Vaaratilanteita on ollut pelkästään Husin alueella viikoittain

”;haitallinen ”?
Kyllä ne siellä sairaalassa tietää minkä lääkkeen he kirjoittavat, mutta jos ihminen ei tunnista omaa sairauttaan vaan keksii kaikenmaailman selostuksia niin ei ole ihme että tulee tarve selän takana paskapuhumiseen .
Kun hyväksyy oman tilanteensa ja ymmärtää miten se hoito auttaa niin tulee terveeksikin .
Mutta monella on kova tarve juosta lääkäriltä lääkärille ja eivät ymmärrä että paranneminen alkaa omasta itsestä ja ymmärtämyksestä oman sairautensa vaiheet , ja lääkäri ei voi parantaa sellaista ihmistä joka aina väittää sairautensa joksikin muuksi, siis lääkäri antaa neuvoja, eikä ota sairautta pois millään taikasauvalla

Anonyymi kirjoitti:

”;haitallinen ”?
Kyllä ne siellä sairaalassa tietää minkä lääkkeen he kirjoittavat, mutta jos ihminen ei tunnista omaa sairauttaan vaan keksii kaikenmaailman selostuksia niin ei ole ihme että tulee tarve selän takana paskapuhumiseen .
Kun hyväksyy oman tilanteensa ja ymmärtää miten se hoito auttaa niin tulee terveeksikin .
Mutta monella on kova tarve juosta lääkäriltä lääkärille ja eivät ymmärrä että paranneminen alkaa omasta itsestä ja ymmärtämyksestä oman sairautensa vaiheet , ja lääkäri ei voi parantaa sellaista ihmistä joka aina väittää sairautensa joksikin muuksi, siis lääkäri antaa neuvoja, eikä ota sairautta pois millään taikasauvalla

Lue lisää

Totta tuokin.
Voin sanoa olevani jo lähes veteraani mt-puolen hoidokkina, ja muistan kyllä vuosien varrelta, minkälaisia aatoksia ja mielipiteitä mielessä pyöri.

Tuli haukuttua, solvattua, oltua hankala potilas, ja jos vaikka mitä.
Alkuun sairaudentunnotonkin, jos niin haluaa sanoa, tai oikeastaan ennemminkin hoitovastainen.
Mutta jälkeenpäin tiedän, olin todella huonossa kunnossa silloin kauan sitten.

Kun menee vuosia, oikeastaan vuosikymmeniä, psykiatrian kanssa asioidessa, mahtuu mukaan monenlaisia kokemuksia, hyviä, huonoja, ja kaikkea siltä väliltä.
Paikkansa pitää se, kun saa itsensä ( tuen kanssa ) parempaan kuntoon, osaa ajatella asioita monelta eri suunnalta, ja ymmärtää monia asioita hyvinkin eri tavalla.

Ymmärrän täysin, kun jotkut haukkuvat ja arvostelevat julmastikin, ymmärrän myös, kun jotkut kehuvat.
Ymmärrys kasvaa, mitä enemmän näkee ja kokee, sekä ympäriltään, että myös muutoksia omassa itsessään.

Hoitohenkilöstökin pitää sisällään vain ihmisiä, hekin erilaisia.
Potilaana tulee kohdattua monenlaisia persoonia matkan varrella.
Huonoista kokemuksista jää ikävät muistot, hyvistä paremmat.

Anonyymi kirjoitti:

”;haitallinen ”?
Kyllä ne siellä sairaalassa tietää minkä lääkkeen he kirjoittavat, mutta jos ihminen ei tunnista omaa sairauttaan vaan keksii kaikenmaailman selostuksia niin ei ole ihme että tulee tarve selän takana paskapuhumiseen .
Kun hyväksyy oman tilanteensa ja ymmärtää miten se hoito auttaa niin tulee terveeksikin .
Mutta monella on kova tarve juosta lääkäriltä lääkärille ja eivät ymmärrä että paranneminen alkaa omasta itsestä ja ymmärtämyksestä oman sairautensa vaiheet , ja lääkäri ei voi parantaa sellaista ihmistä joka aina väittää sairautensa joksikin muuksi, siis lääkäri antaa neuvoja, eikä ota sairautta pois millään taikasauvalla

Lue lisää

Miksi laitoit "haitallinen"-sanan lainausmerkkeihin? Neurolepteillä on paljon haittavaikutuksia, kuten Parkinson-tautia muistuttavat oireet kuten kielen pakkoliikkuminen, joka jotuu dopamiinin salpauksen seuraksena. Dopamiinin tuotantoi ihmisen kehossa liittyy mielihyvään ja motivaatioon, niin ei ihme, että neuroleptien käyttäjät kuvailevat vaikutusta "zombimaiseksi", liikkuvat hitaammin kuin normaalit ihmiset ja muuta sellaista. Kaikki neuroleptit vaikuttavat dopamiini-reseptoreihin selvästi estävästi ainakin "antipsykoottisilla" annoksilla.

Uudemmilla neurolepteilla on välillä heikompi affiniteetti dopamiini-reseptoreihin kuin esimerkiksi vanhemman sukupolven haloperidorilla, mutta niillä on sitten voimakas vaikutus estävä vaikutus muihin reseptoreihin, kuten histamiini, serotoniini, adrenaliini, ym. Niillä on usein hyvin voimakas väsyttävä vaikutus ja ne voivat aiheuttaa vakavaa ylipainoa, 2-tyypin diabetesta ja muuta sellaista. Osa tuosta vaikutuksesta tulee siitä, että ne voivat väsyttää ja lisätä ruokahalua voimakkaasti. Esimerkiksi erään rottatutkimuksen mukaan toisen sukupolven neuroleptit myös lisäsivät myös *paastoavien* rottien veren glukoosin määrän hyvin korkeaksi pitkäksi aikaa, kun normaaleilla rotilla ja ihmisillä veren glukoosimäärä nousee sen jälkeen, kun hän syö hiilihydraatteja, sen jälkeen keho siirtyy käyttämään enemmän rasvasta tulevia ketoaineita energiaksi.

Vanhoista neurolepteista haloperidol on hyvin voimakas dopamiini-reseptorien salpaaja. Lääketehtaiden mainostamista "hyvin siedetyistä" neurolepteista kaikki siis salpaavat dopamiini-reseptoreita. Vanhoista neurelepteistä moni, kuten ensimmäinen neurolepti klooripromatsiini tai perphenazine, myös salpasi vähemmän dopamiinia ja enemmän muita reseptoreita kuin haloperidol. Lääketehtaiden markkinoinnin vuoksi noiden vanhempien lääkkeiden käyttö on suureksi osaksi loppunut, nykyään määrätään Abilify, Seroquel, Zyprex, ym. Itse asiassa nyt lääketehtaiden patentit noihin alkuperäisiin toisen polven neurolepteihin ovat vanhentuneet, ja lääketehtaat markkinoivat nyt kalliita injektio-versioita samoista lääkkeistä. Älkääkä nyt tule syyttämään mistään salaliittoteoriasta, esimerkiksi useimman psykiatit eivät suoraan kovin tietoisesti ajattele tekevänsä mitään väärää, mutta vähän lisää palkkaa, toimiminen oman alan kollegoiden kanssa samalla tavalla, ym toimivat.

Klotsapiini sitten voi aiheuttaa kuolemia varsinkin jos potilaan verenkuvaa ei seurata, ainakin agranulosytoosin ja hematologisen syövän vuoksi.

Minä innostuin itse jo 1990-luvun puolivälissä esimerkiksi SSRI-lääkkeistä, osaksi koska pääsin yliopistissa aikaisin Internetin kautta lukemaan esimerkiksi USA:n uutisia, joissa kerrottiin niiden mullistavista vaikutuksista. Kävin myös YTHS:n kautta melkein vaatimassa SSRI-lääkkeitä, sen jälkeen lopetin ne, sitten taas mietin että tahdon kokeille niitä uudestaan. Yleislääkäri ei suostunut määräämään niitä ollenkaan, siitä tuohtuneena vaadin päästä eteenpäin ja minut laitettiin jollekin psykiatri/psykoterapeutille siellä. Sain sieltä lopulta niitä lääkkeitä, mutta hän oli hyvin vastentahtoinen määräämään niitä minulle.

