Aiemmin tuolla kirjoitetaan paljon tuosta monia puhuttavasta ongelmasta, eroahdistuksesta. Itseäni mietityttää noissa ongelmatilanteissa se, miten paljon on kiinni kasvattajasta, eli lähinnä siitä, onko pennut niitä "keittiöpentuja" vai ovatko viettäneet aikaansa emän kanssa peskenään, erossa ns. normaalista kodin tousta.
Oletteko huomanneet eroa omilla koirillanne, jos ne ovat lähtöisin erilaisista paikoista? Meillä kun molemmat ovat samaa rotua, mutta ne lähtökohdat ovat aivan erilaiset, niin ero on koirissa kuin yössä ja päivässä. Ihmisen merkitys on ns. kennelkoiralle aivan erilainen, kuin koiralle, joka on pentuaikansa elänyt ihmisten kanssa. Tämä meidän "kyökkipentu", sille ei koskaan ole ollut hankalaa käsittää sitä, että vaikka ihminen hetkeksi poistuukin, niin se tulee takaisin, mitään hätää ei ole ollut, mutta kun koira kasvaa ne ensi viikonsa aivan erilaisissa olosuhteissa, niin ihmiskontakti on sille jotain ihan muuta. Ihminen on suuri "palvonnan" kohde, jonka kanssa tarvii olla koko ajan, jottei se katoa taas pitkäksi aikaa.
Olisi mielenkiintoista kuulla, ovatko muut huomanneet saman asian, koska mielestäni tuolla pentuajalle on todella suuri merkitys koiran myöhemmälle suhtautumiselle yksin jäämiseen. En halua laittaa vastuuta yksin kasvattajalle, jos koiran kanssa on ongelmia, paljon on kiinni omistajasta.
Jos selkee yhteys noilla jutuilla on, niin silloin mielestäni se paikka, josta pennun ottaa muuttuu entistä tärkeämmäksi!
Oletteko huomanneet eroa omilla koirillanne, jos ne ovat lähtöisin erilaisista paikoista? Meillä kun molemmat ovat samaa rotua, mutta ne lähtökohdat ovat aivan erilaiset, niin ero on koirissa kuin yössä ja päivässä. Ihmisen merkitys on ns. kennelkoiralle aivan erilainen, kuin koiralle, joka on pentuaikansa elänyt ihmisten kanssa. Tämä meidän "kyökkipentu", sille ei koskaan ole ollut hankalaa käsittää sitä, että vaikka ihminen hetkeksi poistuukin, niin se tulee takaisin, mitään hätää ei ole ollut, mutta kun koira kasvaa ne ensi viikonsa aivan erilaisissa olosuhteissa, niin ihmiskontakti on sille jotain ihan muuta. Ihminen on suuri "palvonnan" kohde, jonka kanssa tarvii olla koko ajan, jottei se katoa taas pitkäksi aikaa.
Olisi mielenkiintoista kuulla, ovatko muut huomanneet saman asian, koska mielestäni tuolla pentuajalle on todella suuri merkitys koiran myöhemmälle suhtautumiselle yksin jäämiseen. En halua laittaa vastuuta yksin kasvattajalle, jos koiran kanssa on ongelmia, paljon on kiinni omistajasta.
Jos selkee yhteys noilla jutuilla on, niin silloin mielestäni se paikka, josta pennun ottaa muuttuu entistä tärkeämmäksi!
Vastaukset 21
Vanhimmat
paikka on aina sisällä ihmisen luona. Omat pentuni syntyvät ja kasvavat kodissani. Ensi omassa rauhassa makuuhuoneessani, missä voin opettaa pentuja jo ihan pienestä ihmisen hajuun ja kosketteluun, ja myös seurustella emon kanssa. Myöhemmin sitten keittössä. Sillä tavalla ne oppivat olemaan ihmisen kanssa. Ei ole tarkoitus kasvattaa "villieläimiä". Itse en ostaisi pentua, jos se on syntynyt ja kasvanut tallissa, navetassa tai muussa ulkorakennuksessa.
..ajatus sinulle! Varmasti pitää hyvin paikkansa.
Itse en osaa vertailua tehdä, koska molemmat koiramme ovat ns. kyökkipentuja.
