En oikein tiedä mille palstalle tämä kuuluu, mutta tuossa viikko sitten kandinseminaari saatiin päätökseen. Kun opponoinneissa käsiteltiin seminaaritöitä niin olin suoraan sanottuna aika järkyttynyt. Usealla oli työ suoraan plagiointia (ei lähdeviitteitä), johtopäätökset lähinnä käsittelivät sitä kuinka mielenkiintoisia ja ihania teoriat olivat. Ei mitään kritiikkiä. Edes laadintaohjeita ei kyetty noudattamaan.
Ja sitten kun opponoinnissa näille ihmisille huomautettiin niin hehän saivat hirveän raivarin ja pyrkivät haukkumaan muiden työt järjestään (esim. opettaja pyysi heitä usein perustelemaan kantojaa, mutta ei mitään kantoja ollut). Ja sitten yhdessä vaiheessa selvisi ettei eräs heistä edes ollut lukenut muiden töitä johdantoa pidemmälle.
Minulta karisi kaikki kuvitelmat, että yliopistossa voisi olla oikeasti ihmisiä joille on jotain annettavaa. Vaikka työ oli ensimmäinen laatuaan niin silti pienehkö yritys on sallittua. Mistä näitä ihmisiä tulee?
Ja sitten kun opponoinnissa näille ihmisille huomautettiin niin hehän saivat hirveän raivarin ja pyrkivät haukkumaan muiden työt järjestään (esim. opettaja pyysi heitä usein perustelemaan kantojaa, mutta ei mitään kantoja ollut). Ja sitten yhdessä vaiheessa selvisi ettei eräs heistä edes ollut lukenut muiden töitä johdantoa pidemmälle.
Minulta karisi kaikki kuvitelmat, että yliopistossa voisi olla oikeasti ihmisiä joille on jotain annettavaa. Vaikka työ oli ensimmäinen laatuaan niin silti pienehkö yritys on sallittua. Mistä näitä ihmisiä tulee?
Vastaukset 7
Vanhimmat
ihan saman, tosin eipä oma työni ollut sen kummempi, puhun nyt graduseminaarista. Eniten ärsytti se, että kun olin opponointivuorossa, ja olin todella nähnyt vaivaa sen eteen etsimällä aiheesta tietoa ym. Sitten kun yritin siinä opponoida, ja antaa jotain neuvoja niin kuin siinä on tarkoitus, sain vastaukseksi suurin piirtein, että kyllä minä tiedän mitä minä olen tekemässä ja hieman aggressiivisella tavalla esitettynä. Omalla kohdalla otin tyytyväisenä vastaan kaiken kritiikin, jonka voisin hyödyntää omassa työssäni. Mutta meitä on joka junaan.
Kannattaa aina kuitenkin huomioida seikka, että ihmiset ovat seminaareissa kaikki ikään kuin "omista lähtökohdistaan käsin" messissä.Jos sulla on vaikka just avioero takana,100000 euron asuntolainat selässä ja kolmen lapsen yksinhuoltajuus edessä, niin sun suhtautuminen seminaarissa saattaa olla sen mukaista.Tarkoitan siis sitä, että toisilla saattaa juu esim. olla se mentaliteetti, että "nyt mä osoitan oman teoreemani paikkansa pitävyyden täällä ja saan ansaitsemaani kritiikkiä/kiitosta",kun taas joku saattaa ainoastaan haluta sen tutkintodistuksen (arvosanoista välittämättä),jotta voi hakea firmasta parempipalkkaista paikkaa...
Toki ymmärrän (ja pidän myös muuten erittäin tärkeänä!), että seminaareissa käytetään akateemista jargonia.Ideaalitilanne tietenkin olisi se, että kaikki panostaisivat seminaariin kaikkensa.Kuitenkaan, yliopiston opiskelun&opetuksen luonteen ja erilaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten kannalta tuo ei
ole ihan toteutettavissa.Uskon kuitenkin, että (melkein) jokainen,joka haluaa lukea niin pitkään ja syvällisellä tasolla,kuin yliopistossa täytyy, ymmärtää seminaari-käytöksen merkityksen.