Myöhemmin opin SSRI-lääkkeiden ja erityisesti neuroleptien haitalliset vaikutuksen suurelta osin oman kokemuksen kautta, sekä myös sillä tavalla että tutustuin niiden vaikutustapoihin ja muuhun sellaiseen. Esimerkiksi psykiatrien kertomat tarinat eivät vastanneet omaan kokemukseeni, tai siihen mitä tiesin niistä lääkkeistä. Tilanne muuttui sillä tavalla, että yli 20 vuotta yritin vakuuttaa lääkärin antamaan jotain mielestäni tarvitsemaani mielialalääkettä. Nykyään yritän vakuuttaa lääkärin siitä, että en tahto syödä tuota mielialalääkettä, erityisesti neurolepteja. Minun tapauksessani siis ei auttanut se, että "hyväksyn tilanteen ja syön ne lääkkeet", pääsin siitä systeemistä ulos niin, että kyseenalaistin ne lääkitykset vastoin hoitotahon juttuja. Toki siinä auttoi myös se, että sen noin puolen tarkkailujakson jälkeen minut siirrettiin toisen psykiatrin ja hoitajien piiriin ja sain vakuutettua heidät, että sillä tarkkailujaksolla oli tehty vakavia virhearviointeja.

Jos haluat tehdä jotain parantavaa näihin tilanteisiin mitkä kuvaat niin mene mukaan politiikkaan , kun sinulla näyttää olevan oikeat tavat hoidossa niinkuin että tietäisit mikä millonkin sopii potilaalle .
Parhain keino on kun lopettaa nettiin kirjoitteleminenkin asioista mistä ei ymmärrä yhtikäs mitään.

"Pitkäaikaisen psykoosisairauden hoito on tyylikkäästi hoidettu siten, että jätetään syrjäytynyt mielenterveyspotilas omaan pikku vuokrayksiöönsä höpöttämään "

Tosi hyvä kommentti. Ja tuo edellinenkin.

Eikös tämä ole helppo selvittää? Otat puolentusinaa parasta kaveriasi, ja näytät heille anonyymisti parikymmentä randomia kirjoitustasi täältä, ja pyydät heitä pisteyttämään ne kyseisillä kriteereillä?

"Eli mielestäni, miten se ainakin joillain psykiatrian poliklinikoilla toimii "

Totta.

Pakkotoimia ei tehdä diagnoosin perusteella, vaan ihmisen/potilaan oman mielentilan ja käytöksen perusteella.

Olen itsekin jonkin verran seurannut keskustelua mt-hoitoon ja heitä käyttävien kokemuksiin liittyen. On siellä varmaan joukossa monenlaista kirjoitusta. Mutta on aika lailla yleistävää ja leimaavaa mennä sanomaan, tai väittämään, että kaikki heistä, jotka kritisoivat tai kyseenalaistavat nykyisten mt-palveluiden ja käytössä olevien hoitomenetelmien laadun ja tehon, olisivat automaattisesti psykoottisia, harhaisia tai mielisairaita.

Uskon, että joukossa on myös niitä, jotka ovat tuoneet esille epäkohtia, ja kritisoivat aihetta myös todellisista ja aiheellisista syistä.

Ongelma on siinä, että mikään terveyspuolen ulkopuolinen, tai terveystahot itse eivät järjestä tarpeeksi avoimia, tarkkoja tai laaja-alaisia galluppeja mt-palveluihin ja niiden laatuun liittyen. En tosin tiedä, mitä he pelkäävät? Totuuden paljastumistako kenties? Vai onko niin vaikeaa nähdä mt-hoitoihin, palveluiden laatuun ja hyötyyn liittyviä epäkohtia ja käytäntöjä? Sillä on paljon merkitystä, onko nykyisistä psykiatriassa käytössä olevista hoitomenetelmistä todella hyötyä itse potilaille, vai olisiko aihetta ja pitäisikö niitä kenties muuttaa? Ne tarkat vertailukelpoiset, data ja terveydenhuollonkin kannalta tieteelliset ja huomioonotettavat luvut jäävät täysin pimentoon. Niistä tiedoista olisi kuitenkin paljon hyötyä alalla oleville ammattilaisillekin psykiatriaa ja omaa alaa ja työtä kehitettäessä.

Tuo mielipidekirjoittaja on alan erehtymätön ammattilainen, mikä on hienoa kun työskennellään diagnoosien ja sairauksien kanssa, joiden kappa-arvo on 0.2-05, eli reippaasti yli 50 % tehdyistä diagnooseista on lähtökohtaisesti "vääriä":

" For reliability of only 0.50 to 0.60, it must be understood that means that 40% to 50% of the data being analyzed are erroneous. When kappa values are below 0.60, the confidence intervals about the obtained kappa are sufficiently wide that one can surmise that about half the data may be incorrect (10). Clearly, statistical significance means little when so much error exists in the results being tested."
https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3900052/
https://ajp.psychiatryonline.org/doi/pdf/10.1176/appi.ajp.2012.12070999

Eihän psykiatreilla jotka pakkohoitopäätöksiä tekevät oikeasti ole oikeusturvansa takia edes mahdollisuutta olla väärässä, vaikka väärässä oleminen noin tulkinnanvaraisissa asioissa on melkein enemmän sääntö eikä poikkeus. Sen takia heille on tärkeää, että kaikki mitä potilas sanoo tai ei sano, käytetään häntä vastaan. Kukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijä ei myöskään ole väärässä silloin, kun huumeita kokeillut nuori sijoitetaan laitokseen, jossa on m huumeriippuvaisia ja vuosikausia myöhemmin häntä haastatellaan kokemusasiantuntijana selviytyneenä ex-narkkarina, joka kertoo ajautuneensa huumeriippuvaiseksi laitossijoituksen kautta. Tulkinta siitä, mikä hyödyttää ja mitä on tehtävissä mielisairauden hoitamiseksi ovat aina subjektiivisia ja kontekstisidonnaisia. Ainoa ero ex-narkkari kertomuksessa ja mielisairaan kertomuksessa siitä, miten hänen toimintakykynsä tuhottiin ylilääkinnällä ja nöyryttävällä pakkohoidolla, on se, että tällaista mielisairasta ei psykiatrit haastattele koulutuksen tueksi kuten sosiaalialalla tehdään, jotta virheistä opittaisiin. Tämä varmaan siksi, että sosiaalialalla on jonkun verran kuitenkin virheitä tekeviä ihmisiä, kun taas psykiatrian erikoislääkärit eivät tee virheitä, vaikka heidän käyttämänsä tautiluokitukset ovat lääketieteellisesti epävalideja ja epäluotettavia. He eivät voi käsittää, että he voisivat tuhota raskailla mömmöillään ja nöyryyttävillä hoitotoimenpiteillään ihmisen elämän. Mielenterveyspuolen ammattilaiset ovat ilmeisesti myös erikoistuneet etädiagnosointiin, jossa he noukkivat itselleen ammatillisesti tuttuja sanoja anonyymeiltä keskustelupalstoilta ja kuvittelevat, että se todistaa kaikkien mielisairaiden keksivän kaiken pahan ja ilkeän ja olevan vain harhoissaan. Mahtaa olla varmaan vaikeaa noin erehtymättömällä kaikkitietävällä ihmisellä pitää narsisminsa terveen puolella. Huvittavinta tuossa on, että Hesarin keskustelupalstalla , kun joku kertoi kamalasta traumastaan, kun hänet terveenä väärin perustein vietiin arvioitavaksi sairaalaan. Sai lyhyestä visiitistä toistuvia paniikkikohtauksia, kun oikein poliisisedät tulivat ja veivät tarkkailtavaksi. Miten terveen ihmisen psyyke kestää noin huonosti parin päivän tarkkailua, jos mielisairaan mielenterveys vain kerta toisensa jälkeen paranee siitä että hänet raahataan pakkohoitoon ja tainnutetaan tajuttomaksi. Itsemurhan ehkäisymenetelmänäkin pakkohoitoa pidetään, vaikka oikeasti mitä enemmän ihmistä hoidetaan, sitä korkeampi todennäköisyys on ihmisellä tehdä itsemurha senkin jälkeen, kun muut vaikuttavat tekijät kuten aikaisempi itsemurhariski otetaan huomioon. Tuo erehtymätön mielenterveysalan ammattilainen kerää varmaan ihan itse tunteelliseesti kuvaamiensa liiskattujen ihmisten luiden kappaleita ojanpiertareilta, kun on niin perehtynyt heidän pakkohoidon puutteeseensa itsemurhan syynä. Itselleni ainoa kerta kun teki mieli tehdä itsemurha tuli siitä, kun sain pahaa akatisiaa neurolepteista. Onneksi pääsin eroon noista aivan saatanan jälkeenjääneistä aaseista jo kauan sitten. Heillä on aivan liian paljon valtaa, sen takia heidän ei edes tarvitse harrastaa minkäänlaista tervettä itsekritiikkiä omaa toimintaansa kohtaan.
https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/31162700/

Anonyymi kirjoitti:

Tuo mielipidekirjoittaja on alan erehtymätön ammattilainen, mikä on hienoa kun työskennellään diagnoosien ja sairauksien kanssa, joiden kappa-arvo on 0.2-05, eli reippaasti yli 50 % tehdyistä diagnooseista on lähtökohtaisesti "vääriä":

" For reliability of only 0.50 to 0.60, it must be understood that means that 40% to 50% of the data being analyzed are erroneous. When kappa values are below 0.60, the confidence intervals about the obtained kappa are sufficiently wide that one can surmise that about half the data may be incorrect (10). Clearly, statistical significance means little when so much error exists in the results being tested."
https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3900052/
https://ajp.psychiatryonline.org/doi/pdf/10.1176/appi.ajp.2012.12070999

Eihän psykiatreilla jotka pakkohoitopäätöksiä tekevät oikeasti ole oikeusturvansa takia edes mahdollisuutta olla väärässä, vaikka väärässä oleminen noin tulkinnanvaraisissa asioissa on melkein enemmän sääntö eikä poikkeus. Sen takia heille on tärkeää, että kaikki mitä potilas sanoo tai ei sano, käytetään häntä vastaan. Kukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijä ei myöskään ole väärässä silloin, kun huumeita kokeillut nuori sijoitetaan laitokseen, jossa on m huumeriippuvaisia ja vuosikausia myöhemmin häntä haastatellaan kokemusasiantuntijana selviytyneenä ex-narkkarina, joka kertoo ajautuneensa huumeriippuvaiseksi laitossijoituksen kautta. Tulkinta siitä, mikä hyödyttää ja mitä on tehtävissä mielisairauden hoitamiseksi ovat aina subjektiivisia ja kontekstisidonnaisia. Ainoa ero ex-narkkari kertomuksessa ja mielisairaan kertomuksessa siitä, miten hänen toimintakykynsä tuhottiin ylilääkinnällä ja nöyryttävällä pakkohoidolla, on se, että tällaista mielisairasta ei psykiatrit haastattele koulutuksen tueksi kuten sosiaalialalla tehdään, jotta virheistä opittaisiin. Tämä varmaan siksi, että sosiaalialalla on jonkun verran kuitenkin virheitä tekeviä ihmisiä, kun taas psykiatrian erikoislääkärit eivät tee virheitä, vaikka heidän käyttämänsä tautiluokitukset ovat lääketieteellisesti epävalideja ja epäluotettavia. He eivät voi käsittää, että he voisivat tuhota raskailla mömmöillään ja nöyryyttävillä hoitotoimenpiteillään ihmisen elämän. Mielenterveyspuolen ammattilaiset ovat ilmeisesti myös erikoistuneet etädiagnosointiin, jossa he noukkivat itselleen ammatillisesti tuttuja sanoja anonyymeiltä keskustelupalstoilta ja kuvittelevat, että se todistaa kaikkien mielisairaiden keksivän kaiken pahan ja ilkeän ja olevan vain harhoissaan. Mahtaa olla varmaan vaikeaa noin erehtymättömällä kaikkitietävällä ihmisellä pitää narsisminsa terveen puolella. Huvittavinta tuossa on, että Hesarin keskustelupalstalla , kun joku kertoi kamalasta traumastaan, kun hänet terveenä väärin perustein vietiin arvioitavaksi sairaalaan. Sai lyhyestä visiitistä toistuvia paniikkikohtauksia, kun oikein poliisisedät tulivat ja veivät tarkkailtavaksi. Miten terveen ihmisen psyyke kestää noin huonosti parin päivän tarkkailua, jos mielisairaan mielenterveys vain kerta toisensa jälkeen paranee siitä että hänet raahataan pakkohoitoon ja tainnutetaan tajuttomaksi. Itsemurhan ehkäisymenetelmänäkin pakkohoitoa pidetään, vaikka oikeasti mitä enemmän ihmistä hoidetaan, sitä korkeampi todennäköisyys on ihmisellä tehdä itsemurha senkin jälkeen, kun muut vaikuttavat tekijät kuten aikaisempi itsemurhariski otetaan huomioon. Tuo erehtymätön mielenterveysalan ammattilainen kerää varmaan ihan itse tunteelliseesti kuvaamiensa liiskattujen ihmisten luiden kappaleita ojanpiertareilta, kun on niin perehtynyt heidän pakkohoidon puutteeseensa itsemurhan syynä. Itselleni ainoa kerta kun teki mieli tehdä itsemurha tuli siitä, kun sain pahaa akatisiaa neurolepteista. Onneksi pääsin eroon noista aivan saatanan jälkeenjääneistä aaseista jo kauan sitten. Heillä on aivan liian paljon valtaa, sen takia heidän ei edes tarvitse harrastaa minkäänlaista tervettä itsekritiikkiä omaa toimintaansa kohtaan.
https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/31162700/

Lue lisää

Aivan. Huolimatta tekstisi provosoivuudesta, olen kanssasi aivan samaa mieltä. He (eli psykiatrit ja hoitajat) uskovat olevansa kaikkitietäviä ja tietävänsä kaiken mt-sairauksista ja diagnoosiensa oikeellisuudesta. Että lyhyen tapaamisen aikana kohtaamansa potilaan kanssa uskovat tekevänsä aina oikeita diagnooseja ja että heidän potilaille määräämänsä hoito ja lääkkeet auttavat ja hoitavat potilasta. Haitta ja sivuvaikutukset tuntuvat olevan heille sivuseikka, tai sivuutettavissa kuitattavia. Vaikka tosiasia on se, että lähes kaikki markkinoilla ja käytössä olevat psyykelääkkeet aiheuttavat niitä ja tuovat mukanaan lisää somaattisia sairauksia.

Alalla ei haluta nähdä heidän selkeässä asenteellisuudessa potilaita kohtaan ja käyttämissään hoitokeinoissa mitään vikoja. Voidaan puhua myös tietynlaisesta paitsi sokeudesta, myös ylimielisyydestä ja itsekritiikin puutteesta. Ja kun ei haluta nähdä epäkohtia, vääriä hoitomenetelmiä, vikoja ja puutteita, niitä on niin vaikea myöskin myöntää. Onko sitten niin, että halutaan pitää kiinni paitsi vallasta, kontrolloinnista, stigmatisoinnista, autoritäärisyydestä ja ylläpitää oikeassa olemisen, lukeneisuuden ja kaiken tietämisen imagoa? Eli, jos he myöntäisivät, että on tullut tehtyä historiassa virheitä ja annetut hoidot eivät tehoa, tai auta potilaita, niin he kokisivat menettävänsä vallan? Tai menettäisivät arvostuksen suuremmassa osassa kansaa? Minusta virheiden, epäkohtien tai uudistustarpeen myöntäminen ei ole mikään häpeä. Päinvastoin. Se osoittaisi parempaa itsetuntoa ja rohkeutta myöntää alalla ja hoitokäytännöissä olevan epäkohtia ja puutteita, jotka pitäisi korjata. Itsekritiikin puute, ylimielisyys ja aina oikeassa olemisen harha on alalla olevilla yleistä, mikä on valitettavaa. Potilailla on paljon tietoa ja kokemusasiantuntijuutta mm. lääkkeiden haittavaikutuksista ja hoitojen todellisesta tehoavuudesta, mutta niitä eivät alalla olevat kuuntele, ja käytä potilaiden hyvinvoinni parantamiseksi, tai oman alansa kehittämiseksi, mikä on valitettavaa. Yksiä suurimpia epäkohtia lienee myös potilaiden kuuntelemattomuus ja oireiden taustalla olevien juurisyiden selvittämättömyys ja se, että ensin pitäisi hoitona käyttää ihmisten tasaveroisempaa kohtaamista, kuuntelemista ja keskusteluapua, avoimen dialogin mallin mukaisesti. Useimmat psykoottiset oireet lievittyvät ja katoavat itsestään ajan kanssa, myös ilman lääkehoitoa. Myöskin potilaiden stigmatisoinnista ja kontrolloinnista, sekä takertumisesta vanhoihin aiemmin historiassa annettuihin diagnooseihin pitäisi luopua. Ja paneuduttava hoitamaan potilaista asiakaslähtöisesti ja yksilöllisesti. Useimmat lääkkeet vain joko pahentavat ihmisen vointia, eivät paranna heitä, tai aiheuttavat vain lisää somaattisien sairauksien puhkeamista.

Anonyymi kirjoitti:

Olen itsekin jonkin verran seurannut keskustelua mt-hoitoon ja heitä käyttävien kokemuksiin liittyen. On siellä varmaan joukossa monenlaista kirjoitusta. Mutta on aika lailla yleistävää ja leimaavaa mennä sanomaan, tai väittämään, että kaikki heistä, jotka kritisoivat tai kyseenalaistavat nykyisten mt-palveluiden ja käytössä olevien hoitomenetelmien laadun ja tehon, olisivat automaattisesti psykoottisia, harhaisia tai mielisairaita.