Voi myös olla vaikeaa erottaa kasvattajan osuutta koiran eroahdistuksessa seuraavasta syystä: (huom! seuraava mielipide on kärjistys, eikä koske kaikkia, älkää vetäkö herneitä nenäänne ;)) Oletetaan, että ei-ihmiskontaktissa kasvaneet pennut ovat pentutehtailija kasvattajien koiria. Niitä ostavat ihmiset hetken innostuksessa paljonkaan harkitsematta koiran hankintaa, eivätkä perehdy rotuun tai koiran hoitoon (taikka ota selvää sekoitusten rotujen taustoista). No, tällaiset ihmiset eivät todennäköisesti osaa myöskään kasvattaa koiraansa oiken. Ja mitä siitä seuraa, tietenkin kasa ongelmia eroahdistus mukaanlukien!
Todellakn hyvä näkemys sinulta tässä asiassa, ehkäpä se pistää mielipiteesi lukeneita miettimään mistä kannattaa koiransa hankkia. :)
on kaikki näistä olleet pääasiassa emonsa hoivaamina,ulkotarhassa,metsästyskoiria kun ovat.Me taas ollaan alusta asti pennun haettuamme pitäneet ne sisäkoirina tottelevaisuuden saamiseksi.Yksi näistä ei todellakaan kestä ilman ihmisseuraa,syy on todennäköisesti isältä tullut huono geeniperimä.
Näyttely-ja koetulokset viittasivat hyvään,mutta jälkeenpäin kuultu että uroksessa arkuutta joka ilmenee jopa puremisena.Koko meidän koiran sisarusparvi tosi laumahenkisiä,osa melko arkoja.Arkuutta ei meidän pojassa oo koska olen ihan pienestä raahannut sitä jokapaikkaan mihin vaan voi koiran viedä.
Perimää minä syytän.
tuossa edellisessä ketjussa, joka päättyi riitelyyn. Kasvattajan vastuu on suuri. Ensin niissä jalostusvalinnoissa. Molempien sukujen korvienvälin pitää olla kunnossa, sillä huono perimä voi tulla kaukaakin.
Ja ilman muuta siitä johtuu paljon missä pennut oleskelevat. Meillä ollaan ensi alkuun kaksi viikkoa makuuhuoneessa ja sitten tehdään toinen paikka olohuoneeseen, jossa meillä ollaan enemmälti, ja yöt taas makuuhuoneessa.
Pennut tottuvat pölynimuriin, telkkarin ääniin, keskusteluihin ja ennenkaikkea koko elämiseen ihmisen kanssa.
Mutta sittenkin väitän vielä tämän lisäksi sen rotuvalinnan tärkeyttä. Myös ostajan on syytä tutustua jos vain mahdollista emoon tietysti, mutta myös muihin sukulaisiin. Meillä niitä aina näkee monta polvea.
Ja vielä mielestäni erittäin tärkeätä on totuttaa pentu siihen yksinoloon. Meillähän ei koskaan ole yhtä koiraa eikä yhtä pentua, mutta siinä kolmen neljän viikon iässä, alamme itse olla myös poissa kotoa. Pientähän se on, mutta alku kuitenkin.
uma perehdyin kyllä emon puoleiseen sukuun siten että emo on yhden koirani täyssisko,mutta myönnän omaksi virheekseni ainakin sen etten ottanut uroksesta kunnolla selvää,ja luotin nartun omistajan puheeseen.Katsottiin tosiaan koe-ja näyttelytietoja.Olis pitänyt kyllä käydä itse kattomassa isääkin.Olisin todennäkösesti perunut pentuvarauksen.No oikeestaan on hyvä etten tiennyt mitä saatiin,koska tämä on muuten oikeen mukava poika,varsinkin nyt kun on hormoonit vähentyneet ja huolii uuden pennun porukkaan.
Todella tylsää tuollainen. Ajattele kun itse olen olevinani niin tarkka, silti joskus on otettava uutta verta mukaan ja se on aina iso kysymysmerkki. Tuo perinnöllisyys tiede on niin monimutkaista ja kaiken huippuna usein ajattelee, että luonto tekee niitä omia temppujaan ja vähät meidän tieteistämme piittaa. No pennut syntyivät ja tuntuivat ihan hyviltä.Sitten paljon myöhemmin paljastui (onneksi se koira on minulla ) ns. luonne häiriö. Pipsa pelkää kaikkea. Ja on täysin erilainen kuin muut koiramme joka tavalla.
Rupesimme tutkimaan asiaa ja löytyi samanlainen kaukaa kaukaa takaa. Ilmeisesti valitsemani uroksen ja narttuni linjat eivät sopineet keskenään. Kuitenkin pentueen hoidin aivan samoin kuin aina ennenkin. Ja sen Pipsan isä on erittäin reipas ja ihmisystävällinen ja seurallinen kaveri.
