Olen tässä mietiskellyt näitä kirjoituksia lukiessani, millä tavoin itsekukanenkin meistä on saanut parannuksen armon.Miksi me ollaan juuri vl:a? Olen havainnut, että meitä on monta, jotka emme ole lapsuudesta asti olleet uskomassa.
Itse olen kasvanut ei-minkään suunnan uskonnollisessa kodissa. Voisipa miltei sanoa, että ateistisessa. Lapsuudesta en muista juuri mitään uskonnollista kokemusta. Sunnuntaisin radiosta tosin kuunneltiin jumalanpalvelus, silloin kun radiossa oli patterit. Olen niin"jumalanseläntakaa" ettei ollut sähköjä.
Täytyy olla Jumalan johdatusta, että minulla aina koulussa oli paras ystävä vl. Rippikouluaikana vasta tiedostin, että on olemassa erilaisia uskonsuuntia. Eräs ystävistäni oli Jämsässä rippileirillä ja sai siellä parannuksen armon. Hän oli uskovaisen kodin lapsi, mutta oli menettänyt lapsuudenuskonsa.Hänen kauttaan kuulin lestadiolaisuudesta ensimmäisen kerran.
Lukioaikainen paras ystäväni oli seuraava, jonka kanssa paljon keskustelimme uskomisen asioista. Myöhemmin työpaikoilla olen aina aivan kuin joutunut lestadiolaisten kanssa läheiseen yhteyteen ja kanssakäymiseen.
Olin pitkään etsivällä mielellä, Hain rauhaa kirkossakäymisestä, Raamatun lukemisesta ja jonkun verran esim. helluntailaisuudesta ja jehovantodistajista. Pidin itseäni ns. kirkkouskovaisena, yritin elää kristillisten arvojen mukaan ja rukoilin. Uskoin Jumalan olemassaoloon ja Jeesuksen sovitustyöhön. Silti jotain tuntui puuttuvan.
Minut otettiin kiinni kahden vakavan sairauden kautta. Keskeltä työ- ja opiskeluelämää minut riipaistiin sairaan osaan ja menetin työ- ja osin liikuntakykynikin. Kun kipujen kourissa vaeltelin yöt päivät ympäri taloa eikä tulevaisuudesta ollut tietoa, minulla oli valtava sielunhätä. Koko entinen elämäni näyttäytyi sellaisena, että jos kuolisin, minulla ei olisi pelastuksen toivoa. Onneksi minulla oli nämä ystäväni, ja heidän kauttaan sain kuulla ja uskoa ensimmäisen kerran evankeliumin.
Muutaman vuoden olen nyt ollut uskomassa. Jumalan armon turvin, mitään omaa ei uskomisen lahjassa ole. Vaikka ennen parannusta elinkin ns. siivosyntisenä, ei minulla ollut rauhaa. Nyt on tunnonrauha. Olenkin ajatellut, että en varmasti jaksaisi näin(kään) hyvin tätä tilannettani, ellen olisi uskomassa. Ja harras halu on, että myös pysyisin tässä.
Kirjoitin näinkin avoimesti, koska toivon, että muutkin uskaltautuisivat. Yleisellä palstalla ei vain voi kovin yksityiskohteisuuksiin mennä.
Leppoista saunailtaa! JIA
Itse olen kasvanut ei-minkään suunnan uskonnollisessa kodissa. Voisipa miltei sanoa, että ateistisessa. Lapsuudesta en muista juuri mitään uskonnollista kokemusta. Sunnuntaisin radiosta tosin kuunneltiin jumalanpalvelus, silloin kun radiossa oli patterit. Olen niin"jumalanseläntakaa" ettei ollut sähköjä.
Täytyy olla Jumalan johdatusta, että minulla aina koulussa oli paras ystävä vl. Rippikouluaikana vasta tiedostin, että on olemassa erilaisia uskonsuuntia. Eräs ystävistäni oli Jämsässä rippileirillä ja sai siellä parannuksen armon. Hän oli uskovaisen kodin lapsi, mutta oli menettänyt lapsuudenuskonsa.Hänen kauttaan kuulin lestadiolaisuudesta ensimmäisen kerran.
Lukioaikainen paras ystäväni oli seuraava, jonka kanssa paljon keskustelimme uskomisen asioista. Myöhemmin työpaikoilla olen aina aivan kuin joutunut lestadiolaisten kanssa läheiseen yhteyteen ja kanssakäymiseen.