Uskon, että joukossa on myös niitä, jotka ovat tuoneet esille epäkohtia, ja kritisoivat aihetta myös todellisista ja aiheellisista syistä.

Ongelma on siinä, että mikään terveyspuolen ulkopuolinen, tai terveystahot itse eivät järjestä tarpeeksi avoimia, tarkkoja tai laaja-alaisia galluppeja mt-palveluihin ja niiden laatuun liittyen. En tosin tiedä, mitä he pelkäävät? Totuuden paljastumistako kenties? Vai onko niin vaikeaa nähdä mt-hoitoihin, palveluiden laatuun ja hyötyyn liittyviä epäkohtia ja käytäntöjä? Sillä on paljon merkitystä, onko nykyisistä psykiatriassa käytössä olevista hoitomenetelmistä todella hyötyä itse potilaille, vai olisiko aihetta ja pitäisikö niitä kenties muuttaa? Ne tarkat vertailukelpoiset, data ja terveydenhuollonkin kannalta tieteelliset ja huomioonotettavat luvut jäävät täysin pimentoon. Niistä tiedoista olisi kuitenkin paljon hyötyä alalla oleville ammattilaisillekin psykiatriaa ja omaa alaa ja työtä kehitettäessä.

Lue lisää

Olen varmaankin aika paljon samaa mieltä kanssasi asioista. Mutta gallupeilla, olivat ne miten laajoja tahansa, on aika hankala tuottaa tarpeeksi luotettavaa tai vakuuttavaa tieteellistä tietoa. Niillä voi ehkä hakea jotain tietoa siitä, miten jonkun yksikön potilaat ovat kokeneet hoidon ja muuta sellaista. Vastaajat ovat aina oma valikoitu ryhmänsä ja niin edelleen.

Anonyymi kirjoitti:

Aivan. Huolimatta tekstisi provosoivuudesta, olen kanssasi aivan samaa mieltä. He (eli psykiatrit ja hoitajat) uskovat olevansa kaikkitietäviä ja tietävänsä kaiken mt-sairauksista ja diagnoosiensa oikeellisuudesta. Että lyhyen tapaamisen aikana kohtaamansa potilaan kanssa uskovat tekevänsä aina oikeita diagnooseja ja että heidän potilaille määräämänsä hoito ja lääkkeet auttavat ja hoitavat potilasta. Haitta ja sivuvaikutukset tuntuvat olevan heille sivuseikka, tai sivuutettavissa kuitattavia. Vaikka tosiasia on se, että lähes kaikki markkinoilla ja käytössä olevat psyykelääkkeet aiheuttavat niitä ja tuovat mukanaan lisää somaattisia sairauksia.

Alalla ei haluta nähdä heidän selkeässä asenteellisuudessa potilaita kohtaan ja käyttämissään hoitokeinoissa mitään vikoja. Voidaan puhua myös tietynlaisesta paitsi sokeudesta, myös ylimielisyydestä ja itsekritiikin puutteesta. Ja kun ei haluta nähdä epäkohtia, vääriä hoitomenetelmiä, vikoja ja puutteita, niitä on niin vaikea myöskin myöntää. Onko sitten niin, että halutaan pitää kiinni paitsi vallasta, kontrolloinnista, stigmatisoinnista, autoritäärisyydestä ja ylläpitää oikeassa olemisen, lukeneisuuden ja kaiken tietämisen imagoa? Eli, jos he myöntäisivät, että on tullut tehtyä historiassa virheitä ja annetut hoidot eivät tehoa, tai auta potilaita, niin he kokisivat menettävänsä vallan? Tai menettäisivät arvostuksen suuremmassa osassa kansaa? Minusta virheiden, epäkohtien tai uudistustarpeen myöntäminen ei ole mikään häpeä. Päinvastoin. Se osoittaisi parempaa itsetuntoa ja rohkeutta myöntää alalla ja hoitokäytännöissä olevan epäkohtia ja puutteita, jotka pitäisi korjata. Itsekritiikin puute, ylimielisyys ja aina oikeassa olemisen harha on alalla olevilla yleistä, mikä on valitettavaa. Potilailla on paljon tietoa ja kokemusasiantuntijuutta mm. lääkkeiden haittavaikutuksista ja hoitojen todellisesta tehoavuudesta, mutta niitä eivät alalla olevat kuuntele, ja käytä potilaiden hyvinvoinni parantamiseksi, tai oman alansa kehittämiseksi, mikä on valitettavaa. Yksiä suurimpia epäkohtia lienee myös potilaiden kuuntelemattomuus ja oireiden taustalla olevien juurisyiden selvittämättömyys ja se, että ensin pitäisi hoitona käyttää ihmisten tasaveroisempaa kohtaamista, kuuntelemista ja keskusteluapua, avoimen dialogin mallin mukaisesti. Useimmat psykoottiset oireet lievittyvät ja katoavat itsestään ajan kanssa, myös ilman lääkehoitoa. Myöskin potilaiden stigmatisoinnista ja kontrolloinnista, sekä takertumisesta vanhoihin aiemmin historiassa annettuihin diagnooseihin pitäisi luopua. Ja paneuduttava hoitamaan potilaista asiakaslähtöisesti ja yksilöllisesti. Useimmat lääkkeet vain joko pahentavat ihmisen vointia, eivät paranna heitä, tai aiheuttavat vain lisää somaattisien sairauksien puhkeamista.

Lue lisää

Joo, ja kirja "Mistakes Were Made (But Not by Me)" (Elliot) olisi hyvää luettavaa sekä hoitotahoille, ja varmaan myös potilaille, minulle ja kaikille muillekin tahoille. Syytyn itsekin varmasti tuollaiseen toimintaan. Minulle olisi ehkä riittänyt vain joku anteeksipyyntö tai jotain sellaista jossain kohdassa.

Anonyymi kirjoitti:

Aivan. Huolimatta tekstisi provosoivuudesta, olen kanssasi aivan samaa mieltä. He (eli psykiatrit ja hoitajat) uskovat olevansa kaikkitietäviä ja tietävänsä kaiken mt-sairauksista ja diagnoosiensa oikeellisuudesta. Että lyhyen tapaamisen aikana kohtaamansa potilaan kanssa uskovat tekevänsä aina oikeita diagnooseja ja että heidän potilaille määräämänsä hoito ja lääkkeet auttavat ja hoitavat potilasta. Haitta ja sivuvaikutukset tuntuvat olevan heille sivuseikka, tai sivuutettavissa kuitattavia. Vaikka tosiasia on se, että lähes kaikki markkinoilla ja käytössä olevat psyykelääkkeet aiheuttavat niitä ja tuovat mukanaan lisää somaattisia sairauksia.

Alalla ei haluta nähdä heidän selkeässä asenteellisuudessa potilaita kohtaan ja käyttämissään hoitokeinoissa mitään vikoja. Voidaan puhua myös tietynlaisesta paitsi sokeudesta, myös ylimielisyydestä ja itsekritiikin puutteesta. Ja kun ei haluta nähdä epäkohtia, vääriä hoitomenetelmiä, vikoja ja puutteita, niitä on niin vaikea myöskin myöntää. Onko sitten niin, että halutaan pitää kiinni paitsi vallasta, kontrolloinnista, stigmatisoinnista, autoritäärisyydestä ja ylläpitää oikeassa olemisen, lukeneisuuden ja kaiken tietämisen imagoa? Eli, jos he myöntäisivät, että on tullut tehtyä historiassa virheitä ja annetut hoidot eivät tehoa, tai auta potilaita, niin he kokisivat menettävänsä vallan? Tai menettäisivät arvostuksen suuremmassa osassa kansaa? Minusta virheiden, epäkohtien tai uudistustarpeen myöntäminen ei ole mikään häpeä. Päinvastoin. Se osoittaisi parempaa itsetuntoa ja rohkeutta myöntää alalla ja hoitokäytännöissä olevan epäkohtia ja puutteita, jotka pitäisi korjata. Itsekritiikin puute, ylimielisyys ja aina oikeassa olemisen harha on alalla olevilla yleistä, mikä on valitettavaa. Potilailla on paljon tietoa ja kokemusasiantuntijuutta mm. lääkkeiden haittavaikutuksista ja hoitojen todellisesta tehoavuudesta, mutta niitä eivät alalla olevat kuuntele, ja käytä potilaiden hyvinvoinni parantamiseksi, tai oman alansa kehittämiseksi, mikä on valitettavaa. Yksiä suurimpia epäkohtia lienee myös potilaiden kuuntelemattomuus ja oireiden taustalla olevien juurisyiden selvittämättömyys ja se, että ensin pitäisi hoitona käyttää ihmisten tasaveroisempaa kohtaamista, kuuntelemista ja keskusteluapua, avoimen dialogin mallin mukaisesti. Useimmat psykoottiset oireet lievittyvät ja katoavat itsestään ajan kanssa, myös ilman lääkehoitoa. Myöskin potilaiden stigmatisoinnista ja kontrolloinnista, sekä takertumisesta vanhoihin aiemmin historiassa annettuihin diagnooseihin pitäisi luopua. Ja paneuduttava hoitamaan potilaista asiakaslähtöisesti ja yksilöllisesti. Useimmat lääkkeet vain joko pahentavat ihmisen vointia, eivät paranna heitä, tai aiheuttavat vain lisää somaattisien sairauksien puhkeamista.

