Syömishäiriö/ anoreksia

Ei itellä oo tai ollut mutta ois kyllä kiva kuulla muiden

Mulla puhkesi kolmisen vuotta sitten anoreksia surusta, pelosta ja ahdistuksesta johtuen. Pelkäsin siinä elämäntilanteessa niin paljon, etten vaan pystynyt syömään. Yritin ja yritin syödä, mutta vain pieniä määriä meni alas. Jos näin liian ison annoksen, jota yritin aloittaa, oksensin spontaanisti. Olin ollut normaalipainoinen ja melko urheilullinen, mutta 15 kiloa laihduttuani näytin nälkiintyneeltä, enkä pysty enää urheilemaan. Kilot tippuivat parissa kuukaudessa, mikä aiheutti läheisissäni ja ystävissäni kovasti huolta. Äitini ei pystynyt nukkumaan, kun murehti terveyttäni.

Koska en voinut kontrolloida elämässäni tapahtuvia asioita, syömisen kontrollointi tuntui voimauttavalta. "Nälkä on ystävä" ja "vihaan ruokaa", on edelleen mun jokapäiväiset ajatukset, jotka tekee mulle pahaa. Pitäisi puhua itselleen kauniisti. Hokea aivoihin viesti, että ruuasta saa nauttia.

Ulkonäköäni kommentoidaan viikottain rumasti.
"Pelottavat reidet!"
"Älä vaan käytä julkisesti bikineitä, sun perse näyttää roikkuvalta nahalta luiden päällä!"
"Sun selässä, käsivarsissa ja poskissa kasvaa hirveästi nukkaa."
"Tässä on sulle silmänympärysvoide, käytä sitä. Sun silmänaluset on ihan hirveät."
"Voi ei, sun tissit oli ennen ihanat ja enää niitä ei ole."
"Ennen olit kauniimpi. Jos saisit edes viisi kiloa lisää, sun käsivarret ei olisi niin ryppyiset."
"Riisitautinen!"
"Sun sairaus näkyy kilometrin päähän, enkä liioittele!"
" Oot vanhentunut 15 vuotta hetkessä. Näytät tosi väsyneeltä."
" Ei sun kanssa voi mihinkään reissuun lähteä, kun et sä jaksa mitään. Kävelet kuin etana."

Jokainen puhelu, jonka saan, alkaa näin: "Oletko syönyt? Muistatko, että kolme kertaa päivässä." Kamalinta on oman lapsen huoli mun syömisestä. Ruoat, joita pystyn syömään, vähenevät kuukausi kuukaudelta. Ananaskirsikat, mansikat, marjakiisselit, kesäkeitto, etanat ja hedelmäkarkit menee. Eipä ole kehumista! :(

Nälästä tulee hyvä olo, kun siihen tottuu. Oksentamisesta olo paranee. Olen jäänyt näihin koukkuun, enkä pääse riippuvuudesta irti. Apua on hyvin hankalasti saatavilla. Jonotin 8 kk ennen kuin pääsin psykiatriselle sairaanhoitajalle ja luuntiheysmittaukseen. Psykiatrille joudun yhä odottamaan. Ystävät koittaa pakkosyöttää ja joskus onnistuvat siinä, että saavat mut närkkimään esim. munakkaasta pienen siivun, mutta usein tulee se oksennus, kun painostetaan syömään.