...ajattelin vain kertoa, että olen 20-vuotias tyttö ja olen aina ollut yksinäinen. Pienenä en uskaltanut edes puhua ihmisille. En ymmärtänyt miksi. Koulussa oli samaa ongelmaa, uskalsin puhua vain harvoille. Lukion aikana ehkä useammillekin, mutta ei ollut paljon kavereita, vaikka yritin kyllä aluksi... Kun ei ollut hyötyä, lakkasin yrittämästä. Tai lukiossa ei ollut kuin yksi ihan lukion loppuvaiheilla. Poikaystävää on vaikea oikeasti kuvitella ikinä olevankaan. En tarkoituksella karkoita ihmisiä. En edusta mitään muuta vähemmistöä kuin ujoja. Perinteistä ujompia vain vielä. Toisaalta joskus se menee ohi. Mutta siitä ei ole hyötyä pitemmän päälle. Kotona harvemmin positiivisia kommentteja on sanottu. Olen ainoa lapsi... En tiedä onko noilla mitään vaikutusta, mainitsen vain... En vaadi ihmisiltä paljon, ainoastaan rehellisyyttä. Sitä vaadin, mutta alkaa tuntua, ettei minulla ole mitään oikeutta vaatia sitäkään. Se ainoa ystävä, jonka sain lukiosta nimittäin lähtee pian myös, kun en osaa pitää suutani kiinni silloin, kun huomaan, että hän puhuu palturia. Menetin juuri hiljattain pari vuotta sitten löytämäni ystävät, joita luulin oikeasti todella hienoiksi tyypeiksi. He kuitenkin katkaisivat yhtäkkiä välinsä minuun, enkä voi käsittää miksi. Minulla ei ole asuinkaupungissani yhtäkään ihmistä kenen kanssa viettää aikaa. En tykkää sulautua massaan, mutten tahallani provosoi tai koeta haastaa riitaa. ---> Totuudesta olen tähän asti halunnut pitää kiinni, maksoi mitä maksoi... En päästä kovin nopeasti ihmisiä "lähelleni" missään mielessä, mutten tarkoita sillä mitään pahaa. En vaan halua olla muuta kuin, mitä olen, joten en pakota itseäni NIIN usein tekemään sellaista, mikä tuntuu jotenkin hankalalta.
Minulla ei siis ole kuin kaksi pitkäaikaista kaveria, eivätkä he asu täällä päin. Sitten on yksi vähän aikaa ollut (joten hänestäkään en voi olla varma, mitä lopulta tapahtuu) ja yksi, jonka olen tavannut muutaman kerran. Poikaystävää ei ole ikinä ollut, eikä mitään sellaista läheistä suhdetta tai kontaktiakaan varsinaisesti... Olen kyllä hetero... (Koetan vain sisällyttää olennaisia asioita tarkentamaan; en tiedä, mitä merkitystä...) Äskeisestä en puhu oikeastaan kenellekään. Koska sitä pidetään todella itsestäänselvyytenä, että sellaisia suhteita TAI kontakteja edes täytyy olla.
Minulla ei ole mitään tai ketään, mihin uskoa tai uskoutua. Elämässäni ei ole sisältöä. Istuskelen vain asunnossani yksikseni päivät pitkät. Yleensä ihmiset vaan sanoo, etten edes yritä ja, että oma syyni, kun vaivun itsesääliin. He vaan eivät tiedä, miten paljon olen yrittänyt. Välillä on kausia, jolloin vain itken useampana iltana tai päivänä putkeen.
Tunnen itseni petetyksi, mutta samaan aikaan tiedän, että minussa itsessäni on jokin piirre, joka karkoitta ihmiset. Minulla on siitä niin monia, monia, monia kokemuksia. Tunnen, etten ole tehnyt mitään väärää, mutta että minussa on jokin piirre, joka aiheuttaa väärinkäsityksiä jne. tai muuta vastaavaa. Olen kyllä monesti kuullut, että esim. olen vihaisen näköinen, kun näytän omasta mielestäni kysyvältä. Se on ainakin tahatonta.
