Ilman rakkautta

Olin kai iloinen ja rakastettu lapsi, en muista paljoa ensimmäisistä vuosistani, mutta valokuvissa huokuu rakkaus ja ilo minua ympäröivissä ihmisissä. Olin 3, kun siskoni syntyi, olin onnellinen hänestä, hoivasin häntä.

Kun hän oppi liikkumaan, minut sysättiin syrjään. Hän työnsi minut pois vanhempieni sylistä, eikä kukaan koskaan ottanut minua takaisin. Siskoni sai tehdä mitä vaan, hän sai kaiken anteeksi, hän oli se pienempi, piti ymmärtää. Minä sain huudot, piiskat, tukkapöllyt ja saarnat.
Minulla oli paha astma, heräsin öisin yskien kun en saanut henkeä, isä oli vihainen koska häiritsin hänen uniaan, äiti käski yskiä tyynyyn että isä rauhoittuisi.
Olin herkkä, itkin helposti turhautumista, vihaa, surua jne. Siitäkin isä suuttui, pitääkö olla tuollainen itkupilli, "ja taas pitää alkaa pillittämään...."
Siskollani ei ala asteella ollut montaa ystävää, häntä kiusattiin parin ihmisen toimesta ja hän oli vähän erilainen ja hän oli siitä surullinen. Minua kiellettiin puhumasta kotona omista onnistumisista koulussa, siitä jos iloitsin uudesta ystävästä, jos joku oli kehunut minua, olin tehnyt jotain kivaa ystävien kanssa tms. Koska siskolleni tulisi turhaan paha mieli.

Työnsin siskoni pois, lapsen mielessäni hän oli tullut ja pilannut elämäni, joten emme ikinä oikeastaan olleet läheisiä. Me riitelimme paljon, minua ei kiinnostanut vaikka häntä ei enää olisi ollut olemassa.
Isäni joi paljon, hän kävi töissä, mutta varsinkin lomat meni jatkuvassa kännissä. Hän oli temperamenttinen, hän huusi paljon ja oli vihainen. Hän ei sietänyt jos asiat ei menneet juuri hänen tavallaan, kaikkien piti olla hänen kanssaan samaa mieltä. Minä perin hänen temperamenttinsa, otimme teini aikoinani ja vielä kotoa muutettuani yhteen usein ja kovaa. Hän petti äitiä, joi, huusi eikä antanut kenenkään muun tunteille tai haluille tilaa. Hän sanoi usein että rakastaa, ja minä en ikinä ymmärtänyt hänen tapaansa rakastaa.
Äiti oli... tavallaan kai uhri. Hän oli lämmin, halusi vain kaikkien parasta, unohtaen aina itsensä. Hän teki paljon virheitä, minunkin kohdallani, mutta vanhemmiten olen ymmärtänyt että hän on aina tehnyt parhaansa tilanteeseen nähden. Hän on pysynyt isäni kanssa kaikesta huolimatta, en näe sitä vahvuutena, hän olisi ansainnut parempaa mutta ei vain ole osannut tai uskaltanut lähteä. Mutta äitini ei ikinä ole sanonut rakastavansa.
Vanhempani keskenään ei ikinä ollut rakastavaisia tai helliä toisiaan kohtaan. He eivät koskeneet, ei halailleet, ei pussailleet... riitelivät kyllä senkin edestä.

Minä halusin pois kotoa nuorena, muutinkin 16 vuotiaana toiselle paikkakunnalle kouluun jotta ei tarvisi mennä kotiin. Löysin paljon uusia ystäviä ja ihmisiä ympärilleni ja koin olevani onnellinen ensimmäistä kertaa. Tapasin pojan, rakastuin, hän tuhosi minut. Minä rakastin, luulin vihdoin saavani sitä rakkautta mitä vaille koin koko elämäni jääneen. Hänkin petti, manipuloi, sai minut luulemaan että olen hullu, kaikessa mitä olin tai tein oli jotain vikaa. Olin vasta 17, sairastuin syömishäiriöön, masennukseen, en nähnyt itsessäni mitää hyvää. Olin ruma ja kammottava jokaisen millimetrin alueelta päästä varpaisiin. En ollut rakastettava, en haluttava.. en muodostanut enää vahvoja siteitä tai tunteita kehenkään, minulla oli edelleen ystäväni, mutta olin varma että olin heillekin pelkkä riippakivi ja muutaman vuoden sisällä menetinkin heistä suurimman osan. En jaksanut pitää yhteyttä, en yrittää, koska en kokenut että minua haluttaisiin oikeasti mukaan. Jos ihastuin tai rakastuin, pidin sen omana tietonani. Olin vihainen itselleni jos tajusin että olin näyttänyt tunteita liian selvästi, itkin koska kehtasin tuntea liikaa ja itkin koska kukaan ei rakastanut minua.

Meni vuosia, halusin oman perheen, enemmän kuin mitään. Halusin että minulla olisi oma koti, oma paikka, ja oma perhe jota rakastaa, jotka rakastaisivat minua, paikka ja koti jonne vihdoin tuntisin kuuluvani.
Vuosien saatossa minä tulin paremmaksi, löysin uusia ystäviä jotka oikeasti arvostivat minua, löysin itsevarmuuteni, ilon, rauhan itseni kanssa.
Tapasin sinut, ajattelin että nyt on sen aika, nyt löysin turva satamani, sen jonka kanssa saisin oman perheen, jonka kanssa jakaa elämän ja jonka kanssa jakaa ja kokea rakkaus. Sinä et halunnutkaan lapsia, sinulla oli jo ennestään ja ne riittivät, yritin tulla toimeen sen kanssa. Sinä et koske, et tykkää läheisyydestä. Syyllistät minua kun teen asioita, koska et halua samaa. Et suunnittele tulevaisuutta kanssani, sinulla on jo oma näkemys omasta elämästäsi. En ymmärrä miksi sanot rakastavasi, en ymmärrä miksi haluat pitää minut, koska taas kerran kaikki mitä minä haluan tai teen on väärin. Taas minä olen se jota sattuu, se joka jää ulkopuolelle, se joka jää ilman rakkautta. Ehkä vika on minussa, ehkä en oikeasti ansaitse rakkautta... Olen pahoillani jos satutan sinua, rakastan sinua kaikesta huolimatta. Nyt vain on tullut aika rakastaa myös itseäni.