Lue lisää

Eihän pakkohoidossa sinänsä ole minusta mitään moraalisesti arveluttavaa, jos se oikeasti tehdään silloin kun muita vaihtoehtoja ei ole eli silloin, kun ihminen on niin syvässä psykoosissa, ettei oikeasti edes kykene "näyttelemään" tervettä edes poliisille, ja on aivan selkeästi vaaraksi itselleen tai muille. Sellaisiakin psykooseja on olemassa ja silloin ehkä on järkevääkin pumpata ihminen tajuttomaksi hetkeksi aikaa, jotta hänen hermostonsa saa levätä. Vain pieni osa pakkohoitoon määrätyistä oikeasti täyttää nuo kriteerit, vaikka toisin kuvitellaan. Ja onhan se tietenkin päivänselvää, että jos haluat riistää toisen ihmisen vapauden ja piikittää hänet tajuttomaksi, niin hoitohenkilökunnalla ei ole riittäviä väkivallankäytön mahdollisuuksia sen toteuttamiseksi ja sen takia poliisi pitää tietenkin olla aina mukana, vaikka suurin osa potilaista on rauhallisia eikä heistä tosiallisesti ole vaaraa hoitohenkilökunnalle. On aivan luontevaa olettaa, että ihminen johon kohdistetaan väkivaltaisia hoitotoimenpiteitä, saattaa saada päähänsä puolustautua väkivallalla. Mieluummin toki pyytävät poliisin virka-apua kun itse hankkivat sähkölamauttimia tai rikkovat ulko-oven päästäkseen sisään, koska poliisit ovat voimankäytön ammattilaisia, jotka osaavat myös rajata turhaa voimankäyttöä.

Pakkohoitoa voidaan käyttää kuitenkin ja usein käytetään siksi, että hoito on äärimmäisen medikalisoitunutta ja lääkekeskeistä, eikä ihminen tykkää yleensä syödä lääkkeitä jotka tuhoavat hänen terveytensä ja toimintakykynsä. Jo pelkkä lääkekielteisyys voidaan nähdä pakkohoidon perusteena, ja siihen liittyy minusta huomattavia ongelmia potilaan oikeusturvan kannalta. Esimerkiksi Norjassa vuonna 2018 tehdyssä oikeusasiamiehen päätöksessä todetaan, että neuroleptilääkitys tuottaa liian pienellä todennäköisyydellä potilaan voinnin parantumista riittävissä määrin, että sitä voitaisiin pitää perusteltuna hoitomenetelmänä pakkohoidossa. Usein haitat ovat suurempia kuin hyödyt, eli toisin sanoen psykiatrit rikkovat hoitototoimenpiteillään järjestelmällisesti vakavasti eettistä koodistoaan, aiheuttavat potilaille pahoja henkisiä traumoja jotka usein pahentavat heidän mielenterveysongelmiaan ja pitkällä aikavälillä tuhoavat potilaidensa toimintakyvyn ja somaattisen terveyden. Erään laajan meta-analyysin mukaan neuroleptit tuottavat keskimäärin hyvän vasteen vain 23 % lääkeriippuvaisista kroonikkopotilaista, plasebolle satunnaistetuista 14 % Eli karkeasti laskettuna yksi kymmenestä potilaasta saa selvästi lisähyötyä lääkityksestä. Absoluuttisena erona tuon meta-analyysin mukaan lääkkeet vähentävät 9 pistettä enemmän oireita kuin plasebo, kun kliinisen merkitsevyyden rajana pidetään 15 pistettä. Tutkijat ovat myös esittäneet, että plasebovasteen vahvistuminen suhteessa lääkevasteeseen historian saatossa johtunee siitä, että uuden sukupolven neuroleptit aiheuttavat vähemmän sivuoireita, minkä takia sokkoutus on parempaa. Eli toisin sanoen tiedetään, että noissa kokeissa sokkoutus purkautuu ja kun sokkoutus purkautuu, niin plasebokontrolloitu koe ei ole enää plasebokontrolloitu eikä sen tuloksista voi tehdä johtopäätöksiä siitä, mikä on lääkkeen todellinen vaste ja mikä ei. Nuo kokeet ovat siis sinänsä käytännössä hyödyttömiä siihen, mitä varten ne on tehty.

Huvittavinta tuossa on se, että meta-analyysissa pohditaan myös sitä, että suuri plasebovaste voi osittain johtua myös kokeissa käytetyistä "ammattilaisista" eli potilaista, jotka osallistuvat kokeisiin vain rahallisen hyödyn toivossa. Toinen hauska juttu on se, että neuroleptien plasebovastetta käsittelevissä meta-analyyseissa havaitaan toinen toisensa perään, että lääkekehityksen kärki on suunnattava plasebovasteen laskemiseen, koska lääkevasteen manipuloinnilla ei paranneta lääkekokeiden onnistumisprosenttia. Oikeasti tutkijat käyttävät aivokapasiteettiaan pohtiessaan, mitkä tekijät lääkekokeissa ovat yhteydessä kohonneeseen plasebovasteeseen, jotta kokeita osattaisiin paremmin manipuloida. Tärkeämpää vaikuttaa olevan se, miltä lääkevaste näyttää, kuin mitä se oikeasti on. Relapsikokeissa ei osata määritellä koherentisti, mitä relapsi edes tarkoittaa, ja potilaat vieroitetaan alle kahdessa viikossa lääkkeeltä, jota ovat syöneet vuosikausia, eikä mahdollisuuteen että esimerkiksi kaikkea mahdollista psykopatologista oirehdintaa mittaavalla PANSS-skaalalla saattaisi näkyä myös vieroitusoireiden aiheuttamat reaktiot. Tällaisen eksaktin ja luotettavan tieteellisen näytön pohjalla nojaavat myös suomalaiset pakkohoitokäytännöt, jossa lääkitys on ainoa mahdollinen ja tehokkaaksi todettu hoitomuoto.

https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/30923288/

https://ajp.psychiatryonline.org/doi/10.1176/appi.ajp.2017.16121358

https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/31604607/

https://www.madinamerica.com/2019/05/forced-drugging-antipsychotics-against-law/

Anonyymi kirjoitti:

Tuo mielipidekirjoittaja on alan erehtymätön ammattilainen, mikä on hienoa kun työskennellään diagnoosien ja sairauksien kanssa, joiden kappa-arvo on 0.2-05, eli reippaasti yli 50 % tehdyistä diagnooseista on lähtökohtaisesti "vääriä":

" For reliability of only 0.50 to 0.60, it must be understood that means that 40% to 50% of the data being analyzed are erroneous. When kappa values are below 0.60, the confidence intervals about the obtained kappa are sufficiently wide that one can surmise that about half the data may be incorrect (10). Clearly, statistical significance means little when so much error exists in the results being tested."
https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3900052/
https://ajp.psychiatryonline.org/doi/pdf/10.1176/appi.ajp.2012.12070999