On äiti yrittänyt minua psykologille passittaa välillä, kun on jankuttanut kouluun hakemisista ja olen sanonut, että on vaikea keskittyä sellaiseen, kun vain itkee. "No, lääkäriin sitä sitten pitää mennä!!" Itse hän ei muuta sano kuin "Älä ota ittees!" Mitä tahansa onkaan tapahtunut, minä olen aina "ottanut itseeni liian helposti". Mistään muustahan se ei voi johtua...
Mieluummin puhuisi tällaisesta ystäville (kuin jollekin psykologille), jos niitä olisi...
En tiedä, mitä tehdä. En ymmärrä, miten jaksoin kirjoittaa tuonkaan tai edes, miksi kirjoitin sen.
Minulla ei siis ole kuin kaksi pitkäaikaista kaveria, eivätkä he asu täällä päin. Sitten on yksi vähän aikaa ollut (joten hänestäkään en voi olla varma, mitä lopulta tapahtuu) ja yksi, jonka olen tavannut muutaman kerran. Poikaystävää ei ole ikinä ollut, eikä mitään sellaista läheistä suhdetta tai kontaktiakaan varsinaisesti... Olen kyllä hetero... (Koetan vain sisällyttää olennaisia asioita tarkentamaan; en tiedä, mitä merkitystä...) Äskeisestä en puhu oikeastaan kenellekään. Koska sitä pidetään todella itsestäänselvyytenä, että sellaisia suhteita TAI kontakteja edes täytyy olla.
Minulla ei ole mitään tai ketään, mihin uskoa tai uskoutua. Elämässäni ei ole sisältöä. Istuskelen vain asunnossani yksikseni päivät pitkät. Yleensä ihmiset vaan sanoo, etten edes yritä ja, että oma syyni, kun vaivun itsesääliin. He vaan eivät tiedä, miten paljon olen yrittänyt. Välillä on kausia, jolloin vain itken useampana iltana tai päivänä putkeen.
Tunnen itseni petetyksi, mutta samaan aikaan tiedän, että minussa itsessäni on jokin piirre, joka karkoitta ihmiset. Minulla on siitä niin monia, monia, monia kokemuksia. Tunnen, etten ole tehnyt mitään väärää, mutta että minussa on jokin piirre, joka aiheuttaa väärinkäsityksiä jne. tai muuta vastaavaa. Olen kyllä monesti kuullut, että esim. olen vihaisen näköinen, kun näytän omasta mielestäni kysyvältä. Se on ainakin tahatonta.
On äiti yrittänyt minua psykologille passittaa välillä, kun on jankuttanut kouluun hakemisista ja olen sanonut, että on vaikea keskittyä sellaiseen, kun vain itkee. "No, lääkäriin sitä sitten pitää mennä!!" Itse hän ei muuta sano kuin "Älä ota ittees!" Mitä tahansa onkaan tapahtunut, minä olen aina "ottanut itseeni liian helposti". Mistään muustahan se ei voi johtua...
Mieluummin puhuisi tällaisesta ystäville (kuin jollekin psykologille), jos niitä olisi...
En tiedä, mitä tehdä. En ymmärrä, miten jaksoin kirjoittaa tuonkaan tai edes, miksi kirjoitin sen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Tutulta kuulostaa. Ei tästä varmaan ole kauheasti apua, mutta oletko kokeillut kirjeitse tutustua ihmisiin? Psykologiakin kannattaisi ehkä harkita, tuollaisesta suosta on aina vain vaikeampi nousta jos sitä kovin kauan jatkuu. Toisaalta sisältö elämään olisi hyvä löytää muualta, kuin toisista ihmisistä.
...nyt sitten painajaista niistä, jotka ovat hiljattain katkaisseet minuun yhteyden. Herättyäni tajusin, ettei siinä paljon ollut sellaista, mikä ei ole oikeastikin tapahtunut tavalla tai toisella. Kauheaa... Unessa ne vaan vei viimeisetkin kaverini.
Olen tietokoneen välityksellä tutustunut joihinkin ihmisiin... Ja chatin. Kirjeitä kirjoittelin joskus nuorempana. Mutta vain yksi on jäänyt (se, jonka olen tavannut muutaman kerran, jonka mainitsin edellisessä viestissäni)...
Hei.
