella voi olla monta äitiä ja isää, mutta jos hän ei ole valmis sellaiseen on aikuisen oltava ohjaamatta siihen!
sijaisperheenä olo on edelleen työtä kaikkine kertyvine etuineen päivineen. se ei eroa muusta hoivatyöstä kuin sillä että se tapahtuu kotona - tai ei ainakaan pitäisi! siis yhtälailla pysyvästi laitokseen sijoitetulla ihmisellä on oikeus kiintyä ja saada kiintymystä osakseen kuin kotona hoidetulla, mutta tietty ammatillisuus ei saa silti kadota! ja lasta ei saa omia kuten yhdelle lapselle oli tehty perhehoitajan toimesta. eli hänen vanhemmilleen oli tapaamiset tehty niin hankaliksi etteivät he elämäntilanteestaan johtuen kyenneet pitämään puoliaan ja siksi lapsikin tietysti otettiin pois. todellakin kymmenen vuotta on lyhyt aika sitten kun vanhemmat saa uskomaan että heillä on oikeus ja myös tietty valta lapsensa elämään. niitä menetettyjä vuosia ei saa takaisin mutta onpahan edes niitä tulevia!
Laitan ensin tähän tuolla edellä kirjoittamastani lainauksen...
"Mietin vain koko ajan: Miten voi olla mahdollista, että lapsi saavuttaa normaalin aikuisuuden, jos hän ei koskaan koe normaalia lapsuutta? Kuinka lapset jotka laukkaavat vähän väliä biovanhempiensa luona (tai vanhemmat sijaisperheessä) pystyvät koskaan ymmärtämään mikä on sellainen perhe, missä on äiti ja isä ja lapset? Kuinka lapset pystyvät koskaan nauttimaan rauhallisesta normaalista perhe-elämästä, kun sitä ei heille suoda? Miten lapset osaavat aikuisuudessaan rakentaa aitoja kiintymyssuhteita, jos kaikki suhteet jäävät pinnallisiksi?
Sanonkin näitä lapsia VARSINAISIKSI SELVIYTYJIKSI, jos he pystyvät rakentamaan jollain lailla ehjän elämän ja maailman aikuisena tällaisesta lapsuudesta. Enkä tosiaankaan anna siitä ainakaan kiitosta sosiaalityöntekijöille enkä yhteiskunnalle!!!"
Kun kirjoitin tuon kirjoitukseni, halusinkin herättää täällä keskustelua aiheesta, mutta haluan korjata pari asiaa.
Sijaisvanhemmuus on todellisuudessa mielestäni täyttä vanhemmuutta. Haluan olla näille lapsille täysin äiti, vaikka en haluakaan viedä bioäidin paikkaa lapsen sydämessä.
Se miksi nykyään ei kuitenkaan ole mahdollista olla vanhempia näille lapsille, ei johdu meistä sijaisvanhemmista, vaan siitä että sosiaalityöntekijät ovat ymmärtäneet väärin lapsen edun. Ei lapsen etu ole tukea biovanhempia roikkumassa lapsessa vaan auttaa vanhempia selviämään ja korjaamaan elämänsä niin, että lapsi voi palata bioperheeseensä. Sijaisvanhempien tehtävä on olla täysi vanhempi lapselle niinkauan, että biot saavat elämänsä reilaan.
Olen kuitenkin sitäkin mieltä, että tämä on myös ammatti vaikka tästä ei palkkaa saakaan. Sijaivanhempien täytyy olla tietoinen ja etsiä tietoa koko ajan monelaisista ongelmista ja sairauksista ja avun mahdollisuuksista. Sijoitukseen tulleet lapset ansaitsevat kaiken mahdollisen tuen selvitäkseen elämässä ja sijaisvanhempien tulee olla ensimmäisiä tukijoita siinä. Lapsi tarvitsee tuekseen kuitenkin myös biovanhemmat, jotka antavat lapselle luvan kiintyä myös sijaisvanhempiin (lapsi tarvitsee ympärilleen paljon rakkautta) ja sosiaalityöntekijän joka kuuntelee!!