Eihän psykiatreilla jotka pakkohoitopäätöksiä tekevät oikeasti ole oikeusturvansa takia edes mahdollisuutta olla väärässä, vaikka väärässä oleminen noin tulkinnanvaraisissa asioissa on melkein enemmän sääntö eikä poikkeus. Sen takia heille on tärkeää, että kaikki mitä potilas sanoo tai ei sano, käytetään häntä vastaan. Kukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijä ei myöskään ole väärässä silloin, kun huumeita kokeillut nuori sijoitetaan laitokseen, jossa on m huumeriippuvaisia ja vuosikausia myöhemmin häntä haastatellaan kokemusasiantuntijana selviytyneenä ex-narkkarina, joka kertoo ajautuneensa huumeriippuvaiseksi laitossijoituksen kautta. Tulkinta siitä, mikä hyödyttää ja mitä on tehtävissä mielisairauden hoitamiseksi ovat aina subjektiivisia ja kontekstisidonnaisia. Ainoa ero ex-narkkari kertomuksessa ja mielisairaan kertomuksessa siitä, miten hänen toimintakykynsä tuhottiin ylilääkinnällä ja nöyryttävällä pakkohoidolla, on se, että tällaista mielisairasta ei psykiatrit haastattele koulutuksen tueksi kuten sosiaalialalla tehdään, jotta virheistä opittaisiin. Tämä varmaan siksi, että sosiaalialalla on jonkun verran kuitenkin virheitä tekeviä ihmisiä, kun taas psykiatrian erikoislääkärit eivät tee virheitä, vaikka heidän käyttämänsä tautiluokitukset ovat lääketieteellisesti epävalideja ja epäluotettavia. He eivät voi käsittää, että he voisivat tuhota raskailla mömmöillään ja nöyryyttävillä hoitotoimenpiteillään ihmisen elämän. Mielenterveyspuolen ammattilaiset ovat ilmeisesti myös erikoistuneet etädiagnosointiin, jossa he noukkivat itselleen ammatillisesti tuttuja sanoja anonyymeiltä keskustelupalstoilta ja kuvittelevat, että se todistaa kaikkien mielisairaiden keksivän kaiken pahan ja ilkeän ja olevan vain harhoissaan. Mahtaa olla varmaan vaikeaa noin erehtymättömällä kaikkitietävällä ihmisellä pitää narsisminsa terveen puolella. Huvittavinta tuossa on, että Hesarin keskustelupalstalla , kun joku kertoi kamalasta traumastaan, kun hänet terveenä väärin perustein vietiin arvioitavaksi sairaalaan. Sai lyhyestä visiitistä toistuvia paniikkikohtauksia, kun oikein poliisisedät tulivat ja veivät tarkkailtavaksi. Miten terveen ihmisen psyyke kestää noin huonosti parin päivän tarkkailua, jos mielisairaan mielenterveys vain kerta toisensa jälkeen paranee siitä että hänet raahataan pakkohoitoon ja tainnutetaan tajuttomaksi. Itsemurhan ehkäisymenetelmänäkin pakkohoitoa pidetään, vaikka oikeasti mitä enemmän ihmistä hoidetaan, sitä korkeampi todennäköisyys on ihmisellä tehdä itsemurha senkin jälkeen, kun muut vaikuttavat tekijät kuten aikaisempi itsemurhariski otetaan huomioon. Tuo erehtymätön mielenterveysalan ammattilainen kerää varmaan ihan itse tunteelliseesti kuvaamiensa liiskattujen ihmisten luiden kappaleita ojanpiertareilta, kun on niin perehtynyt heidän pakkohoidon puutteeseensa itsemurhan syynä. Itselleni ainoa kerta kun teki mieli tehdä itsemurha tuli siitä, kun sain pahaa akatisiaa neurolepteista. Onneksi pääsin eroon noista aivan saatanan jälkeenjääneistä aaseista jo kauan sitten. Heillä on aivan liian paljon valtaa, sen takia heidän ei edes tarvitse harrastaa minkäänlaista tervettä itsekritiikkiä omaa toimintaansa kohtaan.
https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/31162700/

Lue lisää

TL;DR

---
Sirkku Särkinen
Psykiatrisen hoidon asiantuntija

Anonyymi kirjoitti:

Eihän pakkohoidossa sinänsä ole minusta mitään moraalisesti arveluttavaa, jos se oikeasti tehdään silloin kun muita vaihtoehtoja ei ole eli silloin, kun ihminen on niin syvässä psykoosissa, ettei oikeasti edes kykene "näyttelemään" tervettä edes poliisille, ja on aivan selkeästi vaaraksi itselleen tai muille. Sellaisiakin psykooseja on olemassa ja silloin ehkä on järkevääkin pumpata ihminen tajuttomaksi hetkeksi aikaa, jotta hänen hermostonsa saa levätä. Vain pieni osa pakkohoitoon määrätyistä oikeasti täyttää nuo kriteerit, vaikka toisin kuvitellaan. Ja onhan se tietenkin päivänselvää, että jos haluat riistää toisen ihmisen vapauden ja piikittää hänet tajuttomaksi, niin hoitohenkilökunnalla ei ole riittäviä väkivallankäytön mahdollisuuksia sen toteuttamiseksi ja sen takia poliisi pitää tietenkin olla aina mukana, vaikka suurin osa potilaista on rauhallisia eikä heistä tosiallisesti ole vaaraa hoitohenkilökunnalle. On aivan luontevaa olettaa, että ihminen johon kohdistetaan väkivaltaisia hoitotoimenpiteitä, saattaa saada päähänsä puolustautua väkivallalla. Mieluummin toki pyytävät poliisin virka-apua kun itse hankkivat sähkölamauttimia tai rikkovat ulko-oven päästäkseen sisään, koska poliisit ovat voimankäytön ammattilaisia, jotka osaavat myös rajata turhaa voimankäyttöä.

Pakkohoitoa voidaan käyttää kuitenkin ja usein käytetään siksi, että hoito on äärimmäisen medikalisoitunutta ja lääkekeskeistä, eikä ihminen tykkää yleensä syödä lääkkeitä jotka tuhoavat hänen terveytensä ja toimintakykynsä. Jo pelkkä lääkekielteisyys voidaan nähdä pakkohoidon perusteena, ja siihen liittyy minusta huomattavia ongelmia potilaan oikeusturvan kannalta. Esimerkiksi Norjassa vuonna 2018 tehdyssä oikeusasiamiehen päätöksessä todetaan, että neuroleptilääkitys tuottaa liian pienellä todennäköisyydellä potilaan voinnin parantumista riittävissä määrin, että sitä voitaisiin pitää perusteltuna hoitomenetelmänä pakkohoidossa. Usein haitat ovat suurempia kuin hyödyt, eli toisin sanoen psykiatrit rikkovat hoitototoimenpiteillään järjestelmällisesti vakavasti eettistä koodistoaan, aiheuttavat potilaille pahoja henkisiä traumoja jotka usein pahentavat heidän mielenterveysongelmiaan ja pitkällä aikavälillä tuhoavat potilaidensa toimintakyvyn ja somaattisen terveyden. Erään laajan meta-analyysin mukaan neuroleptit tuottavat keskimäärin hyvän vasteen vain 23 % lääkeriippuvaisista kroonikkopotilaista, plasebolle satunnaistetuista 14 % Eli karkeasti laskettuna yksi kymmenestä potilaasta saa selvästi lisähyötyä lääkityksestä. Absoluuttisena erona tuon meta-analyysin mukaan lääkkeet vähentävät 9 pistettä enemmän oireita kuin plasebo, kun kliinisen merkitsevyyden rajana pidetään 15 pistettä. Tutkijat ovat myös esittäneet, että plasebovasteen vahvistuminen suhteessa lääkevasteeseen historian saatossa johtunee siitä, että uuden sukupolven neuroleptit aiheuttavat vähemmän sivuoireita, minkä takia sokkoutus on parempaa. Eli toisin sanoen tiedetään, että noissa kokeissa sokkoutus purkautuu ja kun sokkoutus purkautuu, niin plasebokontrolloitu koe ei ole enää plasebokontrolloitu eikä sen tuloksista voi tehdä johtopäätöksiä siitä, mikä on lääkkeen todellinen vaste ja mikä ei. Nuo kokeet ovat siis sinänsä käytännössä hyödyttömiä siihen, mitä varten ne on tehty.

