Minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Olen siis hullu, sairas, viallinen ihminen.
Minussa on paljon hyvää mutta paljon pahaa. Isoin ongelmani on, että en pysty säätelemään tunnemyrskyjäni, saan järkyttäviä raivareita, kun tarpeeksi kova ärsyke tulee vastaan. Jälkeen päin kadun sitä mitä sanoin. Fyysisesti en ole ketään koskaan satuttanut. Välillä tuntuu, etä tuhoon vain ihmisiä ympärilläni, minun pitäisi painua autiolle saarelle yksin asumaan pääni kanssa. Eniten kaipaan rakkautta ja sitä että minua ei jätetä tämän takia kokoajan. Minun on vaikea hillitä itseäni jos saan esim. mustasukkaisuus kilarit. Se on tuho ja helvetti, sanallinen henkinen pahoinpitely ja pakoreaktia. Haluun liikaa omistaa miestä ja olen mustasukkainen. Olen tehnyt sen eteen tuhottomasti töitä, että luopuisin siitä tavasta. Ei onnistu.
Väitän, että eniten minulta saa rakkautta, huomioo, kosketusta, romantiikkaa ja seksiä. Olen uskollinen ollut aina, vaikka saatan uhkailla että nyt lähen pettämään, mutta oikeesti en ole mennyt. Parisuhteissa miehet ei jaksa minua ja ymmärrän sen oikein hyvin. Menetin juuri miehen joka rakasti minua ja minä häntä. Hän teki kaikkensa vuokseni ja antoi rakkautta, mutta hän ei enää jaksanut näitä tunnekouhujani. Meillä saattoi mennä oikein hyvin viikkojakin ja oli paljon onnea, rakkautta, hauskuutta ja elämää. Täydellisen ihanaa elämää, mutta sitten taas kaiken yrittämisen jälkeen paha ystäväni kilari saapui paikalle ja otti vallan.
Kuvaan kilareita paremmin : jokin ärsyke, esim jos mies juttelee liian tiivisti toisen naisen kanssa, minut valtaa koko kehon täyttävä vapina, sitten jalat alkavat mennä juosten ja ovet paukkuen ulos, se on kuin paniikkikohtaus, sen jälkeen laitan ihan kamalia viestejä tai soitan raivohuuto puheluista tai ääniviestejä. Tämä kestää muutaman tunnin ja sitten rauhoitun. Seuraavana päivänä saapuu kaverini katumus ja iskee synkkyyden sisälleni. Pyydän anteeksi ja kadun. Yleensä mies sätti minua kaksi tai kolme päivää tästä kohtauksestani ja kaivoi niitä humalassa esille.
Lopulta hän jätti minut, kun ei enää jaksanut.
Valitettavasti jos rakastun niin minusta tulee mustasukkainen ja takerrun liikaa mieheeni. Tätä en saa pois itsestäni vaikka kuinka yritän.
Kaipaan rakkautta ja hellyyttä, vakinaista parisuhdetta ja hyväksyntää, mutta totuus on että tuhoan kuitenkin kaiken taas. Joskus toivon, että löydän jonkun joka hyväksyy minut vikoineni, eikä jätä, mutta samalla tiedän, että murran sen rakkauden kappaleiksi kun tunnekouhunta iskee.
On kai parempi olla loppuelämä yksin, etten tuhoo enään yhtään miestä, joka onneton sattuu minuun rakastumaan.
En tiedä. Nämä on omia pohdintojani ja kirjoitin tänne, jos saisin vertaisapua toisilta epävakailta.
Onko kukaan löytänyt miestä/naista joka hyväksyy sinut sellaisena kun olet?
Ei jätä kun en miellytä? Onko semmoinen mahdollista ollenkaan?
Minussa on paljon hyvää mutta paljon pahaa. Isoin ongelmani on, että en pysty säätelemään tunnemyrskyjäni, saan järkyttäviä raivareita, kun tarpeeksi kova ärsyke tulee vastaan. Jälkeen päin kadun sitä mitä sanoin. Fyysisesti en ole ketään koskaan satuttanut. Välillä tuntuu, etä tuhoon vain ihmisiä ympärilläni, minun pitäisi painua autiolle saarelle yksin asumaan pääni kanssa. Eniten kaipaan rakkautta ja sitä että minua ei jätetä tämän takia kokoajan. Minun on vaikea hillitä itseäni jos saan esim. mustasukkaisuus kilarit. Se on tuho ja helvetti, sanallinen henkinen pahoinpitely ja pakoreaktia. Haluun liikaa omistaa miestä ja olen mustasukkainen. Olen tehnyt sen eteen tuhottomasti töitä, että luopuisin siitä tavasta. Ei onnistu.
Väitän, että eniten minulta saa rakkautta, huomioo, kosketusta, romantiikkaa ja seksiä. Olen uskollinen ollut aina, vaikka saatan uhkailla että nyt lähen pettämään, mutta oikeesti en ole mennyt. Parisuhteissa miehet ei jaksa minua ja ymmärrän sen oikein hyvin. Menetin juuri miehen joka rakasti minua ja minä häntä. Hän teki kaikkensa vuokseni ja antoi rakkautta, mutta hän ei enää jaksanut näitä tunnekouhujani. Meillä saattoi mennä oikein hyvin viikkojakin ja oli paljon onnea, rakkautta, hauskuutta ja elämää. Täydellisen ihanaa elämää, mutta sitten taas kaiken yrittämisen jälkeen paha ystäväni kilari saapui paikalle ja otti vallan.
Kuvaan kilareita paremmin : jokin ärsyke, esim jos mies juttelee liian tiivisti toisen naisen kanssa, minut valtaa koko kehon täyttävä vapina, sitten jalat alkavat mennä juosten ja ovet paukkuen ulos, se on kuin paniikkikohtaus, sen jälkeen laitan ihan kamalia viestejä tai soitan raivohuuto puheluista tai ääniviestejä. Tämä kestää muutaman tunnin ja sitten rauhoitun. Seuraavana päivänä saapuu kaverini katumus ja iskee synkkyyden sisälleni. Pyydän anteeksi ja kadun. Yleensä mies sätti minua kaksi tai kolme päivää tästä kohtauksestani ja kaivoi niitä humalassa esille.
Lopulta hän jätti minut, kun ei enää jaksanut.
Valitettavasti jos rakastun niin minusta tulee mustasukkainen ja takerrun liikaa mieheeni. Tätä en saa pois itsestäni vaikka kuinka yritän.
Kaipaan rakkautta ja hellyyttä, vakinaista parisuhdetta ja hyväksyntää, mutta totuus on että tuhoan kuitenkin kaiken taas. Joskus toivon, että löydän jonkun joka hyväksyy minut vikoineni, eikä jätä, mutta samalla tiedän, että murran sen rakkauden kappaleiksi kun tunnekouhunta iskee.
On kai parempi olla loppuelämä yksin, etten tuhoo enään yhtään miestä, joka onneton sattuu minuun rakastumaan.
En tiedä. Nämä on omia pohdintojani ja kirjoitin tänne, jos saisin vertaisapua toisilta epävakailta.
Onko kukaan löytänyt miestä/naista joka hyväksyy sinut sellaisena kun olet?
Ei jätä kun en miellytä? Onko semmoinen mahdollista ollenkaan?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Teemu teemu ne lääkkeet nyt ennen kuin tuhoat kaiken tuolla järjettömällä raivo huuluudellasi.