Minäkin vietin pari vuotta nurkassa istuen ja itkien sen jälkeen kun olin muuttanut kotoa omilleni. Olin vain niin surullinen ja yksinäinen, enkä oikein osannut tehdä asiolle mitään. Olen sitten viimeaikoina yrittänut saada jonkinlaista muutosta elämässäni aikaiseksi.
Mielestäni kuulostaa kyllä hieman huolestuttavalta jos et voi itkemiseltäsi ollenkaan keskittyä sellaisiin asioihin, joihin haluaisit. Voisit varmasti saada apua, vaikka ymmärrän kyllä ettei se avun hakeminen ole niin helppoa kuin miltä se muista näyttää. Henkilökohtaisesti minun on vaikea pyytää apua edes ihan selkeisiin käytännön asioihin, niin etten tässä asiassa ole mitenkään esimerkillinen itsekään.
Ystävyyssuhteiden solmiminen ei ole kaikille helppoa, mutta onneksi olet ystävystynyt edes joihinkin ihmisiin, vaikka he eivät ehkä sitten olekaan osoittautuneetkaan ystävyytesi arvoisisksi. Kai sitä pitää vain yrittää uudestaan.
On kai ihan hyvä jos tiedät, mitä ystävyyssuhteelta haluat, etkä hyväksy ihan minkalaista tahansa käytöstä itseäsi kohtaan. Toisaalta ei ehkä kannata aina olla liian ankara itseään eikä toisiakaan kohtaan.
Tunnen sinut. Tsemiä sullekin!
tunnet minut?
Ihan varmasti et ole mitenkään pyytänyt tai aiheuttanut tätä tilannetta. Monet asiat vain tapahtuvat. Ehkä monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Jokaiselle tulee ongelmia ja silloin on hyvä kysyä itseltään, onko tämä jotain minkä pystyn selvittämään itse vai tarvitsenko ulkopuolisen apua.
Minusta tuntuu, että äitisi ymmärtää sinun olevan tilanteessa, josta et ehkä omin avuin selviä. Välttämättä sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin sanoa hänelle suoraan mikä tilanteesi on: olet yksinäinen ja alamaissa, et ihan täysin toimintakykyinen. Aivan varmasti hän auttaa sinua ja voitte keskustella asiasta.
Kun on ollut tarpeeksi kauan itsekseen, alkaa kuvitella muista ihmisistä ja itsestään mitä ihmeellisempiä asioita. Itsestä löytyy vikoja, joita ei oikeasti ole. Muista ihmisistä löytyy vikoja, joita ei oikeasti ole. Maailma näyttää paljon pahemmalta, mitä se oikeasti on. Liikkeelle lähteminen ja muiden läheisyyteen hakeutuminen tuntuu aina vain hankalammalta.
Ihmisille kehittyy pikkuhiljaa eräänlainen mukavuusalue, jonka sisällä olevia asioita uskaltaa ja halua tehdä. Joskus vain on pakko astua mukavuusalueen ulkopuolelle ja tehdä asioita, jotka etukäteen tuntuvat pelottavilta. Asia on paljon mutkikkaampi, jos henkinen vire on normaalia alempana. Joten en sano sinulle, että senkun vain lähdet liikkeelle, koska aavistan, että sinun henkinen vireesi on tällä hetkellä sellainen, ettei sitä niin vain "lähdetä liikkeelle".
Sen sijaan sanon, että lähesty äitiäsi tai jotakuta auttavaa ammattilaista - tai molempia. Sitä kautta saat apua ja sitten voit lähteä liikkeelle ja lähteä laajentamaan mukavuusaluettasi.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja onnea elämääsi. Tulevaisuutesi on varmasti nykyhetkeä valoisampi.
Todella hyvää tekstiä emma. Itsekkin olen ollut yksinäinen jo vaikka kuinka kauan ja täytyy sanoa ettei se "liikkeelle lähteminen" ihan niinvain onnistu. Ja tuntuu että jos tällaisessa mielentilassa tekee jotain niin aiheuttaa vain itselleen lisää harmia.
koko kouluaikani. Jossain vaiheessa lukiota uskoin vihdoinkin, ettei siitä ole mitään apua ja lopetin yrittämisen. Sen jälkeen sain sen yhden kaverin, josta en myöskään enää tiedä onko hän kaverini.
