Oma elämäntilanne, toisen elämäntilanne. Näköalaton tulevaisuus. Luottamuksen puute. Sitä ei oikein rakenneta satunnaisilla kohtaamisilla sattumanvaraisesti seksiä harrastamalla ja juomalla viinaa baarissa. En nyt keksi tähän muutakaan.
Siihen vaikutti niin monet seikat
Anonyymi
12<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Me ei annettu toisillemme oikeaa mahdollisuutta, se jos jokin jää vaivaamaan. Ei ollut mahdollisuutta oikeaan mahdollisuuteen.
No tuolta minusta tuntuu. Tai siltä, ettei hän antanut siihen mahdollisuutta. Jälkeenpäin olen jotenkin ymmärtänyt, että hän tarvitsi tilaa hengittääkseen ja paljon myöskin vapautta, koska oli juuri eronnut pitkästä suhteesta. Silloin en ymmärtänyt ja olin ihan sekaisin surusta. Hänen olisi mielestäni pitänyt kuitenkin hiukan enemmän huomioida minua, en vaatinut mielestäni paljon. Ja silti ymmärrän, että sehän oli minun toiveeni, ei hänen.
Olen miettinyt sitäkin, millaisena ajankohtana hän tuli elämääni. Olin saanut juuri elämäni jonkinlaiseen järjestykseen. Muttei se ollut millään vakaalla pohjalla. Olin rakentamassa sitä ja asiat oli kohtalaisella mallilla vielä tuolloin. En olisi ollut valmis kokemaan mitään. Eikä minulla varmaankaan ollut mitään kauhean hyvää annettavana itsestänikään. Ehkä yritin jopa tarrautua häneen, kuin hukkuva oljenkorteen. En muuta osannut. Ja hän aisti tämän minusta, kavahti sitä ja yritti vetäytyä loitommalle. Käänsi selän ja lähestyi aina uudestaan. Minulle nuo elämääni saapumiset ja äkilliset poistumiset, jotka todellakin koin hylkäämisinä, olivat hyvin raskaita.
Muistan sen kerran, kun itse lähdin irtautumaan hänestä. Välittömästi oven suljettuani, olin hermoromahduksen partaalla. Lähdin hoitamaan itseäni alkoholilla ja seuraavana päivänä olin töistä rokulissa. Voin huonosti ja olisin ehkä halunnut kuolla. Oli mielettömän raskasta elää.
En tiedä, mutta en ole toipunut hänestä missään kohtaa mihinkään suuntaan. Hän on elämäni rakkaus, joka tuli täysin odottamatta, enkä siihen osannut varautua. Siinä ei auta vaikka hyppisi tasajalkaa ja huutaisi.
Olen saanut osakseni häneltä kohtelua, mitä en mielestäni ole ansainnut. Ehkä hän ei pysty muuhun, enkä ole osannut asettaa tiukempia rajoja. Silti mietin että miksi, miksi aina uudelleen. Eikö hän ymmärrä, että hän särki sydämeni jo kauan sitten?
Onko kyse kahdesta sellaisesta ihmisestä, jotka tunsivat toisensa jo silloin kun lapset olivat pieniä ja leikkivät toistensa kanssa.
Ei ole kyse sellaisista ihmisistä.
Ehkä ei haluta rikkoa tätä mitä on, koska se ei kuitenkaan oikeasti toimisi. En tiedä.
Ei ole. (Edellinen viesti poistettiin liian lyhyenä).
Ja piti vastata tuolle 00.01.
Kaksi ihmistä tarkkailuasemissa, kumpikin epäileväisiä, odottaen toiselta enemmän. Uskallus ja rohkeus hypätä syntyy, kun toinenkin niin uskaltaa. Kuulostaa tuommoiselta.
Ja kerta toisensa jälkeen rohkeus vähenee. Ja vähitellen se kaikki menettää merkityksensä. Tai sitten luodaan sille ihan uusi merkitys.
Sivusta - mutta hyvä asia tajuta tämä.
Täytynee yrittää nyt vihdoin ottaa rohkeus tähän hommaan mukaan. Ihan kauheaa olisi, jos joku kipuilisi siksi, ettei olisi ymmärrärretty lähetettyjä signaaleja oikein ja nyt sitten olisi ymmärtämättömyyttään tehty tällaista jälkeä. Minulle tämä ei ole, koska mitään intiimiä ei ole harrastettu.
Toivottavasti AP löytää lohdutuksen syliin. Sitä minäkin tarjoilisin tahollani jos oma tilanteeni olisi tämä.
En usko että hän tuntee yhtä voimakkaasti, mitä itse tunnen. Ei varmaan koskaan ole tuntenut. Muuten tästä olisi varmaan jo jotain joskus tullut. Kyllä minä taidan olla hänelle vain yksi monista, vaikka muuta haluaisin ajatella.
Asioista pitäisi keskustella rohkeasti vain toisen kanssa.