Jeesus sovitti syntivelan

Viimeiset vuodet ovat olleet omituisten myllerrysten aikaa. Juuri kun mieliimme hiipi toivo pandemia-ajan päättymisestä, Eurooppaan puhkesi hirvittävä sota. Olemme tästä kaikesta murheissamme ja pelkäämme läheistemme ja isänmaamme puolesta. Edessämme näyttää olevan vain huonoja vaihtoehtoja.

Kun omassa tai kansakunnan elämässä tapahtuu katastrofi, mieleen nousee kysymys: onko Jumala hylännyt meidät? Luottamus Kaikkivaltiaan varjelukseen horjuu. Tunne on inhimillinen ja voi koskettaa meitä kaikkiajossakin tilanteessa. Myös monissa psalmeissa huudetaan tuskaa Jumalan puoleen, mutta elämän ahdingoissa entisten pyhien kärsimykset lohduttavat. Hekin saivat toivon.

On vaikea kuvitella, mitä opetuslapset kokivat Jeesuksen kärsimysviikon aikana, kun ylistyslaulut ja Hoosianna-huudot muuttuivat muutamassa päivässä pilkaksi ja sadatteluiksi. Opetuslasten mahtavat ajatukset kunniapaikoista vaihtuivat nopeasti epätoivoon ja järkytykseen. Ihmiset eivät ole tässä suhteessa muuttuneet, sillä mekin helposti ajaudumme kansankiihkon mukana.

Missä olivat opetuslapset silloin, kun Herraa Jeesusta tuomittiin, lyötiin ja hänen päällensä syljettiin? Missä he olivat, kun Jeesusta häväistiin ristinpuulla? Markuksen evankeliumin lopussa kerrotaan riipaisevasti, miten opetuslapset itkivät murheissaan tämän kaiken jälkeen (Mark. 16:10).

Pitkäperjantain yö oli ihmiskunnan synkin yö. Järkytys huipentui, kun kärsivä Jeesus huusi ristillä psalmin sanoin: “Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” (Ps. 22:2).

Kaikkien hylkäämänä Jeesus kuoli puolestamme, murskasi käärmeen pään ja sovitti koko ihmiskunnan suunnattoman raskaan syntivelan. Kukaan muu ei olisi sitä voinut tehdä kuin ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika. Ihmisen ruumiissaan Jeesus uupui ristin painon alla, ja siksi hän ymmärtää meidänkin vaivojamme ja taakkojamme.

Pitkän talven ja kylmän sumun jälkeen näemme lähestyvän kevään. Vaikka koemme takatalven aikoja, päivä päivältä aurinko nousee entistä kirkkaampana, sulattaa routaiset sydämet ja valaisee sielun pimeimmät sopukat. Jokohan viikunapuuhun puhkeaa lehdet? Vielä koittaa se päivä, jolloin tuuli kääntyy lounaaseen ja tuhannet kesälinnut palaavat. Aurinkomme on ylösnoussut!

Mika Mutanen