Siis lyhemmin sanottuna: SIJAISVANHEMPI ON LAPSEN ENSISIJAINEN VANHEMPI VAIKKAKIN MYÖS AMMATILLINEN VANHEMPI, NIINKAUAN KUIN BIOVANHEMPI SAA ELÄMÄNSÄ KUNTOON.
Meidän ei kuulu kuitenkaan viedä biojen paikkaa ja yhteistyö heihin täytyy säilyä, se kuuluu ammatillisuuteen. Valitettavasti kuitenkin usein törmäämme siihen, että biovanhemmat eivät pysty yhteistyöhön kanssamme. Tässä kohdassa olisi sosiaalityöntekijän tultava vastaan. (Tällaisiakin sosiaalityöntekijöitä olen kohdannut jotka toimivat näin). Sosiaalityöntekijän homma on toimia sijaisperheen ja bioperheen välissä niin, että hän määrittelee lapsen edun kuultuaan molempia. Ensin kuitenkin sosiaalityöntekijän tulisi selvittää itselleen mikä se on se lasten etu. Bio ja sijaisvanhempien mielestä lapsen etu harvemmin on sama sillä heillä on aivan erilaiset katsantokannat yleensä.
Parhaillaan sijaisvanhemmuus onkin sellaista, että he saattavat lasta elämässä jonkun matkaa ja saavat tukea vielä lasta palaamaan bioperheeseen.
-Tämä ei kuitenkaan nykyään ole todellisuutta ja syy ei aina ole sijaisvanhemmissa, vaan usein siinä, että asioilla täytyy olla "pelisäännöt" ja jos näitä ei ole tai noudateta ei homma toimi.
p.s. Minusta lasten tulisi äitienpäivänä olla kotona äitinsä luona. Oli se äiti sitten sijais tai bioäiti, mutta viimeksi sukulaisissaan.
Lämmintä kesän odotusta teille toivottelee "ammattina äiti"
Minun elämäni on ollut kunnossa koko ajan. Sitä ei tarvi laittaa kuntoon, että lapsi voisi palata kotiinsa. Olen myös aina ollut lapselleni äiti, vaikka sossut kovasti yrittivät saada lasta kiintymään sijaisperheeseen. Ei onnistunut ei. Onneksi.
onkin niin jos lapsi on pahasti häiriintynyt kotioloissaan ja joutunut kokemaan erilaisia traumoja ym. niin silloin ei lapsi osaa/uskalla kiintyä kehenkään muuhunkaan aikuiseen.
Ei ole syy ollenkaan aina sijaisvanhemmissa vaan suhde äiti/lapsi joka ei ole vakaa ja luottamus horjuu.
Minun ei ole ollenkaan tehnyt mieli vastailla täällä koska on ollut niin manipulovaa tekstiä bioäideiltä että oikein pahaa tekee ja kaikki vielä oman lapsen kustannuksella.
Olen senverran työstä kokemusta saanut että voin sanoa sen olevan tyypillistä sairaaloista uskomusta omaan itseensä ja manipulointia vielä muita heikoilla linjoilla kulkevia kohtaan.
Mikä muu voisit olla lapsellesi kuin äiti en sitäkään ymmärrä mitä sillä meinaat.
Ei lapsen kiintyminen sijais perheeseen estä sinua olemasta äiti ja pitää samalla sen kiintymyksen sinuun äitiin, on vaan se miten sinä hoidat sen asian ja annat mahdollisuuden lapselle kiintyä eikä vaan pettyä uskossa kiintyä sinuun äitiin.
Tätä taistelua käymme melkein päivittäin kun bioäidiltä satelee pelkkiä pettymyksiä lupauksista ja rakkauden helliä sanoja jotkä ovat jo vuosia sitten tulleet lapselle vain tyhjiksi sanoikasi ilman mitään sisältöä.
