olen lukenut näitä juttuja ja hyvä etten saanu paniikki kohtausta..siis onko se synnytys aina yhtä kauheeta että paikat repee ja mieluummin kuolis ku sitä kipua haluis kestää? tai onko se yleensäkkää mahdollista valmistautua siihen synnytykseen niin että se ei olis niin kivulias..? en ole vielä lapsia tekemässä mutta sekin aika koittaa..ja minulla kun on vielä melko pieni lantio niin miten se vaikuttaa?
onko aina?
nainen
151858
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
voi mennä. mä olen itse hoikka tosin aika pitkä ja äidilläni on ollut hyvin vaikeita synnytyksia joten vähän huoletti..
no kuitenkin kävi niin että molemmat lapseni ovat syntyneet nopeasti, eka kaksi tuntia ja toinen puoli tuntia ja molemmat ilman kivunlievityksia.Ei jäänyt mitään kammoja synnytyksestä ja varsinkin toinen synn oli itseasiassa mukava kokemus, tunsi jotenkin hallitsevansa tilanteen kun jo vahan tiesi mitä tapahtuu ja miten itse reagoi.voihan sitä lukea kirjallisuutta ja miettiä mitä itse haluaa ja itse tilanteessa olla mahdollisimman rauhallinen ei juuri muuta voi.kauhujuttuja ei kannata kuunnella!kylla siitä selviää ja palkinto on aikas hieno:)(lantion koon ne katsoo ennen synnytysta ja vertaa lapsen kokoon, yleensa aina mahtuu)
Kolme lasta olen synnyttänyt alakautta ja kaksi on jouduttu leikkaamaan. Leikkaukset tai niiden jälkeinen olotila oli suurta kärsimystä verrattuna alatiesynnytyksiin, vaikka varsinkin ensimmäinen synnytys kesti todella kauan. Silti ilman kummempia kipulääkityksiä siitäkin selvisin. Ainoastaan avautumisen alkuvaiheessa sain petidiinin, jonka ainut vaikutus oli huonovointisuus. Parempi olisi ollut ilman sitäkin. Eivät ihmiset menisi varsinkaan useampia lapsia enää synnyttämään, jos ensimmäinen synnytys olisi kaikille ollut niin kauhea kokemus.
Monille synnytys on ihan siedettävä juttu. Ehkä helpointa se on niille, jotka eivät tee siitä mitään isoa juttua. Synnytys on vain tapa saada lapsi maailmaan. Ei siinä tarvitse onnistua tai ei sen tarvitse olla mikään elämys sinänsä. Iso ja tärkeä juttu on lapsi. Synnytystä ei minusta kannattaisi niin kauheasti suunnitella, muistella tai mietiskellä. Lääkärit ovat melko hyviä, heihin kannattaa luottaa. Kätilön kanssa kannattaa olla ihmisiksi: paremmin saa apua ihmiseltä, jonka kanssa yrittää tulla juttuun. Eivät kätilöt ole pahoja, mutta tietysti hekin väsyvät vinkuviin äiteihin. Kannattaa yrittää olla reipas, ystävällinen, myönteinen ja asiallinen. Kannattaa ottaa isä mukaan - jos isä osaa käyttäytyä.
Joku kestää kipua enemmin kuin toinen. Ja riippuu myös lapsen koosta ja äidin koosta. Jos olet pienikokoinen ja lapsi iso, voi siinä paikat revetäkin. Toisilla synnytys ei ole mitään, ja toiset tuntevat kovaakin kipua. Ei sitä voi etukäteen tietää ja sanoa, millainen se tulee olemaan. Kipulääkkeitä on erilaisia, mutta kaikki niistä ei vie sitä kipua pois, niistä tulee sellainen pökrä olo, että menettää ajan tajun. Jos on pieni latio, niin se kuvataan ennen synnytystä, mahtuuko se lapsi tuleen. Jos on ahdas, sinut voidaan leikata.
Kaikki on niin yksilöllistä.
Itselläni neljä synnytystä, ja eka oli 17 h tosi pitkä kaksi seuraavaa meni noin 5 tunnissa, ja viimeine oli kaikista vaikein 4,5 t. Viimeisestä olin kaksi päivää niin kipee, etten pystynyt käveleen.
Eka synntys meni mulla ihan ok. Toinen oli just sen tapainen et olin varma et räjähdän siihen paikkaan. Sattui kyllä ihan riittävästi. Siitä on nyt 1 vuosi 10 kk aikaa enkä enää muista niitä itse kipuja vain sen ajatuksen että "EI KOSKAAN ENÄÄ"!! Ponnistaessa en osannut muuta ajatella ja toi ajatus on jäänyt mun mieleen. Nyt olisin vaikka heti valmis tekemään seuraavan lapsen. Eli hassua se on kai siinä on luontoäidillä sormensa pelissä et sen kivun niin totaalisesti unohtaa. Kunnes seuraavan kerran olet synnytyssalissa ja ajattelet että "ai niin se oli tällästä, ei koskaan enää".
Jos synnytys olisi aina "yhtä"helvettiä,niin miksihän niitä lapsia syntyy kokoajan.Joihinkin perheisiin jopa useita??Ja onneksi Ei ole taaskaan PAKKO tehdä jos se niin hirveää on!Ja moniko kertoo täällä" ihania" tarinoita synnytyksistä,ei kovin moni,vaikka niitäkin on tosi paljon.Näinhän se on että hyvä kello kauas kuuluu ,paha kello kaksi kertaa kauemmas.!
oli paras. Pysyin pystyssä loppuun asti. Jakkaralla ponnistusvaihe. Lapsi ikäänkuin liukui ulos. Kipuihin aqua-rakkuloita ja kohdunkaulaan kipupiikkejä. Sängyssä en synnyttäisi enää koskaan, jos vaan saan päättää. Lisäksi olen kuullut, että ammeessa on hyvä olla. Itse en ehtinyt kokeilemaan.
Minäkään en halua enää synnyttää selälläni sängyssä. Tuntui kuin olisin montun pohjalla ollut ja sieltä vauvaa ylös ponnistanut. Ei tosiaan ollut varmasti paras mahdollinen asento. Kumma että kätilöt siihen ajoi - ensisynnyttäjänä olin niin arka etten osannut vaatia muuta vaikka ehkä olin ajatellutkin etukäteen niitä eri asentoja. Seuraavalla kerralla, jos sellainen tulee, haluan olla edes jollakin lailla pystyssä kun ponnistan.
keskusteluissa mm. vauvapalsta.netissä
ja katso myös kaksplus keskustelut ja sonera plaza ellit-keskustelut lapset
Olen synnyttänyt neljä lasta. Ensimmäinen meni melkein ihmetellessä, että mitä tämä on. Lapsivesi meni noin kello 17 eikä sitä ennen ollut yhtään supistuksia, eikä paljon sen jälkeenkään. Äitini käski lähteä sairaalaan (mieheni oli armeijassa kaukana). Vailla kahdeksan sitten samana iltana lapsi oli maailmassa. Kaikki lapseni ovat syntyneet yhtä nopeasti. Ensimmäisen lapsen jälkeen ei ollut niitä jälkisupistuksia, mutta seuraavien lapsien jälkeen, kun annettiin kohtua supistavia pillereitä, jälkipoltot olivat kamalampia kuin itse supistukset. Ja ne kestivät ainakin kolme päivää. Vieläkö niitä kohtua supistavia pillereitä annetaan?
mieluummin menen synnyttämään kuin hammaslääkäriin!
ja kahdesti on äitiyspolilta pitänyt vaan sinnikkäästi lähteä kotiin vaikka toisella kerralla samana päivänä jo takaisin ja toisena seuraavana.. vauva ja mamma sitten pesulle samaan aikaan ja elämä jatkuu!
onneni on olleet hyvät kätilöt. toisaalta olen aika omatoiminen ja aktiivinen eli sanon mitä ja milloin tahdon. tuohon opetti ensimmäisen lapsen kätilö sanomalla ja kertomalla vaihtoehtoja joita tarjolla.. ilokaasulla on mukulat maailmaan saatettu ja tikkejä on ommeltu, mutta siinäkin on niksi että on rentona hyvässä asennossa ettei ompeleet kiristä tai kutita.
ehkä ne huonosti sujuneet synnärit vaatii enemmän työstöä ja siksi niistä enemmän meteliä..
joskus olen kyllä miettinyt että ihmisten ilmaisujen tulkinta vvoi kätilölle olla vaikeaa. jos on sellainen mulle kaikki heti nyt, sattuu sattuu jne tyyppi niin kivun lisääntymistä on vaikea arvioida jos toinen huutaa koko ajan ettei kestä. todella tuo eka kätilö kysyi esitutkimuksessa onko supisteluja ollut tänä aikana ja kun vastasin kyllä ihmetteli ettei ole niitä huomannut. kerroin sitten milloin seuraava tuli ja jatkossa kun homma eteni kyseli hän kuinka paljon kivuliaampia ne ovat. vastaukseni perusteella ilmeisesti hän sai tilanteesta hyvän kuvan. ilokaasua opeteltiin ajoissa käyttämään ja hän jätti sen tarjolle kun tilanne vaatii minun mielestäni apua. tahdotko ja selviätkö oli usein toistettuja kysymyksiä ja esim kipulääkkeestä hän sanoi sen vaikutuksista synnytyksen kulkuun ja pahoinvointiin yms seikkoihin. papereihin hän oli kirjoittanut että äiti tuntee itsensä ja hallitsee aktiivisesti synnytystään ja seuraava kätilö otti saman linjan avustajana ei pomona.
silloin kun supistus tuli keskityin siihen ja ikäänkuin tunnustelin kivun lisääntyvän ja sitten helpottavan eli ajatuksella yritin voittaa sen ja kun se ei onnistunut oli ilokaasu oiva apu. moni kokee sen vanhanaikaiseksi, mutta sanoisin neljän lapsen jälkeen että vanhassa vara parempi..