Olin pitkään etsivällä mielellä, Hain rauhaa kirkossakäymisestä, Raamatun lukemisesta ja jonkun verran esim. helluntailaisuudesta ja jehovantodistajista. Pidin itseäni ns. kirkkouskovaisena, yritin elää kristillisten arvojen mukaan ja rukoilin. Uskoin Jumalan olemassaoloon ja Jeesuksen sovitustyöhön. Silti jotain tuntui puuttuvan.
Minut otettiin kiinni kahden vakavan sairauden kautta. Keskeltä työ- ja opiskeluelämää minut riipaistiin sairaan osaan ja menetin työ- ja osin liikuntakykynikin. Kun kipujen kourissa vaeltelin yöt päivät ympäri taloa eikä tulevaisuudesta ollut tietoa, minulla oli valtava sielunhätä. Koko entinen elämäni näyttäytyi sellaisena, että jos kuolisin, minulla ei olisi pelastuksen toivoa. Onneksi minulla oli nämä ystäväni, ja heidän kauttaan sain kuulla ja uskoa ensimmäisen kerran evankeliumin.
Muutaman vuoden olen nyt ollut uskomassa. Jumalan armon turvin, mitään omaa ei uskomisen lahjassa ole. Vaikka ennen parannusta elinkin ns. siivosyntisenä, ei minulla ollut rauhaa. Nyt on tunnonrauha. Olenkin ajatellut, että en varmasti jaksaisi näin(kään) hyvin tätä tilannettani, ellen olisi uskomassa. Ja harras halu on, että myös pysyisin tässä.
Kirjoitin näinkin avoimesti, koska toivon, että muutkin uskaltautuisivat. Yleisellä palstalla ei vain voi kovin yksityiskohteisuuksiin mennä.
Leppoista saunailtaa! JIA
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kun sunnuntaikristitty tulee elävään uskoon, niin se on Jumalan armoa. Seurakunnat vaan vaihtelee, että missä porukassa siihen elävään uskoon tullaan. Uskoontuloa sitten seuraa se parannuksentekokin, eli saadaan parannuksen armo, niinkuin lestadiolaiset sanovat. Siunausta matkallesi, JIA. Siunausta myös kaikille niille, jotka ovat löytäneet elävän uskon muualta kuin lestadiolaisten porukoista.
Ja anteeksi nyt, että vastasin tähän, vaikka en vl olekaan ja vaikka meni vähän aiheen ohikin.
T: Tiinaliina
olisi pitänyt avauksessa sanoa, että ei vastaamista rajoita se, missä seurakunnassa on. Tosin itseäni kiinnostaa eniten juuri se, miksi ihminen löytää hengellisen kotinsa juuri vanhoillislestadiolaisuudesta, vaikka kulkee ne tiet, joita itse olen kulkenut.
Siunausta sinunkin elämääsi.
Eipä syytä anteeksipyyntöön, JIA. Minä ymmärrän hyvin, että tässä oli kysymyksenä nimenomaan vl:ien seurakuntansa löytäminen. Ei siinä ole mitään kummallista vl-foorumilla. Ja siksi pyysin itse anteeksi, kun itse menin ohi aiheen.
Minulla on teoria siihen, mikä saa sunnuntaikristityt vl:ksi. Jos on sunnuntaikristitty, eli ei ole elävässä uskossa, eikä ole sitä koskaan ollutkaan, niin silloin menee helposti mukaan siihen ensimäiseen ryhmään, josta löytää sitä elävää uskoa. Hyvin monilla vl:llä(kin) on elävä usko. Jos sunnuntaikristitty sattuu ensimäisenä törmäämään muihin kuin vl:iin, niin hän helposti hakeutuu heidän seurakuntaansa.
Sitten seurakunnassa ollessaan hän imee itseensä sen opetuksen mitä siellä saa, olkoon vaikka epäraamatullistakin. Kun ei ole aikaisempaa kokemusta erilaisesta opetuksesta, eikä aikaisempaa uskoa ja uskonvarmuutta, niin mitä tällainen ihminen muutakaan osaisi tehdä, kuin niellä kaikki? Aivan samoin käy niissä muissa seurakunnissa. Eivät vl:ät ole siinäkään asiassa ainoita.
Minulla oli lapsena samantapainen ajatustapa, kuin mikä vl:llä tuntuu olevan, eli se, että "MINÄ olen OIKEA uskova! MINÄ pelastun ja nuo muut ovat hiukan huonompia, kun eivät tajua uskoa samalla tavalla kuin MINÄ. Mutta eihän MINUN kannata heistä tai mistään heidän mielipiteistänsä välittää, koska MINÄ ja minun seurakuntani olemme kuitenkin oikeassa".
"Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on."
Elämä opettaa.
T: Tiinaliina
Sinulla, Tiinaliina, on hyviä ja aikuisia ajatuksia! Raitis ja selväpiirteinen näkemys hyvin monesta asiasta! Tätä on ilo lukea!
-enkä tarkoita pelkästään tätä vloppiin suhtautumista, vaan muutenkin näitä käsityksiäsi mitä tässä sanoit!
Pääkopassasi täytyy eittämättä olla älyllistä elämää ;-) !
Kiitos, Torfinn :). Minulla on muuten jäänyt mieleen pari neuvoa, mitä annoit joskus vuosi sitten käymässämme keskustelussa. Olet yksi niistä, joilta olen jotain oppinut. Vaikka ei olla vieläkään ihan samaa mieltä siitä yhdestä asiasta, niin oli hyvä keskustelu kuitenkin. Mutta ei aleta nyt kuitenkaan tämän enempää toisiamme kehumaan.
T: Tiinaliina :)
niin elävää uskoa ei ole muualla kuin vl:ssä,
Tiinaliinan mainostamaan metodistikirkkoon en ole vielä tutustunut, joihinkin muihin kyllä. Olen kasvanut vanh.lest. kodissa, ja varmaan totuttu tapa on että sinne Rauhanyhdistykselle aina menee, eihän siellä syntyneitä ihmissuhteista voi katkaista.
Mutta muista uskonsuunnista en ole juuri kuullut näin syvällisiä kokemuksia, että ihminen on kokenut kuinka Jumala julistaa jyrinällä lakia Siinain vuorelta, ja kun oma kuollut tila kirkastuu niin on kuullut sovituksen sanat uskovaisilta.
Siionin laulussahan kuvataan: "Alasti raukka makasin syvissä haavoissa, murheessa, tuskas kovassa ja kuolon kuopassa. Mua painoi tunto kuoleman, helvetti peljätti. Sen pyhä laki Jumalan oikeeksi vahvisti. Vaan kuulin äänen suloisen Jumalan lapsilta: Älä sä raukka epäile vaan ole turvassa."
Erehdyit varmaan henkilöstä, Paavo. Minä en ole puhunut metodistikirkosta mitään. Enkä siitä mitään tiedäkään.
On niitä syvällisiä kokemuksia muillakin kuin vl:llä. Niitä ei vaan pidetä pelastumisen ehtona tai tuntomerkkeinä. Kaikilla ne kokemukset eivät edes yhtä järisyttäviä ole, (varsinkaan lapsista asti uskossa olleilla). Eikä niiden puute tee kestään ei-uskovaa. Meidän uskomme nojaa Raamatussa ilmoitettuun Jumalan sanaan, ei niihin omiin epäluotettaviin ja häilähteleviin kokemuksiin ja tuntemuksiin, jotka menevät ja tulevat. Ei ole hyvä hiekalle rakentaa, vaan Jumalan sanalle, joka on se kallio, joka kestää.
Jos haluaisin kertoa, niin olisihan minullakin niitä syvällisiä ja järisyttäviä kokemuksiakin kerrottavana, jotka minut lopullisesti "kiinnittivät" Kristukseen, niin että tiedän uskoni kestävän täälläkin ateistituttavieni keskellä missä asun ja elän, enkä edes ole ketään uskovaa tuntenut ainakaan kymmeneen vuoteen. Mutta en kerro enempää sellaisesta, joka ei kuitenkaan ole mikään uskonedellytys tai takuu siitä uskosta, vaan ainoastaan Jumalan lahja uskovalle, vahvistukseksi ja lohdutukseksi. Ei niihin kokemuksiin ja tunteisiin voi uskoansa ja pelastustansa perustaa.
T: Tiinaliina
Olen uskovaisesta perheestä lähtöisin, mutta menetin lapsuuden uskon joskus ala-asteen loppupuolella kun kaverit ja maailma vei.. Elin sitten suruttoman elämää kakskymppiseksi saakka, kunnes aivan yhtäkkiä perheeni tehdessä suviseuravalmisteluita tunsin tyhjyyttä sisälläni ja koin että kaikki ei oo mun elämässä ok..jotain puuttuu. En vielä tässä vaiheessa tehnyt mitään. Alon järkiperäisesti miettimään että mikä mättää, miksi tunnen näin..