Eikä sitä bioäiti ymmärrä vaan uskoo ja manipuloi kaikkia jotka vaan jaksavat kuunnella. Ihmiset ovat aivan ymmällä siitä miten on tehty noin suuri virhe kun lapset on otettu häneltä noin hyvältä äidiltä huostaa.
Juuri nyt äiti puhuu lapsensa kanssa puhelimessa ja valhetta sekä uskottelua aivan utopisiin juttuihin kuuluu tulevan siitä päätellen mitä lapsi juttelee ja vastaa.
Totuus on aivan muuta, sen saimme kuulla vain hetki ennen bioäidin soittoa.
Bioäiti oli "kateissa"kaksiviikkoa ja ei ollenkaan hyväksyttävillä teillä vaan poliisit etsivät häntä joten ei lapsen elämä ole helppoa kun asiat tulevat päivänvaloon.
...että, kun tulee isompia juhlia, niin lasten on pitänyt mennä sukulaisiin, vaikka kummankaan vanhemmat eivät siellä ole olleet, eivät edes ole luvanneet, vain se, että sukulaiset ovat paikalla!!!
Minä en millään ilveellä ole ymmärtänyt tätä, mutta sossut ja sukulaiset ovat sen niin päättäneet...SIIS LAPSEN PARASTA AJATTELEVAT...vai?
Eivät opi ikinä millaista on OIKEA perhe-elämä, menevät kuin "komennusmiehet" paikasta toiseen, kun käsketään, sopisi sossujenkin ruveta miettimään ja päivittämään ajankulku, missä mennään, jätetään muutama asiakas, jolla ei kova hätä ole muuhun kuin lähimpään kaljakauppaan ja selvitetään lapsen asiat, kiukuksi pistää.
Minun elämässäni asiat eivät ole noin. Siksi lapsi ei kiintynyt sijaisperheeseen, koska suhde minuun oli niin vahva ja luottamuksellinen - ja on edelleen.
On todella hyvä, että lapset saavat tavata edes sukulaisiaan juhlissa. Oli siellä sitten vanhemmat tai ei, varmaan lapsilla on hauskaa olla omiensa joukossa. On sitten jotain muistelemista, kun sijaiset laittavat heidät maailmalle. On myös säilynyt yhteydet sukulaisiin, jotka ovat sukulaisia aina.
...se sukulaisuus alkaakin hyvin usein vasta silloin, kun lapsi joudutaan sijoittamaan, mitään suhdetta ei pidettä yllä, ennenkuin peli on ikäänkuin "menetetty", silloin vasta alkaa hätä, kun lapset viedään, onko se oikein?
Eikös silloin pidä auttaa, kun apua tarvitaan!!
Missä olivat sukulaiset silloin??
Missä olivat ne ihana ja rakastavat sukulaiset silloin, kun biovanhemmat rypivät ongelmissaan ja lapset huostaanotettiin?
Siitäkö pitää biosukulaisia palkita, että ummistivat silmänsä silloin kun "oman lapsen, siskon, veljen tms." perheessä karkasi mopo käsistä ja lapset olivat heitteillä. Missä oli silloin "rakastavien sukulaisten" hoiva, huolenpito ja välittäminen? Mikseivät sukulaiset tahtoneet lapsiaan itselleen sijoitettaviksi?
Tänä päivänä mieluusti sijoitetaan sukulaisperheeseen jos bioäiti ja sukulaiset niin kovasti toivoo ja heidät kelvollisiksi todetaan.
Bioäiti, luuolen että ne sukulaiste jotka sittemmni kun sijoitus on jo tehty, tulevat kovin "huolehtivaisiksi lapsista" ovat lähinnä huolissaan "materialistisessa" mielessä. He luokittelevat lapset nyt "suvun omaisuudeksi" ja siihen omaisuuteen he haluavat pitää määräysvallan kun oma äiti ja isä ei siihen enää kykene.
Sekö on sitä sukulaisrakkautta parhaimmillaan?