Äitini ei oikeastikaan tajua. Hän ei koeta auttaa, vaan käskee minun muuttua millaisemmaksi milloinkin. Vanhempani ovat epänormaalin varautuneita kumpikin. Isälläni ei ole oikeastaaan lainkaan ystäviä. Isäni joskus sanoi, että kavereideni pitäisi lyödä minua ja että olen hirveä ämmä yms., eikä pidä sitä minään. Voin hyvällä omalla tunnolla sanoa, etten ollut tehnyt mitään pahaa, miksi hän olisi noin sanonut.
Kävisin ulkona (vaikka tanssipaikoissa tai jossakin istumassa, missä voisi tavata ihmisiä), mutta olisi kivempi mennä jonkun kanssa, joten se ei onnistu.
Ehkä tuosta tilanteestasi jotain kertoo jo sekin, että tänne kirjoittelet, eli todella tahdot muutosta elämääsi. Tuolloin toivoa ei ole vielä menetetty, mutta saattaa kestää aikaa, ennenkuin saa kerättyä voimia uuden elämänsä aloittamiseen.
Itse olen tämän kevään abiturientti ja todella yksinäinen, tuntuu kuin välillä olisin hyljeksitty ja lukiossa jäin aina muiden varjoon koska minua inhottivat kaikkein eniten ne pyrkyrit, jotka yrittivät kilpailla muiden huomiosta ja nuoleskelivat kaikkia, jotta pystyisivät solmimaan suhteita. Jossain vaiheessa omatkin, tällä hetkellä entiset, ystäväni saivat uusia kavereita mielistelemällä toisia. Nyt olen jäänyt entistäkin yksinäisemmäksi kun luen kaikki päivät pääsykokeisiin.
Muut ikätoverini menevät heinäkuussa armeijaan ja heillä on siis paljon aikaa tavata toisiaan kun ei tarvitse jatko-opiskeluista vielä murehtia. Itse olen niin kyllästynyt kaikenlaiseen mielistelyyn ja tekopyhyyksiin, että olen päättänyt käydä siviilipalveluksen ja toivottavasti edes sitä kautta löydän hyviä ystäviä, jotka olisivat edes jossain asiassa samaa mieltä. Ikävä kyllä kaikki tuntemani ihmiset eivät ymmärrä edes tätä ratkaisuani vaan saan jatkuvasti kuulla miten huonon valinnan olen tehnyt. Minulle on kuitenkin tärkeää se, että voi itse päättää omista asioistaan ja ottaa asioista vastuuta.
Jotenkin tällaisessa tilanteessa tuntee olevansa hyvin epävarma ja "erilainen nuori" ja ainakin minulla on tavoitteenani karistaa ikävä menneisyys ja elää vielä onnellinen elämä oikeasti mukavien ja ymmärtäväisten ihmisten kanssa. Toivottavasti ette saaneet kirjoituksestani sellaista kuvaa, että olisin jollain tavalla niuhottaja, mutta minustakin rehellisyys on pääasia kaikessa mitä tekee, oli kyse sitten ystävien hankkimisesta tai mielipiteistä. Itse asiassa olen hyvinkin huumorintajuinen ja suvaitsevainen ihminen ja ymmärrän inhimillisiä erehdyksiä jopa paremmin kuin kukaan muu tuntemani ihminen, mutta ilmeisesti samoja arvoja kunnioittavia ihmisiä on vaikea löytää ystävikseen varsinkin jos on luonteeltaan muutenkin hieman ujo...
kuvailemasi mielistelykin minuakin inhottaa. En arvosta ollenkaan sellaista, enkä halua sellaiseksi. Ja viimeinen lauseesi kirjoituksessasi varsinkin voisi olla minun sanomani...
