Nuoria oltiin. Löyty sähköpostin uumenista. Tyly oli vastaus silloin ja on edelleen. Piti oikein nielasta.
Voi kuule kuule just nyt musta tuntuu passiivisen pahalta. Ja kuule, kun me
molemmat aloitetaan kuule ja kuunteleeko siellä kukaan..Ja olisin voinut
kertoa, että tiesin toisenkin tytön, jolla oli lappu muistuttamassa sängyn
päädyssä. Arvaatkin varmaan kuule. Mua vaan vituttaa kaikki. Ihan kaikki. Mutta
ethän sä lue näitä. Joo jumala kuule kuule. Tuntuu pahalta kuule kuule. Mikä
viisaus siinä lapussa lopulta luki. unohin kuule. Elämä on..mitä?
Tämä vuosi on alkanut levottomin ja ahdistunein mielin, alakulo selkäreppuna ja
itsesääli taskumattina, josta rohkaisuryyppyä mokomakin vajavainen luulee
saavansa. Tainnuttaa sen tahtoisin ja kovaan kallooni takoa tahdonvoimaa.
Vitsalla kurittaisin ja laudan köyttäisin selkärangan tueksi. Otin kirjan,
suljin silmät ja annoin kohtalon tarjota elämänviisauden ja hetken sanat
tuntuivat aukeavan ja edelleen sulkeutuvan. Niinkuin tämäkin: Et tiedä mitään,
jos vaistosi ei ole samaa mieltä. Päivänselvää..mutta se vaisto, se vaisto..se
on niin sekaisin, että siitä ei ole kompassiksi, ellei halua nimenomaisesti
päästä Pohjois-Kaloteille mursuja viihdyttämään. Oink oink. Mikä on ihminen?
mikä niin? ihmettelisi. Katselisi viisaasti pää kallellaan silmin, jotka eivät
ole rikki. Nyt olen jo tyhmempikin kuin mursu. Vaihtaa voisin hetken paikkoja
kanssasi.Jäisessä vedessä pyrstöä uittaisin ja silmät pyörillä katselisin. Ja
miettisin pyöriäinenkö sittenkin olen, luotu kuumaan ja aurinkoon. Ja kompassi
pyörisi oman napansa ympäri nauraen kohtalon tuulille, navoille jotka toisiaan
hylkivät, kunnes paikoilleen missä, miten ja milloin, loksahtavat. Pyöriäisenä,
mursuna taivaalle töllistelisin, jäätynyttä kuprua jäässa ihailisin, ryhävalaan
vieressä hengelläni leikittelisin. Emmin pitäisikö pyörteet väistää vai uida
tasaisesti kroolia.
Aavistan itseni leikkivän kuurupiiloa kanssani ja vilahtvan editseni. Kiusaa
nurkan takana ja hämää. Kun luulee pääsevänsä lähemmäs, jäljellä ei ole mitään.
Ei askelta, ei askelmerkkiä, mistä lähteä uuteen ponnistukseen, ei tikkua
suuntaa näyttämään. Ei etelää, eikä pohjoista. Ja minua sen ei tarvitsisi
pelätä. Saa minun puolestani olla mitä tahansa kunhan nököttäisi siinä
sohvannurkassa tyytyväisenä itseensä. Ihan sellaisena kuin on. Että ei tuntisi
häveten nurkkaan joutua. Ja itseironisen mustasti se siellä nurkassa kuitenkin
mutisisi: Mitä vain, mitä vain teetkin marraskuun lapsi olet.
Lapsille ei koskaan pitäisi lukea Tove Janssonia. Masentavia opuksia kerta
kaikkiaan.
Okei olen yliväsynyt..pihalle, happea, typpioksidia.apua ei kai toi oo
aurinkooo??? Nyt täytyy mennä!! Valoa, valoa kansalle..
Sun vastaus :
> kuule.
>
> musta ei tunnu aktiivisesti pahalta.
>
> mun ärsyynnys ja ehkä vihakin on enemmän alitajuista, just sellasta
> entisistä kokemuksista voimansa saavaa.
>
> sellasta, jota vastaan yrittää taistella järjellä, mutta kun järki ei mahda
> tunteille mitään.
>
> se ei vaan oo päässy juuri ollenkaan neutraloitumaan, ku sä oot yrittäny
> roikkua mussa kiinni vaihtelevasisältöisten viestiesi kautta.
>
> paremminkin päinvastoin.
>
> en mä oo mitenkään trumatisoitunu siitä jojoilumeiningistä sinänsä, osittain
> sen seurausta vaan on se, että mä en oikein kestänyt sun seuraa, ja halusin
> omaa tilaa, koska mua oksetti se, että sä olit niin ku mitään ei ois
> tapahtunutkaan, oisit halunnu mun leikkivän ystävää, ihan kuin mä olisin
> sulle ystävällinen, vaikka en ollu.
>
> sen takia mä päätin laittaa välit poikki, ei siksi, että mulla olisi ollut
> jo liikaa kavereita, vaan siksi, ettei musta kaiken jälkeen tuntunu hyvältä
> olla sun seurassa.