Hyviä huomioita täällä siitä että missä on sukulaiset ennen sijoitusta kun biovanhempien huono tilanne on tiedossa.
Tuohon että sukulaisille sijoitetaan mielellään jos halukkaita sukulaisia on,niin aina ei näin ole.
Kun sain tietää että sukulaistyttömme on lastenkodissa ja hänelle suunnitellaan sijoitusta perheeseen niin olin halukas ottamaan lapsen meille,olin miettinyt jo aiemmin sijaisperheeksi ryhtymistä mutta biolapset oli vielä niin pieniä että asia oli jäänyt hautumaan.
Ilmoitin halukkuudestani ottaa lapsen perheeseemme,ensimmäinen kommentti oli että eiköhän olisi paras jos miettisin,miten pitäisin yhteyttä lapseen uudessa sijaisperheessa koska he eivät suosi sukulaissijoituksia.
Ajattelin että en saa koskaan rauhaa jos en edes tosissani yritä saada lasta meille.
En antanut periksi vaan pyysin ajan sosiaalitoimistoon koska halusin keskustella nenäkkäin asiasta.
Kovaan prässiin jouduimme,mutta kaikki järjestyi ja lapsi on ollut nyt meidän perheessä 6-vuotta ja sukulaisetkin ovat suhtautuneet asiaan positiivisesti.
Meillä myös sukulaissijoitus; on ollut melko mielenkiintoista ;-) Suku on hyväksynyt sijoituksen (erittäin aiheellinen kaikkien mielestä), sillä on paljon merkitystä. Sosiaalityöntekijät aluksi epäröivät "kun se on niin vaikeeta", tosin yksi sosiaalityöntekijä kannatti, ja asiaa todella mietittiin pitkään ja monet keskustelut käytiin. Onneksi!
Tuossa oli puhetta, että missä se suku oli ennen sijoitusta. Tässä tapauksessa moni sukulainen oli tukemassa ja auttamassa perhettä, otti lasta pitkiksikin ajoiksi kotiinsa, hakivat tarvittaessa, kun vanhemmat olivat sammuneet ja lapsi soitti hädissään (kunnes kiellettiin soittamasta), moni teki lastensuojeluilmoituksia viiden vuoden ajan, sitten vasta huostaanotto tehtiin. Ja oli kova paikka sukulaiselle ilmoittaa läheisen perheen tilanteesta, vaikka kaikki tiesivät että tilanne oli paha. Kaikilla oli kova huoli, ja sosiaalityöntekijät vuosia uskoivat perheen äitiä, että suku vainoaa syyttä, ja siksi eivät uskaltaneet puuttua aikaisemmin. Monelta putosi kivi sydämeltä, kun huostaanotto lopulta tehtiin, ja ovat onnellisia kun lapsi on meillä ja siten yhteydenpito on tiivimpää ja luonnollisempaa, kuin jos oltaisiin vieraaseen perheeseen sijoitettu.
Meillä lapsi ei ole hakenut sukulaisilta hoivaa ennen huostaanottoa, koska siihen ei ole ollut tarvetta. Vanhemmilla ei ole ollut ongelmia. Sen sijaan sukulaiset ovat olleet muuten tiiviissä yhteydessä, käyneet kylässä ja ottaneet lasta kylään.
Huostaanoton jälkeen sossut vastustivat kaikkea yhteydenpitoa sukulaisiin. Lapsen piti kiinnittyä sijaisperheeseen. Ei kiinnittynyt. Nyt lapsi tapaa sukulaisiaan kotikäynneillä. Useita heistä ei juuri tavata, koska matkat on pitkät. Kukaan ei ole yhteydessä hoitopaikkaan.
että lapselle annetaan aikaa löytää arjen kaikki rutiinit, luottamus, sekä tuntea saavansa rauhan elämäänsä jne.
Mitä meinaat sitten kiintymisellä on sinun tulkintasi joka mielestäni kuulostaa sinusta hyvin kielteiseltä ja egoistiseltä.
olet kuin takertunut johonkin vaiheeseen elämässäsi jota en sen enempää tässä selittele.