Huvittavinta tuossa on se, että meta-analyysissa pohditaan myös sitä, että suuri plasebovaste voi osittain johtua myös kokeissa käytetyistä "ammattilaisista" eli potilaista, jotka osallistuvat kokeisiin vain rahallisen hyödyn toivossa. Toinen hauska juttu on se, että neuroleptien plasebovastetta käsittelevissä meta-analyyseissa havaitaan toinen toisensa perään, että lääkekehityksen kärki on suunnattava plasebovasteen laskemiseen, koska lääkevasteen manipuloinnilla ei paranneta lääkekokeiden onnistumisprosenttia. Oikeasti tutkijat käyttävät aivokapasiteettiaan pohtiessaan, mitkä tekijät lääkekokeissa ovat yhteydessä kohonneeseen plasebovasteeseen, jotta kokeita osattaisiin paremmin manipuloida. Tärkeämpää vaikuttaa olevan se, miltä lääkevaste näyttää, kuin mitä se oikeasti on. Relapsikokeissa ei osata määritellä koherentisti, mitä relapsi edes tarkoittaa, ja potilaat vieroitetaan alle kahdessa viikossa lääkkeeltä, jota ovat syöneet vuosikausia, eikä mahdollisuuteen että esimerkiksi kaikkea mahdollista psykopatologista oirehdintaa mittaavalla PANSS-skaalalla saattaisi näkyä myös vieroitusoireiden aiheuttamat reaktiot. Tällaisen eksaktin ja luotettavan tieteellisen näytön pohjalla nojaavat myös suomalaiset pakkohoitokäytännöt, jossa lääkitys on ainoa mahdollinen ja tehokkaaksi todettu hoitomuoto.

https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/30923288/

https://ajp.psychiatryonline.org/doi/10.1176/appi.ajp.2017.16121358

https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/31604607/

https://www.madinamerica.com/2019/05/forced-drugging-antipsychotics-against-law/

Lue lisää

Lääkekokeet ovat kyllä yksi suuri vitsi. Nuo pellet ensin rekrytoivat "ammattilaiskoehenkilöitä" (ihmisiä jotka osallistuvat kokeisiin vain palkkion takia), joita sitten pitää "psykoedukoida" uskomaan vähemmän lääkkeiden vasteeseen, koska ammattimaisina potilaina heidän odotuksensa lääkitysten vasteesta on usein vähän liiankin suuri. Oikeasti lääketieteellisessä tutkimuksessa valtavasti resursseja mm. tutkimuksiin, joissa nämä ihmiset tutkivat lääkitykseen liittyvien odotusten vasteen laskemiseen tarkoitetun psykoedukaation vaikutusta "singaalidetektioon" eli suomeksi eroon plasebon ja lääkkeen välillä. Ongelma on siinä, että nykyään uskomuksilla saadaan liian suuria vasteita myös psykoottisuutta mittaavilla skaaloilla, minkä takia huomattava osa tutkimuksissa on jätetty julkaisematta:

"The large, variable, and increasing placebo response rates in late phase RCTs have led clinical trialists to investigate potentially modifiable causes of this phenomenon. Many contributing factors have been identified, which can be broadly categorized into participants’ internal psychological processes and external social contextual factors [18,19,20]. Chief among the psychological processes are participants’ treatment expectancies [6, 21,22,23,24], which refer to positive or negative expectations of the benefits of participation, as well as participants’ cognitive biases, understanding (or lack thereof) of placebo conditions, and personal histories (e.g., prior experience in RCTs). "

Heikon "singaalidetektion" ongelman keskeisyys ei siis johdu siitä, että lääkkeiden vaikutus itsessään olisi heikko ja että tämän takia pitäisi ensin a) löytää lääketieteellisesti määriteltyjä biologisia sairauksia joita b) voisi hoitaa tehokkaasti lääketieteellisillä interventioilla. Lääkekokeet ovat kalliita toteuttaa ja niiden epäonnistuminen merkitsee toki taloudellisia tappioita lääkeyhtiöille. Tällaisille lääkekokeille pohjautuvat valtaväestön laajasti omaksumat kuvitelmat, että psykoottisuutta voi tehokkaasti hoitaa pitkälläkin aikavälillä terveydelle erittäin haitallisilla hermomyrkyillä. Psykiatria on on rakennettu tällaisten kehitysvammaisten pellejen tuottamalle lääketieteelliselle "näytölle", jota sitten nämä älyllisesti jälkeenjääneet mielenterveysalan ammattilaiset soveltavat työssään. Mielestään he kuulostavat kovinkin sofistikoituneilta, kun rinnastavat hoitamiensa heikon reliabiliteetin ja olemattoman lääketieteellisen validiteetin omaavia oireyhtymiä diabetekseen tai korkeaan kolesteroliin ilman, että heillä olisi minkäänlaisia kliinisesti merkitseviä korrelaatteja olemassa näiden somaattiseksi määriteltyjen häiriöiden toteamiseksi. Käytännössä psykoottisuuden tai oletetun psykoottisuuden hoito pohjautuu stereotypioihin ja käyttäytymisen karkeaan kontrollointiin aivoja vaurioittavilla huumaavilla aineilla.


https://www.nature.com/articles/s41386-020-00911-5

Anonyymi kirjoitti:

Lääkekokeet ovat kyllä yksi suuri vitsi. Nuo pellet ensin rekrytoivat "ammattilaiskoehenkilöitä" (ihmisiä jotka osallistuvat kokeisiin vain palkkion takia), joita sitten pitää "psykoedukoida" uskomaan vähemmän lääkkeiden vasteeseen, koska ammattimaisina potilaina heidän odotuksensa lääkitysten vasteesta on usein vähän liiankin suuri. Oikeasti lääketieteellisessä tutkimuksessa valtavasti resursseja mm. tutkimuksiin, joissa nämä ihmiset tutkivat lääkitykseen liittyvien odotusten vasteen laskemiseen tarkoitetun psykoedukaation vaikutusta "singaalidetektioon" eli suomeksi eroon plasebon ja lääkkeen välillä. Ongelma on siinä, että nykyään uskomuksilla saadaan liian suuria vasteita myös psykoottisuutta mittaavilla skaaloilla, minkä takia huomattava osa tutkimuksissa on jätetty julkaisematta:

"The large, variable, and increasing placebo response rates in late phase RCTs have led clinical trialists to investigate potentially modifiable causes of this phenomenon. Many contributing factors have been identified, which can be broadly categorized into participants’ internal psychological processes and external social contextual factors [18,19,20]. Chief among the psychological processes are participants’ treatment expectancies [6, 21,22,23,24], which refer to positive or negative expectations of the benefits of participation, as well as participants’ cognitive biases, understanding (or lack thereof) of placebo conditions, and personal histories (e.g., prior experience in RCTs). "

Heikon "singaalidetektion" ongelman keskeisyys ei siis johdu siitä, että lääkkeiden vaikutus itsessään olisi heikko ja että tämän takia pitäisi ensin a) löytää lääketieteellisesti määriteltyjä biologisia sairauksia joita b) voisi hoitaa tehokkaasti lääketieteellisillä interventioilla. Lääkekokeet ovat kalliita toteuttaa ja niiden epäonnistuminen merkitsee toki taloudellisia tappioita lääkeyhtiöille. Tällaisille lääkekokeille pohjautuvat valtaväestön laajasti omaksumat kuvitelmat, että psykoottisuutta voi tehokkaasti hoitaa pitkälläkin aikavälillä terveydelle erittäin haitallisilla hermomyrkyillä. Psykiatria on on rakennettu tällaisten kehitysvammaisten pellejen tuottamalle lääketieteelliselle "näytölle", jota sitten nämä älyllisesti jälkeenjääneet mielenterveysalan ammattilaiset soveltavat työssään. Mielestään he kuulostavat kovinkin sofistikoituneilta, kun rinnastavat hoitamiensa heikon reliabiliteetin ja olemattoman lääketieteellisen validiteetin omaavia oireyhtymiä diabetekseen tai korkeaan kolesteroliin ilman, että heillä olisi minkäänlaisia kliinisesti merkitseviä korrelaatteja olemassa näiden somaattiseksi määriteltyjen häiriöiden toteamiseksi. Käytännössä psykoottisuuden tai oletetun psykoottisuuden hoito pohjautuu stereotypioihin ja käyttäytymisen karkeaan kontrollointiin aivoja vaurioittavilla huumaavilla aineilla.


https://www.nature.com/articles/s41386-020-00911-5

Lue lisää

Hoitohenkilökunnan erehtymättömyydestä sterotypioidensa ja ennakkoluulojensa suhteen kuvaa hyvin 1970-luvulla toteutettu Rosenhanin tutkimus, jossa joukko tutkijoita pääsi mielisairaalaan hoitoon tekeytymällä hulluiksi. Vaikka suuri osa potilaista näki, että he eivät olleet oikeasti mielisairaita, hoitohenkilökunta tulkitsi kaiken heidän käyttäytymisensä ja henkilöhistoriansa ilmentymänä skitsofrenia-nimisestä perinnöllisestä aivosairaudesta. Tämä siitäkin huolimatta, että sairaalahoidossa he kertoivat avoimesti etteivät kärsi harhoista. Koska hoitohenkilökuntaa ohjaa enemmän omat ennakkokuvitelmansa potilaista, he eivät usko että normaalisti käyttäytyvä, normaali ihminen voisi olla ihan aidosti normaali jouduttuaan mielisairaalaan hoitoon. Näin rauhallisesti käyttäytyvä, täydellisen realiteetintajun omaava potilas voi vapautua mielisairaalasta skitsofreniadiagnoosin kera.

