Rakkauden petturi, sinä olet murhaaja,
Minkä: minun luottamukseni, minun uskoni,
Sen parhaan mitä meillä kahdella oli,
Sillä annoithan siihen kaikkesi sinäkin.
Sinä olet lyönyt minut syville haavoille,
Tietysti pääosin aikomattasi ja tahtomattasi,
Mutta kipuni ei silti ole vähemmän kiivas
Kuin jos olisit ollut omassa hallinnassasi.
Järjestit meille kesän, jota ei tullut,
Kesän, jota olimme kaikkinemme valmistelleet,
Kesän, josta olimme halunneet parhaamme,
Sillä niin paljon meillä oli valmistumassa.
***
Meidänhän oli tarkoitus vihdoinkin elää
Jälkeen lapsillemme annettujen vuosien,
Säästämisen, kiireen ja alituisen sinnittelyn,
Kun koskaan ei ollut aikaa toisillemme.
Mutta sitä kesää ei koskaan tullut,
Vaikka sitä yritettiin, se oli vain varjoa,
Se oli vain kiduttavaa painajaista
Kuin yritys ilojuhlaan hautausmaalla.
Ja tuli syksy, elämän kuoleman aika,
Jotenkin unohtunut, ja tuli talvi,
Synkkä, sitten kirkas ja kylmä, valaistuva,
Ja lumien sulaessa suli myös se, mitä meillä oli.
***
Se alkoi, kun tapahtui tavallisesti,
Eli sinussa syttyi leiskuva seminaarirakkaus,
Mutta sinut annettiin ilmi tuoreeltaan
Saamiani makeita rakkauskirjeitänne myöten.
Halusit silloin heti paeta sen toisen syliin
Ja tehdä lapsen viisikymmenvuotiaana
Ja solmia heti uuden avioliiton
Sirrettyäsi sen toisen tähän maanääreen.
Halusit paeta niin, että vaikka sanoin,
Josko tulisit onnelliseksi, pakenit,
Halusit tieteni tapailla tuota toista
Ja niin teit tietäen, kuinka se leikkasi minua.
***
Olit kai muutenkin halunnut paeta
Läheisyyttä kanssani sen kai sinua hierrettyä,
Minä alituisine tunteiluineni ja pohdintoineni,
Minä, joka oletin itsellänikin olevan arvoa.
Sen muistan että jo ennen noita aikoja
Olit ollut kuin ylivireinen kitarankieli,
Joka vielä pykälän kiristettynä katkeaa,
Ja sinä katkesitkin langetessasi seminaarissa.
Sinä katkesitikin, ja tavallani katkesin minä,
Sillä vaikka olin tiennyt sinut äkkipikaiseksi,
Olin pahan kerran aliarvioinut sinut
Ajatellen tuskaa, jota minussa voisit tuottaa.
***
Muutit ensin pois mutta äkkiarvaamatta,
Mutta heti käännyit toiseen äärimmäisyyteen,
Ja sinulla oli uusinta rakkaintasi
Varten vain jääkylmää, halveksuvaa vihaa.
Halusit palata ja palasit kun annoin,
Mutta olit muuttunut kristallinkylmäksi,
Ja surusi oli surua, jossa ainakaan minä
En voinut sinua mitenkään lohduttaa.
Miten olisin voinut lohduttaa sinua siitä,
Että et onnistunut jättämään minua
Toisen tähden, kun vielä tuon toisen
Olisit noin vain ottanut tilalleni?
***
Olit altistanut ja alati altisit minut
Yhä uusille epävakautesi kauhuille
Onnistuenkin työntämään minut kuilun reunalle
Joskaan et sentään työntänyt aivan reunan yli.
On kuin olisit järjestänyt minulle
Sarjan julmia testejä ikään kuin etsien,
Eikö minussakin olisi yksi ja toinen haava,
Joka jotenkin ryhtyisi vuotamaan ja valumaan.
Mutta kyllähän minä sittenkin ymmärrän sen,
Ettei sellaista syyllisyyttä kuin sinun
Voi asianomainen itse kestää, jottei murru,
Vaan syyt on nähtävä toisessa - tässä, minussa.
***
Ja jo se oli minulle liikaa, kun kerroit
Palauttuasi, että olin ollut liian hyvä
Niillä typerillä mittareilla, joita arki antaa;
Sillehän emme mitään voi, että niitä käytetään.
Olin ollut liian hyvä toisin kuin se toinen,
Olin ollut pikemminkin terve kuin sairas,
Sen sijaan kun sillä toisella oli
Varastossa useampiakin sairauksia sääliäksesi.
Olin sattuman ja liiallisen aherruksen vuoksi
Kartuttanut pesämunan toisin kuin se toinen,
Joka ei omistanut edes paitaansa;
Miten olisin voinut hänen kanssaan kilpailla?