Tällainen jatkuva pettyminen ihmisiin ei auta yhtään siihen, etten luota kehenkään. Varsikin juuri ne ekassa viestissä mainitsemani, ihan ilman yrityksiä löytyneet tyypit, joista VIHDOINKIN luulin löytäneeni aidot ystävät (,vaikkei kaikki huumorintajuun liittyvät jutut olleetkaan samoja - osa niistäkin kyllä - mutta tuo olikin sitten ainoa huono puoli, eli mitään valittamista - niin minä oikeasti luulin, vaikken melkein ikinä luota ensivaikutelmiin tai muuta)... Nyt en ollenkaan tiedä, mihin tästä pitäisi mennä, kun hekin paljastuivat niin itsekkäiksi, että tekee pahaa... En ymmärrä... He vaikuttivat ajattelevan niin monista asioista samalla tavalla kuin minä, ja vielä sellaisista, mistä harvat ovat kanssani samaa mieltä... Ja jotkin noista asioista he ottivat ensin itse puheeksi, joten luulin oikeasti, että he olivat vilpittömiä.
Ja nyt, kun tuon perään yksi ainoista lopuista kavereistani suuttui minulle, kun menin vihjaisemaan, että hänen tekonsa eivät vastaa hänen sanojaan, niin en tiedä, jaksanko tällaista... Ja ne (kolme viiva neljä), jotka on jäljellä ei varmaan kohta jaksa minua, koska en ole viime aikoina taaskaan jaksanut olla iloisena, enkä viitsi tässäkään asiassa kauheasti teeskennellä, että kaikki on ok... Ei ole.
Ei kuulosta naurettavalta nyyhkyltä. Ei lauseen puolikkaan vertaa. Hieno, selkeä kuvaus. Sinulla on apparaattia ajatella ja kykyä kuvata ajattelun tuloksia.
>He vaan eivät tiedä, miten paljon olen yrittänyt. Välillä on kausia, jolloin vain itken useampana iltana tai päivänä putkeen.
Ihmisten puheet ovat usein mitä ovat. Monilla ei vain ole kykyä asettua tarpeeksi kenenkään asemaan, tuskinpa se on tahallista/hankittu ominaisuus. Vanhemmiten monilla hieman helpottaa, mutta eihän se nuorena lohduta.
Kohtuuton itkeminen tietysti vie huonoon kuntoon, jolloin todella kannattaa harkita nk. ammattiapua - kyllä sielläkin on todellakin aitoja ihmisiä, joita - edelleen - todellakin voi kiinnostaa sinunkin murheesi. Heillä on kokemusta, kykyä ajoittain avata uusia näkökulmia vaikka millaisissa tilanteissa. Ei kokeilemalla ainakaan paljoa häviä. Kokemusta on tuosta, nimenomaan (silloin) parikymppisenä ja joitakin vuosia eteenpäin. Mikäli joku suhtautuu näitä palveluita käyttävään nurinkurisesti, eipä voi kuin päivitellä pyhää yksinkertaisuutta; kuka tahansa murenee, sopivissa olosuhteissa.
Älykkään/älyllisen ihmisen ongelma ja vahvuus on juuri siinä älyssä, simuloimisessa, ennakoimisessa, että ajattelee aina ensin (hahmottelen tässä vain mahdollisuuksia, en nyt tietenkään oleta mitään sinusta). On tietysti klisee, mutta tiettyä hulluutta moni ihminen kaipaa enemmän kuin mitään muuta ominaisuutta.
Helppo sanoa.
Siitä olen varsin varma, että nuorena naisena olet varmasti monien ikäistesi älykkäiden nuorten miesten mielestä mitä oivallisin kumppaniehdokas. Sanotaan mitä tahansa, sielua ihminen toisessa kaipaa. Enemmin tai myöhemmin. Sinulla on.
armahtavaisuudella. Nuoresta ihmisestä tuntuu kamalalta kun ystäväksi luultu ei täyty niitä kriteereitä, mitä itse on odottanut. Mutta siihen saa maailmassa sopeutua. Jokaisella on pimeät ja valoisat puolensa ja joka ihmisestä löytyy ties mitä kun vähän hämmentää. Niin myös omasta itsestä.