Olo vain paheni kesän myötä.. en kuitenkaan tahtonut tehdä parannusta jostain syystä..ahdisti.. poikaystäväkään ei olisi varmaan hyväksynyt. Lähdin siis etsimään lohtua muualta, ensin kirkon piiristä. Herätykseni tarttui poikaystäväänikin, hän tuli myös kirkkoon. Elimme ulkoisesti siveää elämää, emme juoneet tms. Puolivuotta kirkon piirissä ja sen nuorten porukoissa vierähti. Ahdistus säilyi meillä molemmilla vaikka emme siitä keskenämme puhuneet. Oltiin mukana menossa, uusia kavereita, piti esittää että kaikki on ok, vaikka todellisuudessa sisällä oli välillä tosi paha olo. Välillä oli rauhallisempia suruttomampia kausia. uskoin Jumalaan ja Jeesuksen sovitustyöhön..en saanut vaan omistettua sitä omalle kohdalle, miten olisin voinutkaan...
Sitten oli aika siirtyä eteenpäin. Menin Rauhan Sanalle, käytiin heidän seuroissa parisen kuukautta. samalla kierreltiin muitakin seurakuntia, vapaita ym. Ei rauhaa edelleenkään. Kuvioon kuului myös jankutus ja väittely vl-kavereiden kanssa (samanlaista kuin tälläkin palstalla, en kestänyt sitä että he eivät pitäneet mua uskovaisena) Lopulta aloin miettimään, että miks mua kiinnostaa niin paljon se mitä mieltä vl-kaverit on mun uskosta? aattelin että jos olisi todellinen Jumalan rauha tunnolla, en välittäis pätkääkään muiden mielipiteistä. Aloin tajuaan että tilani oli toivoton. Omat voimat oli loppu. En enää kyennyt pinnistelemään mitään uskoa itsestäni irti.
Niin sitä Jumala nöyrryttää ylpeät.. Menin seuroihin ja sain parannuksen armon. Samoin aviomieheni (menimme n 1kk ennen parannuksen tekoa naimisiin..). Nyt ei oo enää tarvinnut murehtia mistään ja olen voinut keskittyä elämään tätä elämää täysillä kun ei ole tarvinnut huolehtia omasta iankaikkisuuskohtalosta..On Jumalan rauha sydämellä ja halu kilvoitella loppuun saakka. Tunnen suurta kiitollisuutta Taivaallista Isää kohtaan uskomisen lahjasta ja siitä että sain vielä uskovaisen aviomiehenkin, mentiinhän epäuskoisina naimisiin.
Kirjoitin nyt kohtuullisen avoimesti koska toivon että tarinani koskettais jotakuta.. Täällä on nimittäin paljon sen oloista porukkaa, jotka sanovat itseään kristityiksi, mutta levottomana kyselevät seurakuntakäsityksemme perusteita ja loukkaantuvat siitä kun emme pidä heitä sisarina ja veljinä. Tunnistan tästä porukasta itseni ennen parannuksen tekoa... Toivottavasti palstan rauhattomat sielut ymmärtäis tästä jotai...Jumalan rauhaan sydämmessä ei kuulu sellainen että loukkaannutaan muiden mielipiteistä. Se on rauhattomuutta ja epävarmuutta.Näin on tullut huomattua paitsi itseni niin monen muunkin kohdalla.
kuitenkaan ole kuin sinä, toisilla on Jumalan rauha sydänmessään vaikkei vl-parannusta tee. Varmasti aika harva ei-vl on liikkeellä tällä palstalla siten ettei ole saannut itselleen rauhaa.
Pikku kysymys, miksi sinä täällä keskellä yötä surffailet ja jätät aviomiehesi yksin nukkumaan?
Kysyn koska itselläni ei omatunto sallisi niin tehdä, jotenkin se tuntuisi väärältä puolisoa kohtaan, jättää hänet yksin ja itse roikkuisin netissä yökaudet. Jos ei jostain syystä saa unta, niin enemmin pikku kävely ja takasin puolison kainaloon.
Kaunis kertomus, Vl-mamma. Noin kai se aika usein käy, että lapsena ollaan uskovassa kodissa ja nuorena lähdetäänkin sitten tuhlaajapojan/tytön tielle. Ja aikuisena takaisin. Saapi sitten vaan kiittää Jumalaa siitä, ettei lastansa unohtanut, vaan ohjasi takaisin ja toivotti tervetulleeksi.
Se lapsena saatu usko ei koskaan mene hukkaan, vaikka välillä siitä luovuttaisikin. Suuri rikkaus ihmiselle on myös se, että lähiomaiset ja sukulaiset ovat uskovia, niin helpottavat paljon sitä "tuhlaajapojan" paluuta. Ihminen saa sitten tuntea tulleensa takaisin kotiin.