***
Minä en ollut onnistunut olemaan huono,
Ja siksi en ollut saanut hellyyttäsi;
Kaiketi vahvuuteni kuoren alle oli jäänyt,
Että rinnassani sykki herkkä sydän minullakin.
Minua syvästä kuilusta katsovan kauhun nimi
Oli se että huonouteni oli huonouden puutetta,
Ja että äkkiä olin lakannut kelpaamasta
Sinulle, rakkaimmalleni, juuri siksi.
Kyllähän minä tuon logiikan sinänsä ymmärrän;
Logiikka on: uusi vauva vanha syrjäyttää,
Mutta huonopa olin kestämään tuollaista testiä,
Huonopa olin heitettäväksi siihen lihamyllyyn.
***
Ja sieluni riisui alastomaksi lopullisesti se,
Kun masentuneena uuden rakkautesi menetyksestä,
Masentuneena leimahduksesi sammumisesta
Vatvoit kuulteni, kuinka halusit kuolla.
Ja kuinka vaahtosit, kuinka olet pettynyt,
Kuinka kaikki elämäsi rakkaudet ovat menneet,
Kuinka osanasi on ollut harmaa keskinkertaisuus;
Se koski minuun niin, koska olin luullut muuta.
Ei, minä en ollut oikea sinulle kuulemaan,
Kuinka halusit ottaa itsesi pois minulta
Oman kätesi kautta tai taudin tappamana;
Ei, sillä siihen olit minulle liian tärkeä.
***
Näitä nyt mietin katsellen kevätaurinkoa,
Allapäin mietin, kun en ollut kyllin huono,
Kun huonouteni oli huonouden puutetta,
Ja siksi menetin rakkaimpani rakkauden.
Näitä mietin katsoen, kun silmut aukeavat,
Allapäin mietin, kun äkkiarvaamatta
Päättyi se mitä olin ollut rakentamassa
Enemmän rakkaimpani kuin omien toiveideni mukaan.
Näitä mietin katsoen, kuinka taimet varttuvat,
Allapäin mietin, etten kyennyt lohduttamaan
Rakkaintani, kun että hän menetti elämänhalunsa,
kun ei onnistunut vaihtamaan minua toiseen.
***
Minkä: minun luottamukseni, minun uskoni,
Sen parhaan mitä meillä kahdella oli,
Sillä annoithan siihen kaikkesi sinäkin.
Sinä olet lyönyt minut syville haavoille,
Tietysti pääosin aikomattasi ja tahtomattasi,
Mutta kipuni ei silti ole vähemmän kiivas
Kuin jos olisit ollut omassa hallinnassasi.
Järjestit meille kesän, jota ei tullut,
Kesän, jota olimme kaikkinemme valmistelleet,
Kesän, josta olimme halunneet parhaamme,
Sillä niin paljon meillä oli valmistumassa.
***
Meidänhän oli tarkoitus vihdoinkin elää
Jälkeen lapsillemme annettujen vuosien,
Säästämisen, kiireen ja alituisen sinnittelyn,
Kun koskaan ei ollut aikaa toisillemme.
Mutta sitä kesää ei koskaan tullut,
Vaikka sitä yritettiin, se oli vain varjoa,
Se oli vain kiduttavaa painajaista
Kuin yritys ilojuhlaan hautausmaalla.
Ja tuli syksy, elämän kuoleman aika,
Jotenkin unohtunut, ja tuli talvi,
Synkkä, sitten kirkas ja kylmä, valaistuva,
Ja lumien sulaessa suli myös se, mitä meillä oli.
***
Se alkoi, kun tapahtui tavallisesti,
Eli sinussa syttyi leiskuva seminaarirakkaus,
Mutta sinut annettiin ilmi tuoreeltaan
Saamiani makeita rakkauskirjeitänne myöten.
Halusit silloin heti paeta sen toisen syliin
Ja tehdä lapsen viisikymmenvuotiaana
Ja solmia heti uuden avioliiton
Sirrettyäsi sen toisen tähän maanääreen.
Halusit paeta niin, että vaikka sanoin,
Josko tulisit onnelliseksi, pakenit,
Halusit tieteni tapailla tuota toista
Ja niin teit tietäen, kuinka se leikkasi minua.
***
Olit kai muutenkin halunnut paeta
Läheisyyttä kanssani sen kai sinua hierrettyä,
Minä alituisine tunteiluineni ja pohdintoineni,
Minä, joka oletin itsellänikin olevan arvoa.
Sen muistan että jo ennen noita aikoja
Olit ollut kuin ylivireinen kitarankieli,
Joka vielä pykälän kiristettynä katkeaa,
Ja sinä katkesitkin langetessasi seminaarissa.