Tietysti niitä arvoja mitä itse pitää tärkeänä ei kannata hylätä, vaikka kaikki muut tuntuisivat niitä väheksyvän.
väittää, että niillä on juuri samat arvot kuin minulla minun seurassani, mutteivät oikeasti ajattele ollenkaan niin. Eli ne ei väheksy niitä, vaan väittävät olevansa samaa mieltä. Parempi olisikin, jos voisivat myöntää olevansa eri mieltä...
vastauksistanne... Arvostan niitä kyllä... Mutta vain ihmiset, jotka eivät tunne minua, eivätkä ole tutustuneet myöhemminkään ovat sanoneet minusta kohteliaisuuksia ilman, että ovat peruneet tai mitätöineet ne tavalla tai toisella... En tiedä vielä tuosta ammattiavusta... Ei se minua haittaa, mitä muut siitä ajattelisivat, jos kävisin sellaisessa. En vaan tiedä jaksaisinko itse... Tiedän - jaksanko sitten tätä riutumista paremmin? En varmaan... Haluaisin kuitenkin ehkä tietää enemmän, mitä siellä tehdään, ennenkö alkaisin varailemaan aikoja...
Kiitos kuitenkin, oikeasti...
Älä odota muilta, vaan mieti mitä itse voit antaa toiselle ihmiselle. Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon. Itse pidän tärkeänä sitä, että toisin jollain tavoin mieluummin iloa ja valoa kohtaamieni ihmisten päivään kuin huonoja fiiliksiä. Tällainen positiivinen sykäys voi olla ystävällinen hymy moikatessa, muutama ystävällinen jokapäiväinen sana. Tärkeintä ei ole se, että tekisin itse mahdollisimman hyvän vaikutelman, vaan että olisin tuolle ihmiselle aidosti läsnä.
Aivan ensimmäiseksi lähde kotoasi liikkeelle. Rupea harrastamaan jotakin, hakeudu vaikka johonkin yhdistykseen, niissä monesti on suorastaan huutava pula toimijoista. Myös monissa vapaaehtoistyötä tekevissä yhteisöissä kaivataan lisää väkeä, vaikkapa Emmausliikkessä on paljon nuoriakin mukana. Tällä tavoin tutustut ihmisiin, opit sosiaalisuutta, rentoa juttelua ja yksinäisyyden aikaan saama töksähteleväisyys häviää sinusta.
Olin itse nuorena hyvin ujo, joten puhun kokemuksesta.
Kirjalija Petri Tammisella oli taannoin Anna-lehdessä mainio juttu ujoudesta(an). Ja totta on joka sana, mitä tässä siitä siteeraan:
"Kun perimmäinen käsitykseni toisista ihmisistä oli siis tämä, sekoitus epäluuloa ja pelkoa ja sen alla kytevää vihaa, oli ihan sama mitä yrittäisin, jokainen kohtaaminen jäisi kuitenkin vajaaksi.
Yrittäminen piti kokonaan lopettaa.
Ja sen sijaan piti rakastaa ihmisiä."
Olenkohan säälittävä ihminen, kun ajattelen, että asiat tuntuvat helpommilta hyväksyä, kun huomaan, että muilla on yhtä kurja tai pahempi tilanne kuin itselläni.
Olen 16-vuotias, nuorempi kuin sinä, mutta myös hyvin kyllästynyt siihen, kuinka epärehellisiksi ja valheellisiksi kaikki ihmissuhteeni ovat osoittautuneet lopulta.
Olen kuitenkin ollut anteeksiantavainen ja ymmärtäväinen ihmisiä kohtaan, monet todella törkeät loukkaukset jättänyt kummemmatta huomiotta, koska pelottaa jäädä tässä maailmassa aiva yksin.
Monta vuotta lyhyestä elämästäni olen yksinäisyyttä kokenut, en halua elää niin lopun elämääni.
Luottamus ihmisiin on mennyt täysin.
Vielä muutamia kuukausia sitten luotin pariin ystävääni, uskalsin luottaa ja se tuntui niin hyvältä.
Jouduin karvaasti pettymään.
Monesti ajattelen, että parempi olla yksin, kuin elää valheellista elämää.
Silti se kuitenkin ahdistaa niin...
Etsin ja olen koko elämäni etsinyt vikaa itsestäni. Vihaan ulkoista olemustani, sekä pidän kaikkea sanomaani ja tekemääni useimmiten tyhmänä, vaikka miettisin kuinka tarkkaan miten toimia.
Epäonnistun silti aina ja teen vastoin suunnitelmiani.
Juuri pari tuntia sitten, ennen koneelle tuloanikin oksensin vessassa, ja itkin karvaita kyyneleitä.