Tietysti sen ymmärtää, että jokainen tulee omista lähtökohdistaan ja kaikkia ei huvita panostaa seminaariin yhtä paljon.
MUTTA silti negatiivisen palautteen saaminen pitää hyväksyä. Jos työ yksinkertaisesti on huonosti jäsennelty, laadintaohjeita ei ole noudatettu ja on kirjoitettu aiheen vierestä, sillon voi edes sen verran panostaa että ottaa palautteen tyynesti vastaan.
Vaikka olisi kuinka monta avioeroa takana niin se ei oikeuta sitten haukkumaan järjestään muiden töitä, etenkin jos kaikki muut ryhmäläiset ja opettajakin ovat näistä töistä tykänneet. Aikuismainen käytös on aina sallittua.
Ja vaikka olisi asuntolainat kaatumassa päälle niin se ei oikeuta plagiointiin.
Seminaarissa ei olla arvioimassa kenenkään yksityiselämää, vaikka senkin kritisointiin saattaisi olla tarvetta, vaan pelkästään tekeillä olevaa opinnäytettä. Siksi jokaisen pitäisi pystyä puolustamaan tekemisiään ja tekemättä jättämisiään vain pelkillä faktoilla eikä hyökkäämällä muiden osallistujien kimppuun.
Jos ei tällaiseen pysty, on väärässä paikassa, sillä seminaari ei todellakaan ole mikään yksilöterapiaistunto vaan osa tieteellisen opinnäytteen tekemistä.
Siis teillä oli plagiointia töissä? Eikä siitä rangaista?
Itse pidän visusti huolen siitä, että vaikka omat tuotokseni cumu- ja graduvaiheessa eivät olisi huipputasoa, niin kukaan ei koskaan tule saamaan minua kiinni plagioimisesta.
Kirjoitan mieluummin huonoa omaa tekstiä, kuin plagioin, koska jonain päivänä "häkki heilahtaa" jos jää kiinni.
Pakko myöntää, että meillä oli paljon töitä, jota olivat jonkun kaverin (toisessa yliopistossa tekemiä) eli pari tyyppiä täälläkin esitti hyvälaatuisia töitä ominaan! Käy kateeksi, kun itse ei pääse koskaan helpolla. Kaikki duuni pitää itse tehdä ja kiitoksena on opponentin heittämät kritiikin jyvät.
Tottakai siitä rangaistaa ja kyseiset henkilöt joutuvat kirjoittamaan kandintyönsä hyvin pitkälle uudestaan. Mutta tämän he näkivät lähinnä hyökkäykseksi heitä kohtaan (haukkuivat myös opettajaa seminaarin jälkeen).
Ja eräs näistä ihmisistä ei myöskään nähnyt mitä pahaa olisi tehnyt. "Ei se tässä vaiheessa vielä mitään haittaa".
Joo, vaikken aiemmassa viestissäni asiaan huomannut (pahoitteluni huolimattomasta sisäluvusta..)viitatakaan, niin en kyllä minäkään missään nimessä hyväksy plagiointia, tai minkäänlaista "kuin koira veräjästä" menemistä seminaarityöskentelyssä.Aika järkyttävää, jos sellaista jossakin sallitaan, ja erityisen pöyristyttävää, jos sellaiseen ei edes puututa.
Minun arvomaailmassani (ja on hienoa huomata, että muitakin löytyy...)plagiointi ja esim. omien seminaarisuoritusten teettäminen muilla herjaa tieteen ihanteita! Olen sitä mieltä, että jos älliä ei opiskelijalta löydy sen vertaa, että kirjoittaisi itse omat ( vaikkakin sitten heikompilaatuiset...)seminaarityönsä,on yliopisto tyystin väärä paikka tuonlaiselle.Työelämässäkin tuon laatuiseen toimintaan sortuneen kaverin luotettavuutta ja työmoraalia sopisi hyvinkin epäillä.