Sulla on, vl-mamma, lapsesta asti ollut se lestadiolaisten usko sydämessäsi, se joka sanoo, että ainoa tapa saada syntinsä anteeksi ja rauha sydämeensä on se, että toinen lestadiolainen sen synninpäästön antaa. Olet lapsesta asti oppinut, että vl-usko on se oikea usko. Kuinka voisikaan olla mahdollista, että olisit "maailmasta" palatessasi löytänyt rauhan jostain muualta kuin vl-ien joukosta? Ei mitenkään mahdollista, tai ainakin hyvin epätodennäköistä. Olisi toki voinut onnistuakin, mutta se olisi kysynyt aikaa ja pitkää pinnaa, eri seurakuntiin ja heidän oppeihinsa tutustumista jne. Mutta meille muille USKOVILLE se rauhan löytäminen ei-vl-uskostakin onnistuu oikein hyvin, koska meillä ei ole mitään jo lapsena sisääniskostettua vl-tulkintaa asioista.
Nyt viittaan sinun viimeiseen kappaleeseesi. Olit rauhaton, koska vl.ät pitivät sinua ei-uskovana. Miksi? Voisiko syynä olla se sydämessäsi oleva vl-usko, joka jatkuvasti muistutti sinulle, että ainoastaan vl-porukoista löytyy pelastus? Siihen rauhattomuuteen on olemassa myös toinen selitys ja se on, että ihmiset yleensäkään eivät tunne oloaan mukavaksi, jos heidän uskoaan mollataan. Siinä ei ole erotusta vl:än ja ei-vl:än välillä. Jos siis vl tulisi esim. luterilaiseen seurakuntaan ja hakeutuisi siellä uskovien pariin, jotka katsoisivat pitkin nenänvartta ja antaisivat ymmärtää, että tämä henkilö on helvettiin menossa, niin enpä tosiaan usko, että vl siinä tilanteessa tuntisi oloaan kovinkaan rauhalliseksi.
Mutta ehkä teidän on hiukan vaikea tällaista ymmärtää, kun ei ole sattunut omalle kohdalle. Eihän teidän uskoanne kukaan mitätöi ja väitä teitä pakanoiksi ja kehota kieltämään sitä, että uskotte tälläkin hetkellä olevanne pelastettuja yksin Jeesuksen armosta. Meille ei-vl:ille tuollainen on arkipäivää teidän palstoillanne, todennäköisesti myös "oikeassa" elämässä, jos vl:ien seuraan eksyy.
Ja ne uskonasiat on USKOVILLE ihmisille tärkeitä, ikuisuusasioita ja sydämenasioita. Minusta on ihan normaalia, että ihminen loukkaantuu uskonsa halveksimisesta. JOS niitä uskonasioita EI pidä tärkeinä, niin silloin ei tietenkään ole mitään syytä loukkaantuakaan uskoansa halveksivista kommenteista. Enkä usko tapakristittyjen loukkaantuvankaan sellaisista. Onko HEILLÄ sitten mielestänne sydämen rauha?
On minullakin rauha sydämessä. Se ei silti tarkoita että osaisin aina käyttäytyä kuin tunteeton puupökkelö tai viilipytty, ainakaan silloin kun uskoani mollataan ja mitätöidään. Koska se ON tärkeä asia, osa minun identiteettiäni.
No niin! Taas saitte vähän lisää pökköä pesään, kuinka me ei-vl:ät olemme rauhattomia, kun heti hyökkäämme puolustamaan uskoamme.
T: Tiinaliina
osaat hyvin kirjoittaa asioista. Monesti helpotus lukea kirjoituksiasi kun huomaa, että joku toinenkin ajattelee asioista lähes samoin kuin itse.
Sinä osaat sanoa asiat hienosti suoraan, kuitenkaan olematta ilkeä, toki se voi jostain vl-uskovaisesta siltä ilkeilyltä tuntua kun he eivät ajattele samoin kuin muut uskovat.
Jatka hyviä kirjoituksiasi:)
Minua lohdutti lukea tarinasi. Aivan samoin olen itsekin rauhaa hakenut. Taivaan Isän siunausta elämääsi.
Muistan, kun saarnapöntöstä puhuja näin:
"Joka parannuksenteon siirtää huomiseen, se vuoteensa helvettiin rakentaa."
Tämä lause ei enää jättänyt minua rauhaan.
etkö vieläkään ole saanut rauhaa?