Näin vain voi tapahtua.
kerro joskus miten teillä menee.
on nyt jo alkanut menemään paremmin.Aikaisemmin oli just tuota yksin häiriköintiä,nyt kun helmikuun alussa pentu haettiin niin helvetti repesi.
Ahdistus muuttui silkaksi vihaksi,ei muille mutta pienelle pennulle.
Oltiin jo aikaisemmin mietitty kastraatiota,just ettei vahingossakaan periyttäisi huonoa luonnetta(ulkomuoto paras mahdollinen,samaten metsästystaipumus).No maaliskuun alussa koirasta tuli kevennetty malli ja viikkoa ennen vappua ihme tapahtui,koirat saatiin päästettyä yhteen.
Nyt ei meidän huushollista parempaa pentuvahtia löydy ihmisistäkään.Tuo entinen höyrypää jaksaa pennun kanssa painia vaikka kuinka.NYkyään pitää eristää siksi että pentu saa huilata välillä.
Onneksi tuo asia järjestyi,kun nyt on huolena vanhuksen munuaisvaivat,niin saa nuoremmat koirat omaa huvia.
Peräänkuulutit mitä peräänkuulutit. Se on luettavissa edellisessä ketjussa kyllä.
kommentoida kaikkea mitä täällä sanon????
Et tule edes rekisteröidyllä nikillä esiin, vaan piileskelet kuin joku pahainen kakara piilossa.
Sinulla on omat mielipiteet, minulla omani, en katso tuollaiseen alatyyliin olevan mitään syytä.
Hyvää kesää vain sinullekkin
Meillä on ihan sama tilanne, eli koiran menneisyyttä ei oo täysin tiedossa, mutta onnellinen tai ihmisläheinen se ei ole kovinkaan ollut.
Koira seurailee koko ajan ja ahdistuu heti, jos avokin kanssa hävitään jonnekin. Päätettiin, ettei nyt heti stressata toista enempää kun on vasta niin vähän aikaa täällä ollut, mutta pitäähän se yrittää opettaa yksinoloonkin.
Huomattiin muuten sekin, että koiralla ei ns. tuntunut olevan mitään vaistoja. Koira ei osannut kunnolla purra (en sitten tiedä, että mistä se johtuu), eikä leikkiä.
Nyt sitten hoituu nämäkin asiat ja on tullut myös erinäisiä koiramaisuuksia. :P Sukat kyllä kelpaavat mutusteltaviksi.
Muttamutta, tää meidän koiruus on ainakin aika arka muille ihmisille ja eläimille, mutta täällä omassa kodissa on kuin kuka tahansa koira, sitä seurailua lukuunottamatta.
Meillä on ihan sama tilanne, eli koiran menneisyyttä ei oo täysin tiedossa, mutta onnellinen tai ihmisläheinen se ei ole kovinkaan ollut.
Koira seurailee koko ajan ja ahdistuu heti, jos avokin kanssa hävitään jonnekin. Päätettiin, ettei nyt heti stressata toista enempää kun on vasta niin vähän aikaa täällä ollut, mutta pitäähän se yrittää opettaa yksinoloonkin.
Huomattiin muuten sekin, että koiralla ei ns. tuntunut olevan mitään vaistoja. Koira ei osannut kunnolla purra (en sitten tiedä, että mistä se johtuu), eikä leikkiä.
Nyt sitten hoituu nämäkin asiat ja on tullut myös erinäisiä koiramaisuuksia. :P Sukat kyllä kelpaavat mutusteltaviksi.
Muttamutta, tää meidän koiruus on ainakin aika arka muille ihmisille ja eläimille, mutta täällä omassa kodissa on kuin kuka tahansa koira, sitä seurailua lukuunottamatta.
vaikka siksi eroahdistukseksi, niin kyllä kasvattajalla on mitä suurin vaikutus, ja sillä onko pennut tosiaankin niitä keittiöpentuja, vai ovatko kasvaneet sen tärkeimmän ajan elämästään jossain ulkorakennuksessa. Kaksi ensimmäistä noutajaamme olivat kyökkipentuja, kun taas collienarttu oli kasvanut tallissa elämänsä 4 ensimmäistkä kuukautta. Sen mielenterveys oli selvästikin kärsinyt, se pelkäsi kaikkea ja stressasi lähes kaikesta elämänsä loppuun saakka.
