Palveluasuminen?

No mitäpä jos ottaisit yhteyttä suoraan alueesi hoivakoteihin ja kysyt sieltä?

Yhteys vanhustyönjohtajaan ja palaveri siitä mikä on viisainta. Hän kartoittaa mummosi tilanteen. Jos tarpeen, soita se ambulanssi. Kaikkien pitää jonottaa, mitä sitten tarvitsevatkin. Kotiin ensin sh käymään ja huolehtimaan lääkkeet päivittäin, lähihoitaja auttelemaan pesuissa ym. Apuvälineitä käyttöön. Yöpartiokin voi käydä ehkä? Ruokahuolto? Vasta jos hän ei pärjää useammalla käynnillä kuin 3/vrk, harkitaan hoivakotipaikkaa. Ja hänen edellään on varmaan huonovointisempia henkilöitä, jotka ovat jonottaneet pitempään.

Tässä tuore kokemus yksin asuvan 88-vuotiaan terminaalivaiheessa olevan syöpäsairaan ja lähes sokean äitini "hoidosta". Äiti on lääketieteellinen ihme; hän on tähän mennessä selättänyt jo seitsemän eri syöpää. Viime toukokuun lopulla oli viimeksi magneettikuvaukset ja verikokeet ja kaikki hyvin. Loppusyksystä äiti alkoi laihtumaan, ruokahalu ja aktiivisuus katosivat. Äidille oli jo edelliskeväänä palkattu yksityinen hoiva-alan yrittäjä, joka vietti joka arkipäivä äidin luona yhden tunnin aamuisin aina samaan aikaan; tämä ihana hoitaja keitti aamukahvit ja -puurot, teki voileivät, antoi lääkkeet, käytti pesulla, luki aamulehteä, lakkasi kynsiä ym. Tämän lisäksi omaiset kävivät päivittäin äidin luona.
Joulun aikaan hän ei syönyt taikka juonut enää juurikaan mitään.

Muistipoliklinikan käynti oli painajainen; testi epäonnistui, kun äiti oli niin huonossa kunnossa, että jopa kaatui hoitajan syliin. Tämän johdosta päätettiin suorittaa arviointi, kuinka vanhus pärjää kotona yksinään. Tuota ennen äiti meni niin huonoon kuntoon, että hänet jouduttiin viemään päivystykseen keskussairaalaan, johon hän jäikin nesteytettäväksi. Äiti sanoi itse, että häntä pelottaa olla yksin.
Pari päivää sairaalaan menon jälkeen sieltä soitettiin, että äiti on saanut koronan ja on eristyksissä seuraavan viikon ajan. Samalla kerrottiin, että koronaa ei ollut sairaalaan mentäessä. Viikon sairaalajakson jälkeen ilmoitettiin, että hänet siirretään seuraavalla viikolla Hoikuun tarkastelujaksolle viikoksi.
Nyt diagnoosiksi kerrottiin, että syöpä on lähettänyt etäpesäkkeitä ympäri luustoa ja että äiti siirtyy onkologian polilta nyt palliatiiviselle.
Hain hänet kotiini ja hoidin häntä viikonlopun ajan. Äiti oli ihan "kuutamolla" kaikkien sairaalassa annettujen lääkkeiden, mm. rauhoittavien voimasta. Tuon viikonlopun hän nukkui lähes koko ajan.
Viikon alussa hänet vietiin sitten ohjeen mukaan Hoikuun, jossa sitten häntä ns. "kuntoutettiin" viemällä muiden joukkoon aulaan. Pari päivää tämän jälkeen osastolla olikin sulku, kun siellä alkoi norovirus jylläämään. Tuossa vaiheessa suositin hoitohenkilökunnalle, etteivät vie heikossa kunnossa olevaa äitiä muiden joukkoon saamaan vielä tätä noroakin. Tästä huolimatta näin tehtiin. Onneksi hän ei saanut virusta, joka olisi varmuudella johtanut hänen kuolemaansa.
Sain puhuttua Hoiku-hoidon jatkumaan kahden viikon ajan, jonka jälkeen hänet kotiutettiin RAI-arviointia varten. Koko tuon arviointijakson ajan hänellä kävi kolmesti vuorokaudessa kotihoito ja me omaiset yövyimme siellä vuorotellen pelätessämme äidin kaatuvan vessakeikalla.
Arviointijakson loppupuolella tuli palliatiivisen polin lääkäri kotikäynnille ja totesi, ettei äiti voi olla yksinään kotona. Samaa mieltä oli myös kotihoito ja kotikäynnillä käyneet kotisairaalan kaksi sairaanhoitajaa, jotka epätoivoisesti yrittivät löytää äidille hoitopaikkaa joko palliatiiviselle osastolle tai hoivakotiin siinä onnistumatta. Päädyttiin viemään äiti paaritaksilla keskussairaalaan ja saimme huokaista helpotuksesta.
Seuraavana päivänä sairaalasta ilmoitettiin, että äiti siirretään naapurikaupunkiin palliatiiviselle osastolle, jossa ehdin käymään kerran, kun jo seuraavana aamuna soitettiin, että äiti siirtyy takaisin kotikaupungin toiseen sairaalaan, koska ei ole kuulemma sairaalahoidon tarpeessa.
Äidin ehdittyä olla kotikaupungin sairaalassa kaksi päivää, soitti sieltä sosiaaliohjaaja, että lääkäri olisi kotiuttamassa äitiä, johon totesin, että ei onnistu, kun juuri ollaan kaksi viikkoa tehty töitä, että saadaan äiti hoitoon. Toinen, ei ehdotus, vaan ilmoitus oli, että sitten pitää mennä kuntoutuslaitokseen, että voidaan tehdä RAI-arvio. Kimmastuin ja sanoin, että juuri on tehty arviointi, jonka perusteella jo palliatiivisen lääkärikin totesi, ettei äiti ole enää yksin asuja.
Kyseessä ei ole siis mikään dementikko, vaan terminaalivaiheen syöpäsairas vanhus, jota nyt heitellään kuin hernepussia.

Oi Jumala auttakoon meitä, jotka vanhenemme myöhemmin.

KOTIPALVELUA ON VIIMEISET VUODET PERUSTELTU ETTÄ ON TÄRKEÄÄ IKÄIHMISEN kuuluu olla kotona ja palvelut annetaan sinne ja kokopäivälaitokset on vähennetty mutta kinkkistä on kun sinne kotiin ei riitä kun kävijä n.10min ja lopun ajan siellä omillaan ja yksin ....vanhukset heitteillä ja sosiaaliset suhteet todella vähäiset.Nyt on poistettu ikäihmisiltä mahdollisuus palveluseteleihin jotta saisi apua siivouksiin, monikin elää yksin ja ei pysty siivoamaan niin pitää elää lian keskellä ja ruoan suhteen yhtä huonosti että peruspalveluiden apua ei jääkaapin täydentämisen suhteen ole mahdollista saada apua.
Lasten pitäisi entistä enemmän olla vanhempien apuna ja kantaa huolta heistä koska ikäihmisillä ei ole osaamista digilaitteiden käyttämiseen, kuulo ja ymmärtäminen heikentynyt ja kädet eivät toimi pienillä näppäimillä ja näkö ei ole enää parhaimmilaan. On surullista kun lapset eivät HALUA...,EI EHDI,,,,,EI VÄLITÄ OMISTA VANHEMMISTAAN vaan elävät itsekkäästi omia touhujaan, Monesti kuukausiakin etteivät käy katsomassa mikä vanhemmilla on kotona tilanne , eivät ehdi auttamaan vaikka apua tarvitsisi puhtauteen, kotona ruuan laitossa , pyykissä, pihahommissa ,kesällä nurmet ja talvella lumityöt. Menee joulut ilman jouluruokaa, samoin syntymäpäivät ja isäin ja äitienpäivät,,,, ei ehdi viettämään näitä ikäihmisten seurana.