Samoin olen ehdottomasti sitä mieltä, että kritiikkiä pitää seminaari-työskentelyssä osata ottaa vastaan,ja ylipäänsä kyetä ns.noudattamaan seminaarityöskentelyyn liittyviä konventioita.Alkuperäiselle kirjoittajalle haluaisin sanoa, että olen todellakin harmissani puolestasi,kun olit nähnyt vaivaa muiden töihin perehtyessäsi, ja saitkin sitten vain hieman sanoisinko -"erikoisia"- reaktioita kollegoiltasi.:(
Uskon, ettei hirveän mukavalta tuntunut.
Omassa alkuperäisessä kirjoituksessani "pointti" olikin hieman toisaalla,ei niinkään/ainoastaan sinun kuvailemassasi tilanteessa.Ajattelin sitä kirjoittaessani esim.jollakin tavoin vaikeassa elämäntilanteessa olevia opiskelijoita, tai niitä kaikkia esim.ilmaisussaan arkoja opiskelijoita (joita muuten näyttäisi olevan paljonkin,myös omien opiskelija-kavereideni joukossa),joilta saattaa gradu jäädä vuosiksikin roikkumaan ainoastaan esim.professorin tympeän asenteen tai liian terävän/väärin kohdennetun kritiikin vuoksi.
On totta (kuten joku täällä jo ilmaisikin), ettei seminaari ole mikään "yksilöterapia-istunto", eikä siellä sen suuremmin ketään voida/tule paapoa, koska seminaarisuorituksiahan siellä ollaan arvioimassa.Kuitenkin, joskus olen ajatellut, että yleisilmapiiri seminaareissa voisi olla kannustavampikin,ja kenties pikkuriikkisen vähemmän kilpailuhenkinen.Tyhjästä on paha nyhjästä,eli jos mitään kehuttavaa ei ole niin sitten sitä ei ole...Mielestäni kuitenkin kaikki kritiikki tulisi muotoilla mahdollisimman rakentavasti, ja ( huononkin työn )täydellinen teilaaminen on typerää.Jos ei ole positiivista sanottavaa, voi ainakin esittää kehitys-ideoita.
Omasta seminaari-kokemuksestani (joka muuten on sangen kattava...)täytyy sanoa sen verran, että ensimmäiseen seminaariin mennessäni olin innoissani.Olinhan aina saanut hyviä arvosanoja,ja kuvittelin (kyllä:kuvittelin)pääseväni keskustelemaan omastani ja muiden töistä luovassa hengessä,toki seminaari-konventioiden mukaisesti.Seminaarityöskentelystä minulla ei tuolloin ollut vielä mitään käsitystä, eikä minua myöskään oltu missään valistettu esim. seikasta, että professori todellisuudessa odottikin näkevänsä melkein "valmista tekstiä" ykkösseminaarin ensimmäisellä esityskierroksella.Turha varmaan mainitakaan, että motivaatio katosi kohtuullisen pitkäksi ajaksi, kun professori heti sangen selkeästi ilmaisi mielipiteensä/tympääntymisensä työni etenemisestä, ja samaan seminaariin sattuneet (ne pidemmälle työssään ehtineet ihmiset) syynäsivät silmä kovana ideapaperin raakileeni mahdollisia kirjoitus- ja viittaus-virheitä...
Mutta:minä opin.Seuraavissa seminaareissa olin viisaampi ja ennalta valmistautuneempi.Ainoa mikä minulta katosi lopullisesti, oli usko siihen, että seminaarissa olisi mahdollista kehitellä vielä jäsentymättömiäkin ajatuksiaan rakentavassa ja kannustavassa hengessä...Ei:kaikki ajattelutyö suomalaisissa yliopistoissa tehdään kukin yksin omissa kammioissaan, ja jos professorin& seminaari-kollegoiden tyytyväisyyden haluaa saavuttaa, on paras olla esittelemättä seminaarissa mitään vasta kehittelyvaiheessa olevaa.
Tulipas pitkä kirjoitus.En tiedä, jaksaako tätä kukaan loppuun lukeakaan, mutta tulipahan ainakin mielipiteeni sanottua.;)