Sinä katkesitikin, ja tavallani katkesin minä,
Sillä vaikka olin tiennyt sinut äkkipikaiseksi,
Olin pahan kerran aliarvioinut sinut
Ajatellen tuskaa, jota minussa voisit tuottaa.
***
Muutit ensin pois mutta äkkiarvaamatta,
Mutta heti käännyit toiseen äärimmäisyyteen,
Ja sinulla oli uusinta rakkaintasi
Varten vain jääkylmää, halveksuvaa vihaa.
Halusit palata ja palasit kun annoin,
Mutta olit muuttunut kristallinkylmäksi,
Ja surusi oli surua, jossa ainakaan minä
En voinut sinua mitenkään lohduttaa.
Miten olisin voinut lohduttaa sinua siitä,
Että et onnistunut jättämään minua
Toisen tähden, kun vielä tuon toisen
Olisit noin vain ottanut tilalleni?
***
Olit altistanut ja alati altisit minut
Yhä uusille epävakautesi kauhuille
Onnistuenkin työntämään minut kuilun reunalle
Joskaan et sentään työntänyt aivan reunan yli.
On kuin olisit järjestänyt minulle
Sarjan julmia testejä ikään kuin etsien,
Eikö minussakin olisi yksi ja toinen haava,
Joka jotenkin ryhtyisi vuotamaan ja valumaan.
Mutta kyllähän minä sittenkin ymmärrän sen,
Ettei sellaista syyllisyyttä kuin sinun
Voi asianomainen itse kestää, jottei murru,
Vaan syyt on nähtävä toisessa - tässä, minussa.
***
Ja jo se oli minulle liikaa, kun kerroit
Palauttuasi, että olin ollut liian hyvä
Niillä typerillä mittareilla, joita arki antaa;
Sillehän emme mitään voi, että niitä käytetään.
Olin ollut liian hyvä toisin kuin se toinen,
Olin ollut pikemminkin terve kuin sairas,
Sen sijaan kun sillä toisella oli
Varastossa useampiakin sairauksia sääliäksesi.
Olin sattuman ja liiallisen aherruksen vuoksi
Kartuttanut pesämunan toisin kuin se toinen,
Joka ei omistanut edes paitaansa;
Miten olisin voinut hänen kanssaan kilpailla?
***
Minä en ollut onnistunut olemaan huono,
Ja siksi en ollut saanut hellyyttäsi;
Kaiketi vahvuuteni kuoren alle oli jäänyt,
Että rinnassani sykki herkkä sydän minullakin.
Minua syvästä kuilusta katsovan kauhun nimi
Oli se että huonouteni oli huonouden puutetta,
Ja että äkkiä olin lakannut kelpaamasta
Sinulle, rakkaimmalleni, juuri siksi.
Kyllähän minä tuon logiikan sinänsä ymmärrän;
Logiikka on: uusi vauva vanha syrjäyttää,
Mutta huonopa olin kestämään tuollaista testiä,
Huonopa olin heitettäväksi siihen lihamyllyyn.
***
Ja sieluni riisui alastomaksi lopullisesti se,
Kun masentuneena uuden rakkautesi menetyksestä,
Masentuneena leimahduksesi sammumisesta
Vatvoit kuulteni, kuinka halusit kuolla.
Ja kuinka vaahtosit, kuinka olet pettynyt,
Kuinka kaikki elämäsi rakkaudet ovat menneet,
Kuinka osanasi on ollut harmaa keskinkertaisuus;
Se koski minuun niin, koska olin luullut muuta.
Ei, minä en ollut oikea sinulle kuulemaan,
Kuinka halusit ottaa itsesi pois minulta
Oman kätesi kautta tai taudin tappamana;
Ei, sillä siihen olit minulle liian tärkeä.
***
Näitä nyt mietin katsellen kevätaurinkoa,
Allapäin mietin, kun en ollut kyllin huono,
Kun huonouteni oli huonouden puutetta,
Ja siksi menetin rakkaimpani rakkauden.
Näitä mietin katsoen, kun silmut aukeavat,
Allapäin mietin, kun äkkiarvaamatta
Päättyi se mitä olin ollut rakentamassa
Enemmän rakkaimpani kuin omien toiveideni mukaan.
Näitä mietin katsoen, kuinka taimet varttuvat,
Allapäin mietin, etten kyennyt lohduttamaan
Rakkaintani, kun että hän menetti elämänhalunsa,
kun ei onnistunut vaihtamaan minua toiseen.
***
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kirjoituksesi sai ihan sanattomaksi. Voi tuota miesten 5-kympin villitystä, kuinka he osaavat ollakaan itsekkäitä! Jos he haluavat tuntea vielä "uuden nuoruuden" ja rakastuvat johonkin toiseen, niin kohtelisivat edes pitkäaikaista elämänkumppaniaan säädyllisesti ja ystävällisesti. Voimia sinulle! Muista, että jos miehesi lähtee, myös sinulla on mahdollisuus kokea vielä uusi ihana rakkaussuhde jonkun toisen kanssa. Älä anna loppuelämäsi mennä pilalle mokoman ukon takia!