lantion koko ei kerro synnytyskanavan tilavuudesta mitään. suurellakin ihmisellä voi olla niin ahdas lantio ettei alatiesynnäristä tule mitään ja toisinpäin. kätilön ammattitaitoa on huomata liian ahtaat paikat tai tavallista suurempi pää... yhdellä kerralla opiskelija ihmetteli miksei vauva lipsahda ulos kun kohdunsuu on auki hyvinkin 9-10cm ja vauvan pää on sen kokoinen tai pienempi ja kätilö siihen; kyllä se tulee kun molemmat ovat sitä mieltä! mikäs kiire se meillä tässä odotellessa kun äiti hoitaa tehtäväänsä?
minun mielestä synnytys kipuja ei voi verrata oikeastaan mihinkään " normaaliin " särkyyn. supistukseni tulivat selkäsäryn muodossa ja eivät olleet sellaista tavallista särkyä. kipulääkkeittä minulle annettiin kaikki mahdollinen mitä antaa saattoi.synnytys minulla kesti kaikkiaan yli 35 tuntia ja ponnistus vaihekkin 45 minuuttia. kätilöstä ei juuri apuja ollut, mutta mieheni ja sisareni jaksoivat olla vuoron perään apunani. olin aika hiljainen synnyttäjä ja olen joskus miettinyt että jos olisin vielä huutanut niin olisinkohan jaksanut lastani synnyttääkkään... mene ja tiedä.
synnytystä on turha murehtia etukäteen ja muistaa sopii ei se kipu kestä ikuisesti kyllä se lapsi sieltä ulos tulee kunhan ehtii, en ole kuullut että ne olisivat sisäänkään jääneet:)!! toivon vain että tämä toinen tulisi vähän nopeammin ulos, en olisi silloin aivan niin väsyksissä kuin edellisen kanssa.aurinkoista kevättä kaikille!
Kirjoitin viestiketjun otsikolla "kuinka voisin unohtaa?" ja jos luit sen ja järkytyit, olen pahoillani siitä. Haluan kuitenkin sanoa, että mielestäni on 100% parempi, että varaudut synnytykseen ja siihen, että se voi olla vaikea ja helvetillisen kivulias kokemus - kuin että menet sokkona synnyttämään. Itse en ollut varautunut tarpeeksi hyvin ja nyt ajattelen, että jos olisin tiennyt enemmän, en olisi niin traumatisoitunut tapahtuneesta. Minun olisi ehdottomasti pitänyt käydä pelkopolilla puhumassa peloistani etukäteen (osasin pelätä kipua jo etukäteen, vaikkei minulla todellisesta kivusta ollut mitään käsitystä), jotta olisin ollut henkisesti valmiimpi ja jotta myös laitoksella minut oltaisiin otettu vakavasti. Nyt kun esitin toiveitani olin vain yksi nykynainen, joka haluaa päästä helpolla.
Mutta toisaalta: kaikille synnytys ei ole yhtä vaikea. Tarkoitukseni ei siis ole peloitella.
Sikäli olen samaa mieltä, että ensimmäistäni synnyttäessä uskoin meneväni rikki... En ollut varautunut sellaiseen kipuun. En tarkoita sitä, että kipu olisi ollut kauhean hirveää (miten kipu nyt voisi tosiaan olla sen pahempaa kuin esim. hammaslääkärillä? kipu on kipua, ei enempää voi sattua kuin sattuu). Tarkoitan, että kukaan ei ollut kertonut minulle, että voi tuntua siltä kuin hajoaisi, repeäisi. En ollut ajatellut asiaa etukäteen, ja kun sitten synnytin, ajattelin, että en voi tulla enää ennalleni, että ehkä kuolen. Toista lasta oli mukavampi synnyttää, kun tiesi, että keho kestää sen venytyksen hyvin ja kaikki palautuu kutakuinkin ennnalleen...
Ehkä olen vain normaalia tyhmempi tässä asiassa. Mutta minua olisi auttanut, jos joku olisi sanonut, että se voi tuntua tosi kummalliselta ja se kuuluu asiaan ja kaikki menee todennäköisesti silti aivan mainiosti.
Ensisynnyttäjille on aika vähän tietoa. On enemmän kaikenlaista yleispelottelua, sellaista ylimalkaista.
Siis vielä toistan ja väitän: Synnyttäminen yleensä sattuu, mutta kyllä sen kestää. Se voi tuntua siltä, että repeää, mutta ei siinä repeä kuin korkeintaan väliliha eikä sekään, jos kätilö osaa asiansa. Sillä sekunnilla, kun lapsi on ulkona, kivut ovat jokseenkin poissa. Palautuminen on hämmästyttävää. Uskomatonta, mutta totta: synnyttämäänhän naisen ruumis on luotu.
Mulla se synnytys oli se helpoin juttu :) Odotusaika oli yhtä tuskaa iskiaksen takia. Ja iskias vaivasi vielä n. 3 kk synnytyksen jälkeen. Synnytys kyllä sattui mutta ei se kipu sellaista ollut että sitä ei olisi kestänyt. Minä sain epiduraalin ja se auttoi.
Onko sinulla ihan todettu pieni lantio. Se mikä ulos näkyy ei pakosti kerro totuutta :)