Useita parisuhdetta kaipaavia sinkkuja täällä pyörii, joten ehkä auttaa jos raotan omaa tarinaani, löysin naisen 34-vuotiaana eli 3 vuotta sitten, nyt naimisissa ja esikoista tässä odotellaan heinäkuun loppupuolelle.
Eli kyllä parin puutteeseen suurin este löytyy omien korvien välistä. Itse etsin ja etsin, mutta totesin saman kuin niin moni täällä, kapakasta sitä ei löydy. Netistä löytyi jonkinlaisia, mutta kaikissa naisissa oli mielestäni jotain vialla.
Muutin toiselle paikkakunnalle ja päätin, että kyllä minä yksinkin pärjään, eihän tässä enää perhettäkään ehdi perustaa. Naisia tuli ja meni, en enää reagoinut noihin. Mutta yllätys oli melkoinen, kun olin riisunut tuon etsintäroolin pois, naisia alkoi pyöriä ympärillä, ihan toppuutteluun asti. Sekä vapaita että varattuja.
Tuota asiaa funtsin puolisen vuotta ja pistin tavallaan omat ajatukseni uusiksi, päädyin siihen, että koska en itse ole täydellinen, ei puolisonkaan tarvitse olla, kunhan on sopiva ja ajatukset käyvät yksiin, siis syvemmältäkin kuin kapakassa ja sängyssä kohteliaisuuksissa.
Tuli vastaan loistonainen, 6 vuotta nuorempi, joka toi sellaisen valon elämääni, että oksat pois. Nappasin kainaloon ja siihen se jäi, ihan omasta tahdostaan. Entinen "elämä" oli kuin pahaa unta ja henkisen minän kurittamista.
Tässä taitaa olla sama juttu kuin muuttamisessa ulkomaille, ei ne oman päänupin ongelmat mihinkään katoa ulkomailla, kyllä ne on setvittävä itse, omassa mielessään pistettävä asiat järjestykseen ja opeteltava tuntemaan todellinen minä.
Eli kyllä parin puutteeseen suurin este löytyy omien korvien välistä. Itse etsin ja etsin, mutta totesin saman kuin niin moni täällä, kapakasta sitä ei löydy. Netistä löytyi jonkinlaisia, mutta kaikissa naisissa oli mielestäni jotain vialla.
Muutin toiselle paikkakunnalle ja päätin, että kyllä minä yksinkin pärjään, eihän tässä enää perhettäkään ehdi perustaa. Naisia tuli ja meni, en enää reagoinut noihin. Mutta yllätys oli melkoinen, kun olin riisunut tuon etsintäroolin pois, naisia alkoi pyöriä ympärillä, ihan toppuutteluun asti. Sekä vapaita että varattuja.
Tuota asiaa funtsin puolisen vuotta ja pistin tavallaan omat ajatukseni uusiksi, päädyin siihen, että koska en itse ole täydellinen, ei puolisonkaan tarvitse olla, kunhan on sopiva ja ajatukset käyvät yksiin, siis syvemmältäkin kuin kapakassa ja sängyssä kohteliaisuuksissa.
Tuli vastaan loistonainen, 6 vuotta nuorempi, joka toi sellaisen valon elämääni, että oksat pois. Nappasin kainaloon ja siihen se jäi, ihan omasta tahdostaan. Entinen "elämä" oli kuin pahaa unta ja henkisen minän kurittamista.
Tässä taitaa olla sama juttu kuin muuttamisessa ulkomaille, ei ne oman päänupin ongelmat mihinkään katoa ulkomailla, kyllä ne on setvittävä itse, omassa mielessään pistettävä asiat järjestykseen ja opeteltava tuntemaan todellinen minä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olen samaa mieltä kanssasi. Kiva kuulla ,että tommoisia miehiä on. Olen myös 37v ,joten kirjoituksesi antaa toivoa meikäläisellekin löytää mies viekkuun. Kaikkea hyvää teille.
Totta, ei niitä naisia eikä miehiä kapakoista löydy. On vain mentävä itsensä ja jaksettava uskoa, että se oikea osuu kohdalle joku kaunis päivä. Koska yleensä se päivä tulee juuri silloin, kuin sitä vähiten odottaa. Näin kävi myös minulle. Kohdalleni tuli mies, joka sai jalat altani vuosia sitten ja onnellinen yhteinen taipaleemme jatkuu yhä.
Joten jokaiselle on joku, odottamassa juuri Sinua!
Se pitää vain löytää omasta itsestään.
Onnea perheen lisäyksellenne tietuokiskotvie!
Meilläkin sitä ootellaan vuosien jälkeen täydellä ilolla ja innostuksella.
"Tuli vastaan loistonainen, 6 vuotta nuorempi, joka toi sellaisen valon elämääni, että oksat pois. Nappasin kainaloon ja siihen se jäi, ihan omasta tahdostaan."
Voi kun kauniisti kirjoitit. Tuli todella hyvä mieli lukijalle aivan ventovieraan ihmisen puolesta. Jo muutamalla sanalla pystyy tuomaan auringon paisteen toisen ihmisen päivään. Kaikkea hyvää teille jatkossakin.
Oikein hyvin kirjoitettu. Tuohon ei tarvitse enää lisätä mitään.
Kiitos että kerroit onnestasi! Kirjoitus toi hymyn kasvoille ja maailma näyttää taas hetken hienolta paikalta.
on, ole oma itsesti ja jätä roolit nurkkaan, niin löytyy mitä moninaisempia ihmisiä ympärille ja ykskaks löydät sen sielunkumppanisi, joka tuo pienissä asioissa elämääsi valon.
Minulle kävi 12 v samoin, elämä oli pelastettu.
Mutta muista arki se teillekkin joskus vielä tulee, ja ei parane lannistua sillä elämä on ylä ja alamäkeä. Joka laskusta oppii mutta huipulla on kaikista ihaninta.
Hienosti kirjoitettu. Itse vakiinnuin omaksuttuani ja ymmärrettyäni työkaverini lauseen käytännössä: "Turha sotkuiseen elämään on toista tuoda, ei se ainakaan selvennä asioita".
Huomaatteko, että meidän ikäisillä on henkinen ongelma, eli meidät on vielä kasvatettu perinteisen kaavan mukaan, 10 v nuoremmat ovat todellisen vapaan kasvatuksen tulosta ja heille sitoutuminen ja jättäminen ovat "normaali" elämäntapa.
Olemmeko me viimeinen sukupolvi, joka haluaa perinteisesti naimisiin?
olla. Tai ehkä viimeinen sitoutumiskykyinen/vastuuntuntoinen sukupolvi.
Joka vielä osaa teititellä vanhempia ihmisiä.
Ja ehkä viimeinen sukupolvi, joilla näyttäis olevan miesten ja naisten hommat parisuhteessa.
Ja se ihanaa, kun kumppani vaihtaa minullekin autonrenkaat, korjailee pikku rempat, kärrää kootikärryillä multaa (vain koska on miesten homma). Ja minusta on kiva silittää paitoja ja vähän höösätä ruoan kanssa, jotta onhan varmasti masu täynnä.´
Ei kiakkien tarvitse olla niin hemmetin tasa-arvoista ja kaikkien niin itseriittoisia.
Siinähän se parisuhteen juju onkin, että jokaisella on oma roolinsa. Mihen pitää olla mies ja on ihanaa saada olla nainen.;)
Eikös meitä 60-70-luvun ihmeitä joskus mainittu saamattomien sukupolveksi...