Onko kellään ollut niin inhottava raskaus ja synnytys ettei halua sen takia enään lapsia?
Minun raskaus oli vaikea. Hirveät kivut ekat 4 viikkoa (ilmeisesti kohtu kasvoi). Ne loppuivat itsestään, mutta sitten alkoi supistelut, jotka jatkoi kunnes lapsi syntyi keskosena vko 35.
Synnytys meni sinänsä ihan hyvin. Kauheus on lähinnä korvien välissä. En tykännyt olla jalat levällään rääkättävänä ihmisten katseltavana.
Miehenikin kommentoi asiaa tosi hyvin: "Kyllä oli hirveän näköistä." Hän oli ollut katsomassa, kun lapsi sieltä putkahti pihalle. En muistanut sanoa, etten halua häntä sinne katsomaan enkä varsinkaan kommentoimaan jälkeenpäin, että kyllä oli kamalan näköistä. Ei hän pahaa tuolla kommentilla tarkoittanut, ihan ajattelemattomuuttaan hän tu9n sanoi. Eise varmaankaan ole mitään kivan näköistä , kun veri lentää.
En halua enää synnyttää enkä halua sektiotakaan. En halua arpea mitä pitää katsoa kokoiän.
Miten synntyspelosta voi selviytyä? Haluaisin enemmän lapsia, mutta voin olla kyllä ilmankin jos ne pitää synnyttää.
Minun raskaus oli vaikea. Hirveät kivut ekat 4 viikkoa (ilmeisesti kohtu kasvoi). Ne loppuivat itsestään, mutta sitten alkoi supistelut, jotka jatkoi kunnes lapsi syntyi keskosena vko 35.
Synnytys meni sinänsä ihan hyvin. Kauheus on lähinnä korvien välissä. En tykännyt olla jalat levällään rääkättävänä ihmisten katseltavana.
Miehenikin kommentoi asiaa tosi hyvin: "Kyllä oli hirveän näköistä." Hän oli ollut katsomassa, kun lapsi sieltä putkahti pihalle. En muistanut sanoa, etten halua häntä sinne katsomaan enkä varsinkaan kommentoimaan jälkeenpäin, että kyllä oli kamalan näköistä. Ei hän pahaa tuolla kommentilla tarkoittanut, ihan ajattelemattomuuttaan hän tu9n sanoi. Eise varmaankaan ole mitään kivan näköistä , kun veri lentää.
En halua enää synnyttää enkä halua sektiotakaan. En halua arpea mitä pitää katsoa kokoiän.
Miten synntyspelosta voi selviytyä? Haluaisin enemmän lapsia, mutta voin olla kyllä ilmankin jos ne pitää synnyttää.
Vastaukset 6
Vanhimmat
kohdunvuokraus yksi vaihtoehto mutta lieneekö sittenkin utopiaa..vaadi sektio yleisanestesiassa, ei tarvitse jalat levällään alasti ähkiä. leikkauksessa toki riskinsä ja arpi jää, mutta sen ei tarvitse olla kauhea. Ihmisessä voi olla arpia, henkisiä ja fyysisiä ja sektioarpi on siitä pieninmmästä päästä. pääkaupunkiseudulla myös pelkopoliklinikoita ja ei varmaan mitään häviä vaikka siellä käy.
Ei lapsia tarvitse itse synnyttää. Voit alkaa suunnitella adoptiota. Se on erittäin käyttökelpoinen tapa saada lapsia ilman synnytystä. Ja samalla saa edes joku maailmalla onnettomissa olosuhteissa syntynyt pienokainen kodin.
Itsellä ei ole lapsia mutta olen kuullu jos jonkin näköstä kamalaa juttua kavereilta joilla on lapsi ja nähnyt synnytys videoita.
Pelkkä ajatus haarat levellään kaikken edessä tuskissaan, raskaana ollessa se lihavuus...
Lapsi täytyy olla oma, adoptiota en halua, mutta en myöskään halua synnyttää, niin ei taida lapsia tulla, eipä sen niin väliäkään.
synnytyspelkoa jos ei voi synnyttää sen vuoksi, että levittämään jalkansa vieraiden nähden (siis olemaan jalat levällään) tai et ei tahdo sektii oarven takii? Hulluksi on tämä maailma mennyt! En jaksa alkaa mainostaa miten ennen...jne.. , mutta ei voi muuta kuin miettiä et onko kypsä saamaan omaa lasta, jos kaikki vaiva tuntuu liian suurelta siihen. Minä olen synnyttänyt esikoiseni sektiolla ja alateitse synnytyksen toivon vielä onnistuvan. Olen nyt jälleen raskaana ja todellakin kaikista kauhujutuista huolimatta tahtoisin synnyttää "oikeasti". Sektiokaan ei ole helppo, jälkikivut on valtavat ja raskausajankin olin kipeä..arvot heitteli..migreeni vaivasi ja oksennus lensi.. puhumattakaan kaksiosaisen kohdun aiheuttamista jo varhain alkaneista supistuksista ja kivuista.