Eihän lapsi useinkaan hae oma aloitteisesti apua ongelmiin, koska eihän lapsi ole niistä edes tietoinen. Se elämä mitä lapsi elää kotonaan vaikka hyvinkin kurjissa ja traumaattisissa oloissa tai tilanteessa. Tämäkin on vielä siitä riippuva minkä ikäinen lapsi on kysymyksessä.
Ymmärräthän että lapsi on lapsi eikä kypsästi ajatteleva aikuinen jolla on jo elämänkokemusta sekä asioita mihin voi verrata omaa elämäänsä.
Hyvin harva lapsi haluaa pois kotoaan ja sehän on vaan aikuiset jotka sen asian päättävät, se on siis meidän kaikkien aikuisten vastuu nähdä lapsen kehityksen kannalta tärkeät tarpeet tyydytettävän.
Suku voi olla se joka on sairas myös joten ehkä kohdallasi on kyse sosiaalisen elämäntavan katkaisemisesta. Näin on meidän sijoitetunlapsen kohdalla jossa selvät säännöt ja valvonta.
Enkä usko että kukaan meinaa sitä että lasta kuljetetaan sukulaisissa sen enempää kuin on "normaalia". Eihän tavallisissa perheissä joissa ei ole ongelmia, sairauksia jne. myöskään jatkuvasti laukata koko suurta sukua ympäri, vaan siksi että sukutunne säilyisi.
Sukulaisesi valitsevat sen mikä heistä tuntuu oikealta, on ehkä paras niin.
Meillä sukulaiset ovat kyllä täysin terveitä, hyvin koulutettuja,työssäkäyviä kunnon kansalaisia - raittiitakin. Tästä asiasta on merkintä papereissa. Lapsi ei ollut hakenut apua ja vastusti siirtoa kotoa pois. Koulukin puolsi kotona asumista.
Sijaisperheen ongelmien vuoksi lapsi vaihtoi paikkaa ja on nyt hyvin paljon kotona. Lapsi ei koskaan kokenut olevansa rauhassa sijaisperheessä ja ikävöi koko ajan kotiin. Jostain syystä tästä perheestä monet muutkin lapset ovat muuttaneet pois ennen aikuistumistaan. Taistelu huostaanoton purkamiseksi jatkuu.
...miksi lapsilla ei ole edes kunnon vaatteita, kun heidät sijoitetaan, miksi he käyttäytyvät, kuin villiintyneet eläimet, miksi heillä on aina nälkä, miksi he hakevat kaiken huomion, joko hyvällä tai pahalla,ei ole minkäänlaisia tapoja ym..ym...kuka heitä on ohjannut siellä kotona ja siellä rakkaitten sukulaisten tykönä, kun ei edes käytöksen alkeitakaan ole olemassa.
Ei yhtikäs kukaan!!
Mutta sitten, kun tulevat sijaiskotiin, niin alkaa nuuskinta, onko kynnet liian pitkät, onko tukka kammattu, onko puhtaat uudet vaatteet päällä, että näin on!
Ps. On toki kunnon sukulaisiakin, jotka osaavat laittaa lasten edun ykköseksi, mutta he usein ovatkin itse ilmoittamassa sossulle, että tehkää jotain.
Minä olen täydellä sydämellä ja täydellä halullani halunut antaa kotini ja elämäni sijaislapsille. Meillä ei ole mieheni kanssa (vielä) biologisia lapsia, enkä ole varma tuleekokaan. Koen saavani todella paljon sijaisäitiydestäni.
Vaikka periaatteisiini kuuluu biol.vanhempien täysi tukeminen ja halu pitää yllä lapsen ja biol.vanhempien välejä ja suhteita, koskee usein kipeästi huomata, että olet ikuinen kakkonen.
Tämän ymmärtää, tietysti, mutta silti on vaikeaa hyväksyä, sillä teen tätä täydestä sydämestäni!
