Kun sairastuu/sairastaa psykkisesti, on sula mahdottomuus sairastua fyysisesti.
Näin ainakin tuntuu olevan yleinen käsitys, jos ei muualla niin terveydenhuollossa.
Psyykkisesti sairas, tai vaikka jo toipunut, ja diagnoosit olemassa edelleen, on todella vaikeassa tilanteessa, kun tulee jotain somaattista vaivaa.
Lääkärit eivät tahdo uskoa, eivät tahdo tutkia, eivät tahdo hoitaa, kun mt-diagnooseilla varustettu ihminen yrittää saada apua muihin kuin psyykkisiin ongelmiin.
Ajoittain jopa kohtelu vastaanottotilanteissa on täysin ala-arvoista, nöyryyttävää, alentavaa, halveksivaa. Ei kiva.
Asiat kääntyvät usein lääkärin kyselyihin mielialalääkkeiden mahdollisesta käytöstä tai käyttämättömyydestä Tai onko tulossa aikaa psykiatrille.
Typerää touhua, kun on ihan muista syistä vastaanotolle hakeutunut.
Kun on huono yleisvointi, ja jopa kuvissa tai tutkimuksissa näkyy poikkeavaa, ei oteta mitään kantaa, olisiko mahdollisesti jokin vialla ( paitsi korvien välissä ).
Ja kun taas on krooninen sairaus, tai sairauksia löydetty, jää senkin/niidenkin kanssa aivan yksin, ei tule mitään jatkoja, ei seurantaa, ei edes ohjeita kotiin, kuinka toimia.
Jos tehdään leikkauksia, isompiakin, ei saa minkäänlaista kuntoutusta jälkeenpäin.
Kotiin vain toipumaan, ja " koita pärjäillä ".
Mt-diagnoosien takia ei ole muutenkaan mahdollisuutta päästä mihinkään laitoskuntoutukseen, esim. tuki- ja liikuntaelin, tai neurologian puolen järjestämiin.
Jo Kelassa luetaan tiedot, ja tuntematta ihmistä päätetään hylätä kuntoutus ( kerran hylky tuli ilman mitään käsittelyäkään ), koska oletetaan, että ihminen on juuri sellainen, kuin diagnoosi määrittelee. Sillähän ei ole vaikutusta, onko diagnoosi tuore vai muutaman kymmenen vuotta vanha.
Vaikka diagnooseista sinänsä ei ole elämässä haittaa, mutta aina se joissain kohdin vaikuttaa todella ikävällä tavalla.
Siinä täytyy sitten yrittää pitää kovalla työllä parempaan kuntoon saatu psyyke kasassa, kun fysiikka on menetetty.
On muuten ajoittain todella rankkaa, pakko sanoa.
Myöskin omaiset ja läheiset tuntevat toivottomuutta, kun ihminen ei ole kunnossa, eikä kukaan välitä mistään mitään ( suurimmilta osin ). Joskus onneksi törmää poikkeuksiinkin, edes pieni lohtu sekin.
Onko muilla ollut kokemusta tällaisista asioista, olisi kiva lukea ?
Jonkin verran tunnen kyllä kanssaihmisiä, joilla myöskin vaikeaa somaattisten sairauksien hoidossa, tai hoitamattomuudessa.
Näin ainakin tuntuu olevan yleinen käsitys, jos ei muualla niin terveydenhuollossa.
Psyykkisesti sairas, tai vaikka jo toipunut, ja diagnoosit olemassa edelleen, on todella vaikeassa tilanteessa, kun tulee jotain somaattista vaivaa.
Lääkärit eivät tahdo uskoa, eivät tahdo tutkia, eivät tahdo hoitaa, kun mt-diagnooseilla varustettu ihminen yrittää saada apua muihin kuin psyykkisiin ongelmiin.
Ajoittain jopa kohtelu vastaanottotilanteissa on täysin ala-arvoista, nöyryyttävää, alentavaa, halveksivaa. Ei kiva.
Asiat kääntyvät usein lääkärin kyselyihin mielialalääkkeiden mahdollisesta käytöstä tai käyttämättömyydestä Tai onko tulossa aikaa psykiatrille.
Typerää touhua, kun on ihan muista syistä vastaanotolle hakeutunut.
Kun on huono yleisvointi, ja jopa kuvissa tai tutkimuksissa näkyy poikkeavaa, ei oteta mitään kantaa, olisiko mahdollisesti jokin vialla ( paitsi korvien välissä ).
Ja kun taas on krooninen sairaus, tai sairauksia löydetty, jää senkin/niidenkin kanssa aivan yksin, ei tule mitään jatkoja, ei seurantaa, ei edes ohjeita kotiin, kuinka toimia.
Jos tehdään leikkauksia, isompiakin, ei saa minkäänlaista kuntoutusta jälkeenpäin.
Kotiin vain toipumaan, ja " koita pärjäillä ".
Mt-diagnoosien takia ei ole muutenkaan mahdollisuutta päästä mihinkään laitoskuntoutukseen, esim. tuki- ja liikuntaelin, tai neurologian puolen järjestämiin.
Jo Kelassa luetaan tiedot, ja tuntematta ihmistä päätetään hylätä kuntoutus ( kerran hylky tuli ilman mitään käsittelyäkään ), koska oletetaan, että ihminen on juuri sellainen, kuin diagnoosi määrittelee. Sillähän ei ole vaikutusta, onko diagnoosi tuore vai muutaman kymmenen vuotta vanha.
Vaikka diagnooseista sinänsä ei ole elämässä haittaa, mutta aina se joissain kohdin vaikuttaa todella ikävällä tavalla.
Siinä täytyy sitten yrittää pitää kovalla työllä parempaan kuntoon saatu psyyke kasassa, kun fysiikka on menetetty.
On muuten ajoittain todella rankkaa, pakko sanoa.
Myöskin omaiset ja läheiset tuntevat toivottomuutta, kun ihminen ei ole kunnossa, eikä kukaan välitä mistään mitään ( suurimmilta osin ). Joskus onneksi törmää poikkeuksiinkin, edes pieni lohtu sekin.
Onko muilla ollut kokemusta tällaisista asioista, olisi kiva lukea ?
Jonkin verran tunnen kyllä kanssaihmisiä, joilla myöskin vaikeaa somaattisten sairauksien hoidossa, tai hoitamattomuudessa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.