Silti olen sitä mieltä että ne kaikki on hyvin pieni hinta omasta ihanasta tuhisevasta prinsessasta/prinssistä, jonka saa kasvattaa ja jota rakastaa yli kaiken. Olen kyllä valmis maksamaan sen vielä monta kertaa. Eikä se vatsassa oleva arpikaan tapa. Eihän sitä kukaan edes näe pikkupöksyjen alta ja vaaleahan tuo on muutenkin!!!
Mikä teihin ihmisiin on mennyt???
mutta silti täsä ollaan rv37 ja kovasti pelottaa taas synnytys, mutta ei näköjään niin paljoa että oisin jättänyt tekemättä. Neuvolassa ja sairaalassa on otettu hyvin huomioon pelkoni ja on saanut keskustella jonkun kanssa asiasta.
Ensimmäinen synnytykseni kesti yli 2 vuorokautta, ponnistusvaihekkin melkein 2 tuntia, täyttä tuskaa. ja lopuksi repämät, leikkaukset ja imukuppisynnytys.
kipu loppui kuin seinään kun lapsi oli ulkona. Terve ihana tyttö tuli. Paranin kuitenkin hyvin,muutamassa viikossa. Ja en sen koomin synnytystä miettinyt, kuin vasta nyt kun se on uudelleen edessä...saa naähdä istunko jalta ristissä loppuajan..heh! Nämä harjoitussupparitkin on niin kivuliaita jo että oikein hirvittää, miten sitä taas kestää..
Ihan samat uumoilut minulla, vaikka ekasta onkin aikaa jo vuosia. Mutta ei lyöty koira unohda koskaan..synnytykseni oli kans se "kauhujuttu" joita täällä ei monetkaan tunnu uskovan olevan olemassakaan.
Kävin tänään pelkopoliklinikalla juttelemassa tästä asiasta ja tiesinhän sen, että "vain alatiesynnytys" on se kaikkein parhain ja uljain ratkaisu. Minä oikeasti jäinkin siihen uskoon, sen verran osaavat puolustella kantansa sairaalassa ja paheksuivat sektion ongelmia, joihin liittyy mm. kuuden viikon kantorajoitusaika, ei kuulemma vauvaa saa oikein kantaa sinä aikana, litran maitopurkkia korkeintaan. Ja kehuivat, ettei niitä tuskan huutoja enää kuulu kuin "hyvin harvoin", että ponnistusääniä kuuluu synnärillä, mutta sitten jo kuuluukin vauvan itkua hetijälkeen. Ja kotiinkin voi uudelleensynnyttäjä päästä heti kuin siltä tuntuu - kun vain synnyttää alakautta. No ymmärrettäväähän se on, ei mitän epäselvää, mutta kun vanhat, ehkä sitten turhaan tajuntaani syöpyneet kokemukset puhuvat karua kieltään.
Sanavalinnat olivat psykologisesti valittuja ja tarkoin harkittuja sitä ajatellen, että mun on nyt varmaan pakko synnyttää alateitse, vaikka ennemmin kuolisinkin, jos se on vähääkään samanlaista kuin ensi kerralla, jolloin en saanut käytännössä kivunlievitystä lainkaan koko synnytyksen aikana ja huusinkin useita tunteja tuskasta eli lahtaamiseni pitkittyi kuin sodan jalkoihin jäänellä haavoittuneella. Ilokaasu on ainakin yhtä tyhjän kanssa kipuihin, turha, kyllähän se kuppi tietty varmaan huutoani hieman vaimensi muiden korvilta... Se viimeinen puudutuspiikkikin joka voitiin lykätä ponnistusvaiheeseen, paraservikaali, meni väärin ja puuduttikin kinttuni eikä sitä kipeää aluetta, johon kuului myös käsittämättömät selkäpoltot ponnistusvaiheessa, joka kesti kolme varttia..
Haluan luottaa sairaalahenkilökuntaan tällä kertaa, että tosiaan panisivat spinaalin oli tilanne mikä tahansa. Ja ettei tarvitsisi huudella kivusta enää, kuten takuulupaus kuuluu pelkopolin edustajalla. Se vain kuulosti - ikävä kyllä - vanhan mamman korvissa liian hyvältä ollakseen täysin totta.