Vihdoinkin

Kaarina kirjoitti:

On jo myöhä, mutta kun leffanillan päätteeksi hipsin kotiin, ymmärsin puristuksen vihdoinkin hellittäneen. Olen parikymppinen ja monesti olen helvetin käynnyt läpi. Kävin terapioissa viitisen vuotta. Näin jälkikäteen olisin tarvinnut pahimpina aikoina sairaalahoitoa. Täysi-ikäisyyden porteilla viimeinkin löysin sisäisen tasapainon hetkeksi, kunnes sairastuin hengenvaarallisesti. Samassa hässäkässä jouduin muuttamaan ulkomaille yksin. Tai toisaalta myös halusin pitää kiinni pitkäaikaisesta unelmastani,josta tosin tuli muuta kuin unelma. Sain hermoromahduksen vielä loppumetreillä kun en enää jaksanu. Pahimmasta piikistä on nyt vuosi ja viimeinkin tuntuu hyvältä, tai ainakin paremmalta. Tiedän tunteen olevan hetkellistä, mutta nautin siitä melkein kyynel poskella. Matkani on ollut pitkä ja se tulee olemaan aina. Ainoa asia mihin olen luottanut sokeasti, on ollut usko huomiseen. Kaikkina niinä hetkinä kun tuhosin itseäni uskoin silti huomiseen. En astunut viivan toiselle puolelle vaikka mieli teki ja rukoilin jopa sitä. Ja itkin aamulla kun silti vielä heräsin tähän päivään.
Mutta ne hetket kun tuntuu turvalliselle ja hyvälle, ne pikkuruiset hetket jotka viivähtävät kanssani vain sen sekunnin, ovat todisteena minulle että uskominen huomiseen kannattaa. Tunnen eläväni. Olen hengissä. Rakastan tätä hetkeä. Huomenna se on jo poissa. Onkohan tämä edes todellisuutta, ehkä unelmoin. Oli miten oli, pidän tästä hetkestä kiinni ennen kuin nukahdan yksin omaan sänkyyni. Ja jään odottamaan seuraavaa heräämistäni. Sitä hetkellistä silmien aukaisemista.
Se mielessäni suljen tänään silmäni.
Hyvää yötä.
Kaarna

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä