Lapsena minun oli hyvä olla äidin sylissä,
Hän pyyhki kyyneleet ja puhalsi kipeään polveen,
hän silitti tukkaa ja puhui hellästi kun suru yllätti.
Hän opetti ja kuritti, hän se antoi minulle elämän eväät.
Äiti pakkasi tiedon repun ja sisällytti siihen rakkauden.
Äiti huolehti ja kantoi murhetta minunkin puolestani
silloinkin kun en sitä huomannut.
Hän evästi maailmalle lähtevän lapsensa ohjeilla ja opetuksilla.
Hän se oli vastassa palatessa ja huiskutti viimeisenä lähtiessä.
Silloin en osannut arvostaa äidin merkittävää työtä,
en huomannut kiittää kun oli kiiotksen aika,
en rohjennut sanoa että rakastan sinua, Äiti,
en uskaltanut avata sydäntäni enkä kertoa tunteistani.
En auttanut kykyjeni mukaan
enkä pyyhkinyt sinun kyyneliäsi Äiti.
Sinullakin oli raskasta,
sinullakin oli huolia mutta salasit ne lapselta.
Eihän lapsi ymmärrä.
Annoit kaiken etkä saanut tarpeeksi kiitosta.
Nyt kiitän sinua Äiti.
Kiitän että olit minulle hyvä äiti,
opetit minua rehellisyyteen ja toisten kunnioittamiseen,
opetit tekemään työni kunnolla,
opetit vaikka et aina tiennyt edes opettavasi.
Näytit esimerkkiä ja minä matkin, opettelin…
Ja huomasin monta kertaa että näin sen äitikin teki.
Kiitos Sinulle Äiti.
Kiitos valvotuista öistä ja pyyhityistä kyynelistä.
Nyt itken ilonkyyneliä sillä olen onnellinen.
Onnellinen siitä että Sinä olet olemassa.
Hyvää Äitienpäivää 1995.
toivottaa vanhin tyttäresi.
Hän pyyhki kyyneleet ja puhalsi kipeään polveen,
hän silitti tukkaa ja puhui hellästi kun suru yllätti.
Hän opetti ja kuritti, hän se antoi minulle elämän eväät.
Äiti pakkasi tiedon repun ja sisällytti siihen rakkauden.
Äiti huolehti ja kantoi murhetta minunkin puolestani
silloinkin kun en sitä huomannut.
Hän evästi maailmalle lähtevän lapsensa ohjeilla ja opetuksilla.
Hän se oli vastassa palatessa ja huiskutti viimeisenä lähtiessä.
Silloin en osannut arvostaa äidin merkittävää työtä,
en huomannut kiittää kun oli kiiotksen aika,
en rohjennut sanoa että rakastan sinua, Äiti,
en uskaltanut avata sydäntäni enkä kertoa tunteistani.
En auttanut kykyjeni mukaan
enkä pyyhkinyt sinun kyyneliäsi Äiti.
Sinullakin oli raskasta,
sinullakin oli huolia mutta salasit ne lapselta.
Eihän lapsi ymmärrä.
Annoit kaiken etkä saanut tarpeeksi kiitosta.
Nyt kiitän sinua Äiti.
Kiitän että olit minulle hyvä äiti,
opetit minua rehellisyyteen ja toisten kunnioittamiseen,
opetit tekemään työni kunnolla,
opetit vaikka et aina tiennyt edes opettavasi.
Näytit esimerkkiä ja minä matkin, opettelin…
Ja huomasin monta kertaa että näin sen äitikin teki.
Kiitos Sinulle Äiti.
Kiitos valvotuista öistä ja pyyhityistä kyynelistä.
Nyt itken ilonkyyneliä sillä olen onnellinen.
Onnellinen siitä että Sinä olet olemassa.
Hyvää Äitienpäivää 1995.
toivottaa vanhin tyttäresi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ja itse voisin monilta kohdin yhtyä Kirjar sinun
sanoihisi ja ajatuksiisi.
Minun äitini on ollut kuolleena jo lähes kolmekymmentä vuotta.
Itselläni oli hänen kuolemansa aikoihin omassa elämässäni vaikea vaihe ja olenkin monta kertaa ajatellut, että mahtaako ihmiselle tulla vanhempiensa menettämisen aiheuttama suru jotenkin viiveellä, sillä nykyisin vasta olen alkanut surra ja kaivata äitiä.
Varhaisnuoruudessani ja nuorena aikuisena ajattelin aina, että tuollaiseksi kun äiti on, en tahdo koskaan tulla.
Minun äitini 'tavaramerkki' oli alistuva hyväksyminen kaikessa mitä elämä antoi, ja hänelle elämä oli antanut vahvatahtoisen , lähes tyrannimaisen aviomiehen, jonka sana oli perheessämme laki.
Aikuisiällä - äitini kuoleman jälkeen olen katunut lukemattomia kertoja niitä arvostelevia sanoja mitä äidille sanoin.
Lapsena häpesin hänen 'läskipohjakenkiään' koulumme kevätjuhlassa, kun luokkatoverini ja parhaimman ystäväni äidillä oli 'piikkari', niinkuin silloin sanottiin.
Kysyin joskus äidiltä että miksi hän ei meikkaa ja lakkaa kynsiään ja kun äiti vastasi, että koska hän kelpaa Jumalalle, niin saa kelvata ihmisillekin. Silloin tavallisesti vastasin hyvin ilkeästi.
Tässä nyt vähän itsetilityksen tapaisessa kirjoituksessani haluaisin sanoa, että äiti on ihminen - eikä koskaan ihmisenä täydellinen, niinkuin me jälkikasvukaan emme ole.
Minun äitini oli mielestäni liian kiltti ihminen, jos liian kiltti kukaan yleensä voi olla.
Mikähän siinäkin on, että tänä päivänä tahtoisin vaihtaa geeniperimänä isältäni perityt luonteenpiirteet äitini ominaisuuksiin.
Ihailin ja vihasin, sekä arvostin isää ja äitiä jotenkin aliarvioin, mutta jos hän eläisi, niin tietäisin, että olen saanut kaikki anteeksi.
Äitihän antoi aina anteeksi pyytämättäkin, hymyili vain pikkuisen alistuneen näköisenä ja sanoi, että kyllä maailma sinuakin opettaa.
Me nostimme pikku yövieraani kanssa lipun salkoon tänä aamuna ja sitten ajoin hänet Helsinkiin viettämään äitienpäivää.
PS. Minä en ole koskaan tykännyt äitienpäivästä.
Syitä on ainakin kaksi, mutta ei niistä sen enempää.
Meitä äitejä ja lapsia on niin erilaisia, ettei hyvää äiti - lapsi, suhdetta voi pitää luonnostaan elämään kuuluvana.
Niin minun, kuin varmasti monen muunkin kohdalla, kävi toteen, että mitä vanhemmaksi me molemmat tulimme, sitä parempi meidän suhteemme oli.
Nuorena pahoitin varmasti vanhempieni mielen, tiedän, että äiti itki minunkin vuokseni..
Äitini nukkui pois v. 2002 lähes 90 vuotiaana, ja viimeiset vuosikymmnet me olimme parhaat ystävät, ilossa ja surussa.
Vieläkin tulee usein mieleen; pitää kysyä äidiltä, - mutta häntä ei enää ole, ja niin monta asiaa vieläkin olisi kysyttävänä ja kerrottavana.
Turhaan ei sanota, mitä vanhemmaksi ihminen elää, sen enemmän hän kaipaa omaa äitiänsä. Moni muistinsa menettänyt vanhus puhuu omalle äidillensä, muita ihmisiä hän ei elämänsä varrelta välttämättä edes muista.
Monta kertaa tulee ajatus; Osasinko minä osoittaa äidille kiitollisuuttani, osasinko sittenkään... vaikka niin monta kertaa silitin sairaan äidin poskea ja kerroin kuinka rakas hän minulle on.
Luulen että hän tiesi... kuten äidit useimmiten.
Ainutlaatuinen suhde, jo ennen syntymäämme muovautuva?
Toisinaan mietiskelen, vaikuttavatko raskausajan kokemukset myöhempään suhtautumiseemme, alitajuisesti?
Rakastaisimmeko enemmän ns. 'helpon odotusajan' lapsia, vai päinvastoin?
Onko, niinkuin kuulee sanottavan, tuskaa ja huolta tuottanut lapsi se rakkaampi?
Tuo odotusaika, 9 kk, jolloin ihmistaimi on totaalisen riippuvainen äidistään, ainoasta kontaktistaan 'ulkopuoliseen maailmaan', riippuvainen äitinsä kautta omasta hyvinvoinnistaan, tavallaan ehkä säilyy loppuelämämme.
Kukaan ei todellakaan voi korvata äitiä, elämän antajaa, vai voiko?
Kiitos Sinulle tuosta kirjeestäsi.Itku pääsi kun luin sitä.Se oli kuin minun vanhimman tyttäreni kirjoittama kaunista ja lämmittää kovin.