Se oli todella hankala tapaus, eikä siitä milloinkaan voinut varmuudella sanoa, että se ei tee mitään esim. lapsille, kun taas näistä noutajista voin varmuudella sen sanoa ja antaa huoletta lasten tulla niitä silittelemään ja halailemaan. Sitä tosin en usko, että colliemme kärsi mistään eroahdistuksesta, vaan ennemminkin voisi sanoa sen kärsineen elämän pelosta. Ja juuri se, että pennut kasvavat poissa ihmisten läheltä ja normaaleista kodin ja elämän äänistä, lisää vain jatkuvasti uusia ja uusia elämänpelkoisia yksilöitä, joille sitten annetaan diagnoosiksi eroahdistunut koira, jota se ei edes välttämättä ole. Koiran, joka on joutunut elämänsä alkumetrit elämään vaikka nyt sitten navetassa, olemaan hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, on vaikea oppia luottamaan ihmiseen, kun se ei osaa luottaa edes itseensä!
tuossa asiassa. Itselläni on menossa kolmas vuosikymmen koiraharrastajana ja kun koiria on ollut ja on useita yhtä aikaa, niin kokemusta alkaa olla. Koirieni tausta on hyvin vaihteleva, ja yksi eroahdistuskoira on osunut joukkoon. Ainakaan tämän koiran eroahdistusta eivät pentuaikaiset kasvuolot selitä vaan pikemminkin sen suku, jossa on ollut paljon luonneongelmaisia koiria. Sitä en koiraa ostaessani tiennyt.
kuten eräs ell. mulle äskettäin totes, että täällä me vain mikroskoopilla tutkitaan koirien silmiä ja röntgataan lonkkia ja etupäitä, mutta kokonaan on unohdettu se koiran pääkoppa, eli luonne! Eli toisin sanoen tänäpäivänä ei jalosteta juurikaan enää kokonaisvaltaisesti terveitä koiria, vaan vain terveitä lonkkia, etupäitä ja silmiä. Vaan onkohan se kaikkein oleellisin ja tärkein asia menettänyt merkityksensä, kun paljon näkee mm. näyttelyissä niitä einiinhyväluontoisia koiria. Mutta koska niillä kuitenkin on kaikki paikat muutoin kondiksessa, niin silmät on suljettu kokonaan siltä luonnepuolelta. Ja selvästi luonnevikaa jättävää koiraa käytetään kuin häkää varsinkin, jos se periyttää niitä terveitä lonkkia jne.
Jotain on pahasti vialla, kun katseet kohdistetaan vain tiettyihin ominaisuuksiin, vai mitä mieltä itse olet?
Olen suunnilleen samaa mieltä. Tässäkin koirasuvussa tai -linjassa oli ja on hyvät puolensa eli nimenomaan ne terveet lonkat ja kyynärät ja kokonaisuutena ottaen hyvä rakenne, joten näyttelyissä nämäkin koirat menestyvät hienosti. Enpä sitten tiedä, kumpi on omistajan kannalta hankalampi asia, eroahdistus vai D:n lonkat.
että ne D-lonkat ei välttämättä vaivaa koiraa sen koko elämän aikana, mutta se pääkopan terveys sitäkin enemmän ja silloin myöskin sitä omistajaa.
Ja siksi toisekseen noista tuloksista sanoisin sen verran, että kun niitä kuvia on yksi ihminen lukemassa ja myöskin päättämässä, niin se lopullinen tulos ei kuitenkaan aina ole, joksi se ainoa ihminen sen luokittelee! Mielestäni ei palvele ketään kasvattajaa, kuin ei myöskään omistajaa se, että jos vuosia kuvannut ell. on esim. sitä mieltä että tulos olisi vaikka AB/K0, niin kennelliitosta tuleekin tulokseksi DD/K0 ja jalostustieteellisen toimikunnan paneelit senkun vain lisääntyvät siitä syystä, ettei se ainoa kuvia lukeva henkilö osaa asiaansa. Jos osaisi, niin tuskin paneeleitakaan tarvisi niin usein järjestää, kuin ei myöskään ne tulokset paneelissa niin usein muuttuisi melkolailla niiksi, kuin mitä se kuvannut ell. on ne tulkinnut!
Pikkuisen poikkeisi...tai sitten ei, mutta kuitenkin se luonne on sille ostajalle/omistajalle se kaikkein hankalin ja vaikein asia.
ku ahdistus;) Lähinnä itseäni kiinnostaa mitä kokemuksia ihmisillä on kahdella eri tavalla kasvaneista pennuista... Ongelma ei aina välttämättä johdu yksin omistajasta ja mitä enemmän yhdistytään Eurooppaan, niin uskon noiden ns. kennelkoirien lisääntyvän täälläkin ja koiran kasvatuksen menevän samaan suuntaan kuin Euroopassa, tehokkaampaa pentujen tuottamista... Kauhukuvana onkin sinun ja Uman kaltaisten kasvattajien kuoleminen sukupuuttoon!
oli tosi hyvä juttu eroahdistuksesta.