>
> niin se vaan on.
>
> en mä suhun koskaan ollut superihastunut, vaan silleen sopivasti, et olisin
> ollu valmis määrittelemättömän pituseen juttuun sun kanssa.
>
> nyt mulla ei ole enää mitään sellasia tunteita sua kohtaan.
>
> ei mitään.
>
> olit taarpeeks hyvä tai et, tai vaikka olisit päättäny, et oon elämäs
> rakkaus, en mä enää lähtis mihinkään.
>
> en enää.
>
> se kyllä harmittaa, et tän sähläyksen piti tapahtua just sun kanssa, joka
> selvästiki tarttisit ystävää.
>
> mut se, mikä tapahtu, tapahtu.
>
> ei musta oo sun ystäväks siks et sä tahdot.
>
> mun pitäs tahtoa itsekin.
>
> niin se vaan on.
>
> tästä lähtien poistan sun tekstarit lukematta.
>
> ihan siinä toivossa, että jos aiot sähköpostia kirjottaa, ehit ehkä
> käsitellä tunteitas vähän selkeämmiks.
>
> äläkä unohda, että meiän piti ihan alunperin pitää kolme viikkoa etäisyyttä,
> mutta eihän siitä tullut mitään.
>
> tää on vieläki ihan kuin sitä kolmea viikkoa ympäri ympäri rikkinäisessä
> levysoittimessa.
>
>
Voi kuule kuule just nyt musta tuntuu passiivisen pahalta. Ja kuule, kun me
molemmat aloitetaan kuule ja kuunteleeko siellä kukaan..Ja olisin voinut
kertoa, että tiesin toisenkin tytön, jolla oli lappu muistuttamassa sängyn
päädyssä. Arvaatkin varmaan kuule. Mua vaan vituttaa kaikki. Ihan kaikki. Mutta
ethän sä lue näitä. Joo jumala kuule kuule. Tuntuu pahalta kuule kuule. Mikä
viisaus siinä lapussa lopulta luki. unohin kuule. Elämä on..mitä?
Tämä vuosi on alkanut levottomin ja ahdistunein mielin, alakulo selkäreppuna ja
itsesääli taskumattina, josta rohkaisuryyppyä mokomakin vajavainen luulee
saavansa. Tainnuttaa sen tahtoisin ja kovaan kallooni takoa tahdonvoimaa.
Vitsalla kurittaisin ja laudan köyttäisin selkärangan tueksi. Otin kirjan,
suljin silmät ja annoin kohtalon tarjota elämänviisauden ja hetken sanat
tuntuivat aukeavan ja edelleen sulkeutuvan. Niinkuin tämäkin: Et tiedä mitään,
jos vaistosi ei ole samaa mieltä. Päivänselvää..mutta se vaisto, se vaisto..se
on niin sekaisin, että siitä ei ole kompassiksi, ellei halua nimenomaisesti
päästä Pohjois-Kaloteille mursuja viihdyttämään. Oink oink. Mikä on ihminen?
mikä niin? ihmettelisi. Katselisi viisaasti pää kallellaan silmin, jotka eivät
ole rikki. Nyt olen jo tyhmempikin kuin mursu. Vaihtaa voisin hetken paikkoja
kanssasi.Jäisessä vedessä pyrstöä uittaisin ja silmät pyörillä katselisin. Ja
miettisin pyöriäinenkö sittenkin olen, luotu kuumaan ja aurinkoon. Ja kompassi
pyörisi oman napansa ympäri nauraen kohtalon tuulille, navoille jotka toisiaan
hylkivät, kunnes paikoilleen missä, miten ja milloin, loksahtavat. Pyöriäisenä,
mursuna taivaalle töllistelisin, jäätynyttä kuprua jäässa ihailisin, ryhävalaan
vieressä hengelläni leikittelisin. Emmin pitäisikö pyörteet väistää vai uida
tasaisesti kroolia.
Aavistan itseni leikkivän kuurupiiloa kanssani ja vilahtvan editseni. Kiusaa
nurkan takana ja hämää. Kun luulee pääsevänsä lähemmäs, jäljellä ei ole mitään.
Ei askelta, ei askelmerkkiä, mistä lähteä uuteen ponnistukseen, ei tikkua
suuntaa näyttämään. Ei etelää, eikä pohjoista. Ja minua sen ei tarvitsisi
pelätä. Saa minun puolestani olla mitä tahansa kunhan nököttäisi siinä
sohvannurkassa tyytyväisenä itseensä. Ihan sellaisena kuin on. Että ei tuntisi
häveten nurkkaan joutua. Ja itseironisen mustasti se siellä nurkassa kuitenkin
mutisisi: Mitä vain, mitä vain teetkin marraskuun lapsi olet.
Lapsille ei koskaan pitäisi lukea Tove Janssonia. Masentavia opuksia kerta
kaikkiaan.
Okei olen yliväsynyt..pihalle, happea, typpioksidia.apua ei kai toi oo
aurinkooo??? Nyt täytyy mennä!! Valoa, valoa kansalle..