Koen olevani äiti lapsillemme, mutta en kuitenkaan ole äiti muiden ihmisten ja sivustaseuraajien mielestä.
Oletteko kokeneet samaa?
Äitienpäivänä tuskin onnitellaan, laspet menevät sukulaisiin...
Ymmärrän tämän, mutta kuitenkin tuntuisi ihanalta saada joskus kiitoksen sana sukulaisiltakin...He eivät aina ymmärrä, mitä me sijaisvanhemmat todellisuudessa teemme. Me kuitenkin annamme KOKO ELÄMÄMME lapsille, haluamme olla heille isänä ja äitinä, joita vaille he ovat jääneet...
Ja sitten...Minua suututtaa puhe siitä, miten sijoituksen pitäsi olla mahdollisimman lyhyt ja miten lapset pitäisi sijoittaa takaisin kotiin heti kun mahdollista. Aina biol.vanhempia puolustetaan, vaikka he olisivat alkoholisteja, väkivaltaisia (raakoja), välinpitämättömiä ja vaaraksi lapsilleen...Tämä puoli pitää muistaa...eli vaikka biol. vanhemmat ovat aina biol. vanhemmat ja koti on lapselle aina koti, ei lapselle paras paikka ole kuitenkaan aina kotonaan...
En ehtinyt kaikkia vastauksia lukea, mutta olen sitä mieltä, että bio on bio vaikka voissa paistettaisiin. Siksi, että on näitä moniongelmaisia vanhempia, on myös valvottuja tapaamisia. Sukulaiset on hyvä olla olemassa ja suhde heihin jatkua. Itsellä on nyt kiire keskimmäisen ja vanhimman lapseni vanhempainiltaan, joten jatkan ehtoosta.
Sijaisvanhemmat on sijaisia, samoin laitosväki ja heidän tulee tukea sitä oikeaa, alkuperäistä vanhemmuutta. Minulla on käynyt hyvin. Kommunikaatio pelaa joka suuntaan ja lasten etu on tärkein!
sekä vieraalla. Minulla on kokemusta molemmista ja tälle pojalle, joka on laitosmaisessa perhekodissa on ollut tarjolla sukulaissijoitus. Itse en sitä halunnut hänen kohdallaan ja sosiaalitoimiston väki tuli samaan tulokseen. Neuvottelut alkuvaiheessa olivat niin kireitä, että katsottiin paremmaksi vieras paikka pojalle kuin "liian" läheinen. Ei lapsen tarvitse joutua siihen asemaan, että joutuu seilaamaan sijoituspaikan ja kodin välillä niin, ettei tiedä, mitä sanoa ja tehdä. Aikuisten ristiriidat pysyköön aikuisten välisinä.
Alkuun olin kyllä hiukan epäileväinen tähän laitosjuttuun, mutta kohta kaksi vuotta kiinteästi mukanaeläneenä ja sivustaseuranneena täytyy sanoa, että ainakin meille sattui todella hyvä paikka. Tiedän, että molemmat poikani ovat hyvin hoidettuja ja turvassa ja ainakin nuorempaa rakastetaankin perheessä, missä hän on. Vanhempi on niin läheisessä kontaktissa minuun, että rakkaus jää minun kontolle pääasiassa. Ja sukulaiset muistavat samat kuin ennenkin.
Huostaanotto on ruma sana. Se on kuin kirosana mielestäni. Se sisältää niin paljon negatiivisia juonteita. Omalla ja lasten kohdalla se oli siunaus.
Hei Mari!
Olet ensimmäinen todella fiksusti kirjoittava bio täällä.
Kanssasi on sijaisperheen varmasti hyvä tehdä yhteistyötä ja se on suurtakin suurempi asia.