Paljastuksen teen,
Olen kylläkin mies,
Joskinko sitten androgyyni,
Ja kaipa suhteessamme
Feminiini olinkin minä.
Niin, tosiaan, kunniaa en ota,
Mutta se olin minä,
Joka tunteita vaalin,
Ja niistä keskustella halusin,
Toki kai liiankin kanssa.
Ja se olin minä,
Joka halusin pelastaa liiton,
Vaikka siihen kaksi tarvitaan,
Eli eihän se yksin onnistunut
Toisen vaikenemisen muurin edessä.
Ei rapautunut se itkumuurini,
Ei toinen tuntenut tehneensä väärin,
Kun mallina olivat piispat
Ja ties vaikka pääministerit,
Ja kun ei ollut tarkoitus.
Loppu tilastoiksi mennä taitaa,
Ei uskottomuuden umpikujasta
Yleensä paluuta ole,
Mikäli siihen pitkälle
On ajauduttu.
Kipu, tuska, on ollut
Valkohehkuista,
Sen alta ei ole voinut nähdä,
Kyynelkanavatkin se kuivatti
Ja vasta vähitellen ne aukeavat.
Hyvin pohdit suhdettanne
toisen tuomitsit.
Mieti kuitenkin,
miksi hän rakkautensa
sinuun sammumaan sai.
Arkipäiväisyytesikö?
Kokiko mies sen näin,
koitko itsekin tyhjää.
Hienosäätöä suhteet,
sitähän nuhteet
ei voi parantaa.
Pohdi!, pohdi!
Älä vain tuomiota
toiselle langeta.
Silti rohkeutta
elämääsi, paistaahan
onnen aurinko varmasti
myös sinun pimeään
yöhösi, ole rohkea
ottamaan uusia
haasteita elämääsi.
Sinullekin, ystäväni, muistutan,
Olen mies, ainakin biologinen,
Joskin sielussani, kai,
Asuu myös olento feminiininen.
Siksi ehkä tämä haavoitti
Minua juureen sydämeni,
Jota tässä parantelen,
Nyt vapaana, kahle murtuneena.
Ei rakkautensa minuun sammunut
Tavallaan, vaan koko aikamme
Yhteisen hän alati ääneen ihmetteli,
Miksi olikin niin kauan uskollinen.
Olihan ennen hänellä monia ollut
Liitossa edellisessä ,
Ja aivan avoimesti muiden tieten
Ja tieten arvoisan edeltäjäni.
Kielikuvat kuluneet, mutta sanon,
Että kuin salama taivaalta kirkaalta
Oli latteista lattein
Seminaarimatkansa tuo.
Jo ensi silmäys kuulemma
Loi tuttuuden tunteen ikiaikaisen
Eikä lapsenteon halua suitsinut
Ei endometrioosi eikä sterilaatio.
Tein kai liikaa
Ja itseni unohdin,
Eli ei niin käy vain naisen,
Vaan hyvinkin miehenkin.
Suostuin kaikkeen,
Vaatimatta koetin kaiken antaa,
Mutta liikaa annoin,
Enkä mitään saanut en.
voi ihmistä syyttää.se on syvä tarve.se ei tule kokemuksena jokaisen kohdalle.minäkin olen tuntenut rakkautta varattuun mieheen.voin kertoa että tunne on niin voimakas että kaikki moraali päätökset vakaumukset romuttuvat jollain lailla.ei näe kuin sen ihmisen jota rakastaa ja haluaisi osoittaa sen hänelle.mitään ei kuitenkaan koskaan taoahtunut.mutta mikään mahti joka nousee sismmästäni sammuttamaan sitä ei ole onnistunut.tarkoitan niitä vakaumuksia jotka sanovat ihmiselle mikä on oikein.
Heikkoina hetkinä
miehinä naisina
inhimillisinä
olentoina
ne odotukset toiveet
haaveet unelmat
..se yhteinen aika..
kiireen vastuun
velvollisuuden elämä
elettävänä
isänä ja äitinä
..se yhteinen aika..
ja sitten repäisy kaikesta irti
luulojen kauttako jotakin muuta
erilaista
ihan uutta
jotain muuta
jäljellä ihmettely
kuinka meille näin kävi
kuinka monelle meille
kuinka monelle meille
kuinka monelle meille
Se on tietoa,ja toivoa.
Muuten sama kuin edellä.
Mitä on todellinen tieto....tulevaa on aina vaikea tietää ja toivossa on hyvä elää.....realiteetit ovat joskus käsittämättömän vaikeita ja voimia kuluttavia....hieno ja pysähdyttävä runo.