Sun vastaus :
> kuule.
>
> musta ei tunnu aktiivisesti pahalta.
>
> mun ärsyynnys ja ehkä vihakin on enemmän alitajuista, just sellasta
> entisistä kokemuksista voimansa saavaa.
>
> sellasta, jota vastaan yrittää taistella järjellä, mutta kun järki ei mahda
> tunteille mitään.
>
> se ei vaan oo päässy juuri ollenkaan neutraloitumaan, ku sä oot yrittäny
> roikkua mussa kiinni vaihtelevasisältöisten viestiesi kautta.
>
> paremminkin päinvastoin.
>
> en mä oo mitenkään trumatisoitunu siitä jojoilumeiningistä sinänsä, osittain
> sen seurausta vaan on se, että mä en oikein kestänyt sun seuraa, ja halusin
> omaa tilaa, koska mua oksetti se, että sä olit niin ku mitään ei ois
> tapahtunutkaan, oisit halunnu mun leikkivän ystävää, ihan kuin mä olisin
> sulle ystävällinen, vaikka en ollu.
>
> sen takia mä päätin laittaa välit poikki, ei siksi, että mulla olisi ollut
> jo liikaa kavereita, vaan siksi, ettei musta kaiken jälkeen tuntunu hyvältä
> olla sun seurassa.
>
> niin se vaan on.
>
> en mä suhun koskaan ollut superihastunut, vaan silleen sopivasti, et olisin
> ollu valmis määrittelemättömän pituseen juttuun sun kanssa.
>
> nyt mulla ei ole enää mitään sellasia tunteita sua kohtaan.
>
> ei mitään.
>
> olit taarpeeks hyvä tai et, tai vaikka olisit päättäny, et oon elämäs
> rakkaus, en mä enää lähtis mihinkään.
>
> en enää.
>
> se kyllä harmittaa, et tän sähläyksen piti tapahtua just sun kanssa, joka
> selvästiki tarttisit ystävää.
>
> mut se, mikä tapahtu, tapahtu.
>
> ei musta oo sun ystäväks siks et sä tahdot.
>
> mun pitäs tahtoa itsekin.
>
> niin se vaan on.
>
> tästä lähtien poistan sun tekstarit lukematta.
>
> ihan siinä toivossa, että jos aiot sähköpostia kirjottaa, ehit ehkä
> käsitellä tunteitas vähän selkeämmiks.
>
> äläkä unohda, että meiän piti ihan alunperin pitää kolme viikkoa etäisyyttä,
> mutta eihän siitä tullut mitään.
>
> tää on vieläki ihan kuin sitä kolmea viikkoa ympäri ympäri rikkinäisessä
> levysoittimessa.
>
>
Vastaukset 7
Vanhimmat
En muistanut että se mun erotuska oli noin verbaalista. Muistan vaan tylytyksen. Kai sitä jäi kiinni tunteeseen itseensä. Huokaus. Olen tässä painajaisessa ja mietin menneitä. Oink oink missä ikinä ootkin. Oon Tovelle sukua niin muumit rulettaa. Mä selviin tästä mä selviin mistä vaan. Jumala kuulee kyllä.
Voit silti rukoilla. Mun puolesta.
Rukoilkaa kaikki jotka tunnistatte tän hattiwatin. Ja rehellisyyden nimissä minäkin olin tuolloin alustavasti ihastunut eli vain sopivasti. Taisin sanoa varovainen onni ja pakki tiukasti päällä. Mutta erossa tuntui silti kuin jotain olisi revitty irti. Suhteettoman suuri tunne alkuperäiseen tunteeseen nähden mut sain sen paisuteltua ikävöinniksi joka kalvoi vuosia. Pelkäsin kai etten muuten pysyisi kasassa. Rehellisyys on joskus satuttavampaa, joskus kesti valheita enemmän. Mut onnellisuus oli niin vieras tunne silloin että sen hipaisukin sai mykäksi. Kontrastina voimakas muihin tunteisiin nähden.
Okei. Alustavasti rakastunut.
Terapeutti sanoi joskus kauan kauan sitten että olisin voinut tutustua molempiin. Niin ehkä. Mutta toinen vieraassa maassa ja muutenkin vaan valloitteli huvikseen. No joo. Mut oli mitä oli. Jotain josta olisi voinut kasvaa jotain todellista, pienistä siemenistä kasvaa puita. Ehkä mietin miksen löytänyt elämässä rakkautta. Olisiko ollut niin, että oli kuka tahansa niin jos en kyennyt luottamaan tarpeeksi? Tosin me oltiin kyllä niin erilaiset. Tai siis se kaikki jääräpäisyys. Se oli niin paljon niin niin paljon. Mun muut elämän ihmiset. Niin oliko ne niitä, jotka myöskään ei pystyneet luottamaan, pysyvyyteen? Surullista miten paljon yksin.
Vieraassa maassa kasvaa kultajyviä
Kultajyvä hjyva hjyva. Tarkoitin kaukana. Liian kaukana. Voi olla että meissäkin oli jotain samaa.