Huostaanotto on ruma sana, ainakin toisinaan. Itse käytänkin mieluummin huostaananto-sanaa kuin huostaanotto-sanaa.
halukkaita sijoituksiin, mutta heille ei sijoitettu, koska katsottiin ettei se ole lapsen edun mukaista. Sukulaiset eivät olleet myöskään näissä tapauksissa sopivia sijaisvanhemmiksi sosiaalitoimen mukaan. Siltikin lapset melkein asuvat puolet ajastaan sukulaisissa.
Uskon, että sukulaiset tarkoittavat vain hyvää, mutta heillä ei nyt satu olemaan sellaisia edellytyksiä, että pystyisivät kasvattamaan ja hoitamaan lapset. Joskus vielä kysyn sosiaalityöntekijöiltä, että miksi lapsia ei ole sijoitettu sukulaisiin ja miksi heidät on huostaanotettu, kun he kerran lähes asuvat kuitenkin siellä.
Kyllä sitä on vaikea elää normaali arkea, kun lapsi oireilee koko ajan muutoksista. Kun välillä tapaamiset olivat pidemmillä väleillä niin arkikin sujui melko mutkattomasti.
Kyllä me aikuiset tämän vielä jotenkin kestämme vaikka sydäntä raastaakin, mutta mitenkä lapset?
Voi kun minulla olisi vain yksi toive: Antakaa lapsille aikaa ja mahdollisuus normaaliin arkeen!
Näin lapsista tulisi ehyempiä aikuisena!
En voi mollata sukulaisia siitä, ettei sukulaissijoitukset muka olisi hyvä ratkaisu. Voihan olla, että joskus vielä itsellänikin on sellainen tilanne edessä, et sukulaislapselle etsitään sijaiskotia. Näiden lasten tapauksessa se vain on tutkittu ja todettu, että heillä ei ole resursseja eikä taitoja kasvattaa näitä lapsia niin kuin kuuluu.
Kiitos sijaisisä ja äiti ja ihme hyvistä kirjoituksistanne! Minusta on mukava lukea näitä kirjoituksia ja saada itsekin sellaisia a-haa elämyksiä. Niille bioille jotka provosoivat täällä palstalla mielellään, toivon mielenrauhaa jossain vaiheessa. -Toivottavasti osaatte hakea apua sieltä mistä sitä tarvitsette, että elämänne muuttuisi paremmaksi ja elämisen arvoiseksi. Tarkoitan siis, että jos uskotte saavanne lapset takaisin ja teillä on mielestänne siihen mahdollisuus, niin ottakaa ihmeessä yhteyttä sosiaalitoimeen älkääkä kuluttako voimianne sijaisvanhempien mollaamiseen täällä palstalla. Minä kun en ainakaan aio ottaa minkäänlaista kantaa jatkossa enkä ole aiemmin ottanutkaan vihamielisiin kirjoituksiinne, se on vain ajantuhlausta. Jos elämänne on niin hyvässä reilassa, että saatte lapsenne takaisin, niin olen ikionnellinen sydämestäni, että edes jotkut onnistuvat selvitymään.
miten meihin suhtauduttiin sos.toimistossa aluksi ja siitä että sukulaistyttö on nyt meille sijoitettuna.
Jos kuitenkin olisi käynyt niin että emme olisi häntä jostakin syystä saaneet ja tyttö olisi sijoitettu suvun ulkopuoliseen perheeseen niin olisin käynyt tietenkin häntä tapaamassa mutta kyllä pitäisi olla rajansa lapsen "riepottelulla".
Mielestäni koti missä lapsi nyt asuu eli teillä, pitäisi olla se paikka jossa hän myös saa olla osana normaalia perhettä eikä kiertolaisena sukulaisten ja sijaiskodin välillä.
Vaikka meillä sijaislapsena sukulaistyttö,ei häntäkään kuljetella edestakasin sukulaisten väliä vaan hän kuuluu meidän perheeseen ja tapaa toki muitakin sukulaisia(etenkin niitä jotka lapselle tärkeitä)mutta tietyissä rajoissa.
Kyllä kuulostaa hullulta että sossut tähän suostuu ja että biosuku ei ymmärrä itsestään selvää asiaa.