olla kun minulla sattuu olemaan jonkinmoista ujoutta koska tuppaan punastelemaan välillä aivan ihme tilanteissakin. Mutta suurimmilta osilta kommunikoidessa toisten kanssa.
Onko minulla jokin huomiofobia tms.
En tykkää esim. pitää esitelmiä luokan edessä koska sieläkin tulee vain kuin luonnostaan jonkinlainen jännitys päälle. En kai osaa kyseisiin tilanteisiin "rentoutua". Se harmittaa minua hieman ja siihen joskus haluaisin selvyyden.
Ikää on 18 ja tätä on jatkunut yläasteesta.
Onko minulla jokin huomiofobia tms.
En tykkää esim. pitää esitelmiä luokan edessä koska sieläkin tulee vain kuin luonnostaan jonkinlainen jännitys päälle. En kai osaa kyseisiin tilanteisiin "rentoutua". Se harmittaa minua hieman ja siihen joskus haluaisin selvyyden.
Ikää on 18 ja tätä on jatkunut yläasteesta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mitä nyt on tullu näitä muitten juttuja luettua, oon huomannu et ujous alkaa hirveen usein ylä-asteella... mistäköhän mahtaa johtua? Itsekin käyn vielä ylä astetta ja huomasin juuri, että ala-asteella en ollut ujo ollenkaan... Ehkä ala-asteella on vaan niin pieni että ei jaksa koko ajan kahlita ajatuksia siihen mitä muut sanoo tai punastuuko tai jotain vastaavaa... Ylä asteella ja sen jälkeen mietitään niin paljon asioita... Mä oon muuten monesti miettiny, et mikä on punastumisen tarkotus? Miks Jumala on sellatteen asian keksiny?! Siitä ei oo ihmiselle mitään hyötyä! Pelkkää haittaa... ja punastumalla helposti paljastaa itsensä...joten se ei ainakaan suojaa miltään! Kertokaa nyt hyvät ihmiset mulle miks punastuminen on keksitty????!!!
Mikä siinä on niin pelottavaa, että paljastaa itsensä punastumalla? Tai no, jos se johtuu "tuhmien" ajatusten viljelystä toisten seurassa, ehkä se nolottaa.
Turha siitä punastumisesta on ainakaan Jumalaa syyttää. Oikeastaan punastuminen paljastaa vain sen, että henkilö on elävä olento, jolla on muitakin tunteita kuin itsekkyys ja muiden väheksyminen.
Aika hassu tuo nuoruuden näköharha, jonkinlainen yhdistynyt täydellisyydentavoittelu ja valtava ylemmyydentunne. Ja vaikka olin sen ikäisenä ujoista ujoin, tunnistan nyt kun välissä on aikaa, että kylläpä minullakin se oli... Jos joku olisi silloin väittänyt näin olevan, en olisi suostunut uskomaan. Silloin sitä vain ajatteli aina jos mielestään nolasi itsensä tai häpesi itseään jostain muusta syystä, että KAIKKI ajattelevat minusta niin ja noin, ja se vain pahensi ongelmia. Muutenkin siinä iässä kaikki ajatukset pyörivät vain oman itsen ja omien ongelmien ympärillä.
Koulukiusattuna olleena en yhtään ihmettele että juuri yläaste on se vaihe jossa ihmiset joko muuttuvat ujoiksi tai joksikin muuksi. Sen ikäisten elämänkuva on jotenkin niin armottoman kova ja ollaan "laumasieluiässä", jolloin kaikenlainen yksilöllisyys koetaan kai pelottavana, vai mikä muuten on syynä että usein siellä ujot tai muuten jollain tavalla herkät yksilöt joutuvat helposti paheksunnan tai syrjinnän kohteeksi?
Minä sain siitä ajasta niin pahat arvet sieluuni että nyt edelleenkin, 19 vuotta siitä painajaisesta eroon pääsyn jälkeen, pelkään edelleen yläasteikäisiä nuoria. Pelkään heidän kaiken arvioivaa katsettaan ja julmaa nauruaan, vaikka tiedän että eivät he enää minulle mitään voi, pelkkiä lapsia kun vain ovat.