Tunnen kuohuvaa vihamielisyyttä ja surua itseäni ja koko maailmaa kohtaan. Tuntuu että kaikki täällä on niin epäoikeudenmukaista.
Silloin kun itsellä kaikki on huonosti, ajattelen, että joka hetki kuolee ihmisiä nälkään, janoon, sairauksiin. Joka hetki jossakin päin tapetaan ihmisiä ja miljoonat lapset elävät kaduilla, yksin, vailla toivoakaan paremmasta tulevaisuudesta.
Mikä saa siis minun oloni tuntemaan itseni niin surkeaksi, miksi syön ja oksennan, miksi itken vain, mietin elämän kurjuutta?
En jaksa opiskella, vaikka pitäisi olla toisaalta iloinen, että täällä Suomessa on mahdollisuus kunnon koulutukseen, kaikilla ja se on maksutonta. Mikä on erittäin harvinaista.
Suurimmassa osassa maailma kunnolliseen koulutukseen varaa on vain harvoilla.
kyllä liikuntaa liikuntakeskuksessa... Saatan mä siellä jonkun kommentin joskus jolle kulle heittää... Ja käyttäydyn aina ystävällisesti myös tuntemattomille ihmisille (,jolleivät he kohtele minua epäkohteliaasti, silloin en joka kerta vaivaudu)jne., mutta... on vaikeaa keksiä iloisia keskustelunaiheita tässä mielentilassa - siksi huolestuttaakin jaksavatko vielä jäljellä olevat kaverini siellä toisella puolella Suomea minua enää myöskään kauaa, kun saatan tahattomasti masentaa... Kaikilla olisi kyllä helpompaa, jos en olisi syntynytkään. Ainakin melkein kaikilla, jotka olen tähän mennessä elämässäni tavannut. Aina teen jotakin väärin. Tulee olemaan vaikeaa päästää irti siitä rehellisyyden ja aitouden vaatimisesta, varsinkin, kun en oikeasti haluaisi sitä tehdä... Mutta kokemukseni perusteella jään yksin, jos vaadin sitä, että ihmiset tarkoittavat, mitä sanovat. Ks. viestini, jossa mainitsin ne, jotka väittivät olevansa samaa mieltä siitäkin, että inhoavat valehtelijoita, mutta silti itse ovat epärehellisiä. En pidä sellaisesta, pidän sitä juuri sellaisena miellyttämisenä, ja minuun tehoaa sen sijaan se, että on aito... Mutta koetan jollakin muulla tapaa purkaa ärsytystäni tuosta asiasta, kuin vihjaisemalla itse tyypille suoraan, ettei hän ole ollut rehellinen... Tämä tuntuu minulle todella nurinkuriselta, mutta... En tiedä, mitä muutakaan voisin tehdä. On kyllä niitäkin, jotka ovat alkaneet mustamaalata MINUA (minuLLE valehtelun sijaan) selkäni takana jostakin syystä ja niitä jotka ovat alkaneet kiusaamaan ihan suoraan (henkisesti) jne.
kommentoida, että kirjoituksesi kosketti ja ajattelen todellakin samalla tavalla ihmisistä, varsinkin, ja muustakin kirjoittamastasi...
Toivotan kuitenkin vilpittömästi onnea... Älä sinä ainakaan anna periksi...
alkaa vaikka vaihtamaan ajatuksia maililla?
Kirjoitin tuossa aiemmin sen "toisia samanlaisia...", tai jotain sinnepäin=)
Jos tulisimme toimeen ja kestäisimme molemmat sen, että olemme aitoja ja arvostamme rehellisyyttä -sekä hyvässä että pahassa.
Jos haluat, niin tähän osoitteeseen saa lähettää mailia: [email protected]
Todella etsin siis ihan ystävää, olen naispuolinen itsekin=)
sähköpostiosoitteesi.
Mää oon kans saanu kaikenlaista kuraa niskaani "kavereiltani". Nyt mulla on kaksi kaveria joihin luotan, mutta silti kaipaan jotain jonka kanssa voisin jutella kaikkia mun asioita. Yleensä mää vaan kuuntelen muitten juttuja.
Hei toi on just mun ongelma kans :) jos halut kaverin niin mailaa: [email protected]