Itse kasvatin "kotipentuja" eli saivat olla samassa tilassa ihmisten kanssa.Sekä ihmisiä kävi katsomassa niitä,myös ei ostajia.
Johonkin kirjoitinkin ,että kasvattaja voi pahimmassa tapauksessa pilata koiran elämän.
Kasvattajalla on hyvin suuri osuus eroahdistuksesta ja loput tulee väärästä pennun totuttamisesta uuteen kotiin.
eroahdistus on mielestäni aika sekava, koska se kertoo yhtä surkeesti ongelmasta, joka koiran kanssa on, kuin esim. sana syöpä. Jotenkin se saa koko jutun kuulostamaan ikävältä ja kamalalta asialta, ja toisaalta tulee mieleen, että kun on se diagnoosi, niin oikeella pillerillä siitä päästään.
Samalla kun käytetään tuota termiä, niin uskon, että sinne ahdistuneiden joukkoon menee väkisin sellaisiakin tapauksia, jotka ei sinne kuuluisi. Luin noita diagnosointikriteerejä aiemmasta keskustelusta, ja totesin, että meillä ois varmaan molemmat diagnosoitu aikoinaan, jos olisin mennyt eläinlääkärille kertoon mitä kaikkea sitä kaksi kaveria saa aikaan päivän aikana;) Itse kuitenkin koen, että meillä ei ollut mitään ahdistusta, oli vain kaksi nuorta koiraa täynnä tarmoa, toiselle kodin säännöt vielä hiukan hakusessa ja porukassahan tyhmyys tiivistyy.
Sitten taas toisaalta olen pohtinut tuosta eroahdistuksesta puhumista noiden lääke- ja "haihdutin"-firmojen kannalta, eli heillehän se on pelkkää plussaa, mitä enemmän ihmiset turvautuu lemmikkiensä kanssa heidän tuotteisiinsa. Osasta mainoksia saa jo ihan sellaisen kuvan, että joka kodissa, jossa on lemmikki, tulee olla noita "haihduttimia", jotta se ihmisen paras ystävä voi hyvin. Samalla kun tartutaan ns. helppoon ratkaisuun, ei mielestäni päästä edes siihen perimmäiseen ongelmaan käsiksi. Enempää en uskalla kyseisistä vehkeistä sanoo, kun ei oo mitään kokemusta edes keneltäkään tutulta, hyvä on jos toimii, mutta epäilen;)
Luulen, en tiedä, mutta eroahdistus on koiran korvien välissä herkkyytenä, epävarmuutena, miksi sitä sitten kutsutaankin. Itselläni on 6v seropi uros, jolla kaiken järjen mukaan pitäisi olla kaikenlaisia ongelmia. Alkuperäisessä perheessä laiminlyöty ja pahoinpidelty niin paljon kuin saattaa. Ja nyt luonani 4kk ollessaan, ei mitään pahantekoa, jos poistun. Ei ulinaa. Ei sänkyihin menoa luvatta. Kovapäinen, hyvähermoinen sälli kaikenkaikkiaan. Selvisi siitä helvetistä, missä joutui elämään. Heikkohermoinen ei olisi selvinnyt siitä.
toisinpäin. tämä Tito koira on pentuaikansa viettänyt ihmisten parissa tiiviisti ja silti oli nuorempana eroahdistunut.
sitten taas se sijoituspentu (joka ei enää meillä ole) asui vauvana äippäkoiran kanssa tarhassa ja se ei meillä asuessaan ollut yhtään ahdistunut yksin jäädessään. päin vastoin oikeastaan. se vähät välitti oliko yksin vai ei.
nyt tämä sekarotuinen (kävelevä koirakirja) Pipa riehuu yksin jäädessään siinä määrin, että laitamme sen silloin joko ulkohäkkiin tai isoon sisähäkkiin. se kasvoi ns keittiöpentuna.
meidän koirilla on ollut nähtävästi käänteinen vaikutus. luulisi pennun joka tarhassa kasvaa olevan juuri vähemmän ahdistunut, koska on jo pienenä tottunut olemaan ilman ihmistä ja ns keittiöpennuilla päinvastoin. minusta on kuitenkin perempi, että pentu kasvaa jo ihan vauvana ihmisten parissa oppien ymmärtämään ihmiselämän kaikki outoudet.