Tutkimuksen toisessa vaiheessa tutkijat lupasivat lähettää psykiatrien arvioitavaksi pseudopotilaita, ja psykiatrit "tunnistivatkin" pseudopotilaiksi kolmen kuukauden aikana 41 potilasta 193 potilaasta kolmen kuukauden aikana, ja epäilivät lisäksi 42 olevan sellaisia. Tämä siitäkin huolimatta, että oikeasti tutkijat eivät lähettäneet yhtäkään pseudopotilasta arvioitavaksi. Koska psykiatristen tautiluokitusten reliabiliteetti ei tunnetusti ole lainkaan parantunut tuosta ajasta, on lääkärien arviot aivan yhtä subjektiivisia ja alttiita vakaville kognitiivisille vinoumille kuin tuolloinkin. Täten väite että mielenterveysalan ammattilaiset kykenisivät erehtymättömästi erottamaan psykoottisen ei-psykoottisesta tuskin on kovin uskottava. Lisäksi heidän arvionsa siitä, hyötyykö psykoottinen ihminen pakkohoidosta vai ei ja onko muita hoitomenetelmiä käytettävissä, ovat hyvin subjektiivisia ja kontekstisidonnaisia. On täysin käsittämätöntä miten uskonnollisen sokeasti ihmiset luottavat lääkärien arviointikykyyn, vaikka heiltä puuttuu kaikki objektiiviset ja luotettavat välineet diagnoosien ja tulkintojen tekemiseen.

https://en.wikipedia.org/wiki/Rosenhan_experiment

Anonyymi kirjoitti:

Eihän pakkohoidossa sinänsä ole minusta mitään moraalisesti arveluttavaa, jos se oikeasti tehdään silloin kun muita vaihtoehtoja ei ole eli silloin, kun ihminen on niin syvässä psykoosissa, ettei oikeasti edes kykene "näyttelemään" tervettä edes poliisille, ja on aivan selkeästi vaaraksi itselleen tai muille. Sellaisiakin psykooseja on olemassa ja silloin ehkä on järkevääkin pumpata ihminen tajuttomaksi hetkeksi aikaa, jotta hänen hermostonsa saa levätä. Vain pieni osa pakkohoitoon määrätyistä oikeasti täyttää nuo kriteerit, vaikka toisin kuvitellaan. Ja onhan se tietenkin päivänselvää, että jos haluat riistää toisen ihmisen vapauden ja piikittää hänet tajuttomaksi, niin hoitohenkilökunnalla ei ole riittäviä väkivallankäytön mahdollisuuksia sen toteuttamiseksi ja sen takia poliisi pitää tietenkin olla aina mukana, vaikka suurin osa potilaista on rauhallisia eikä heistä tosiallisesti ole vaaraa hoitohenkilökunnalle. On aivan luontevaa olettaa, että ihminen johon kohdistetaan väkivaltaisia hoitotoimenpiteitä, saattaa saada päähänsä puolustautua väkivallalla. Mieluummin toki pyytävät poliisin virka-apua kun itse hankkivat sähkölamauttimia tai rikkovat ulko-oven päästäkseen sisään, koska poliisit ovat voimankäytön ammattilaisia, jotka osaavat myös rajata turhaa voimankäyttöä.

Pakkohoitoa voidaan käyttää kuitenkin ja usein käytetään siksi, että hoito on äärimmäisen medikalisoitunutta ja lääkekeskeistä, eikä ihminen tykkää yleensä syödä lääkkeitä jotka tuhoavat hänen terveytensä ja toimintakykynsä. Jo pelkkä lääkekielteisyys voidaan nähdä pakkohoidon perusteena, ja siihen liittyy minusta huomattavia ongelmia potilaan oikeusturvan kannalta. Esimerkiksi Norjassa vuonna 2018 tehdyssä oikeusasiamiehen päätöksessä todetaan, että neuroleptilääkitys tuottaa liian pienellä todennäköisyydellä potilaan voinnin parantumista riittävissä määrin, että sitä voitaisiin pitää perusteltuna hoitomenetelmänä pakkohoidossa. Usein haitat ovat suurempia kuin hyödyt, eli toisin sanoen psykiatrit rikkovat hoitototoimenpiteillään järjestelmällisesti vakavasti eettistä koodistoaan, aiheuttavat potilaille pahoja henkisiä traumoja jotka usein pahentavat heidän mielenterveysongelmiaan ja pitkällä aikavälillä tuhoavat potilaidensa toimintakyvyn ja somaattisen terveyden. Erään laajan meta-analyysin mukaan neuroleptit tuottavat keskimäärin hyvän vasteen vain 23 % lääkeriippuvaisista kroonikkopotilaista, plasebolle satunnaistetuista 14 % Eli karkeasti laskettuna yksi kymmenestä potilaasta saa selvästi lisähyötyä lääkityksestä. Absoluuttisena erona tuon meta-analyysin mukaan lääkkeet vähentävät 9 pistettä enemmän oireita kuin plasebo, kun kliinisen merkitsevyyden rajana pidetään 15 pistettä. Tutkijat ovat myös esittäneet, että plasebovasteen vahvistuminen suhteessa lääkevasteeseen historian saatossa johtunee siitä, että uuden sukupolven neuroleptit aiheuttavat vähemmän sivuoireita, minkä takia sokkoutus on parempaa. Eli toisin sanoen tiedetään, että noissa kokeissa sokkoutus purkautuu ja kun sokkoutus purkautuu, niin plasebokontrolloitu koe ei ole enää plasebokontrolloitu eikä sen tuloksista voi tehdä johtopäätöksiä siitä, mikä on lääkkeen todellinen vaste ja mikä ei. Nuo kokeet ovat siis sinänsä käytännössä hyödyttömiä siihen, mitä varten ne on tehty.

Huvittavinta tuossa on se, että meta-analyysissa pohditaan myös sitä, että suuri plasebovaste voi osittain johtua myös kokeissa käytetyistä "ammattilaisista" eli potilaista, jotka osallistuvat kokeisiin vain rahallisen hyödyn toivossa. Toinen hauska juttu on se, että neuroleptien plasebovastetta käsittelevissä meta-analyyseissa havaitaan toinen toisensa perään, että lääkekehityksen kärki on suunnattava plasebovasteen laskemiseen, koska lääkevasteen manipuloinnilla ei paranneta lääkekokeiden onnistumisprosenttia. Oikeasti tutkijat käyttävät aivokapasiteettiaan pohtiessaan, mitkä tekijät lääkekokeissa ovat yhteydessä kohonneeseen plasebovasteeseen, jotta kokeita osattaisiin paremmin manipuloida. Tärkeämpää vaikuttaa olevan se, miltä lääkevaste näyttää, kuin mitä se oikeasti on. Relapsikokeissa ei osata määritellä koherentisti, mitä relapsi edes tarkoittaa, ja potilaat vieroitetaan alle kahdessa viikossa lääkkeeltä, jota ovat syöneet vuosikausia, eikä mahdollisuuteen että esimerkiksi kaikkea mahdollista psykopatologista oirehdintaa mittaavalla PANSS-skaalalla saattaisi näkyä myös vieroitusoireiden aiheuttamat reaktiot. Tällaisen eksaktin ja luotettavan tieteellisen näytön pohjalla nojaavat myös suomalaiset pakkohoitokäytännöt, jossa lääkitys on ainoa mahdollinen ja tehokkaaksi todettu hoitomuoto.

https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/30923288/

https://ajp.psychiatryonline.org/doi/10.1176/appi.ajp.2017.16121358

https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/31604607/

https://www.madinamerica.com/2019/05/forced-drugging-antipsychotics-against-law/

Lue lisää

Osastohoidon suurin ongelma on se että niihin päästään aivan liian myöhään. Homma vaan eskaloituu, ja sitten ollaan pitkillä kuntoutusjaksoilla ja syödään kottikärrillinen pillereitä, kun kakka on on oikeen kunnolla tuulettimessa.

Anonyymi kirjoitti:

Osastohoidon suurin ongelma on se että niihin päästään aivan liian myöhään. Homma vaan eskaloituu, ja sitten ollaan pitkillä kuntoutusjaksoilla ja syödään kottikärrillinen pillereitä, kun kakka on on oikeen kunnolla tuulettimessa.

Lue lisää

Suurin ongelma ei ole välttämättä sekään, ettei sinne osastojaksolle pääse. Vaan se, että siellä psykiatriassa ei kuunnella, ymmärretä ja paneuduta oireilujen taustalla oleviin syihin. Jos ihmisiä hoidettaisiin keskittymällä heihin kunnolla, eikä hoitamalla heitä pelkillä lääkkeillä, ja selvitettäisiin heidän elämässään olevat ongelmat, jos nyt ei ihan kerralla, mutta edes vähän enemmän intensiivisemmällä, vuorovaikutuksellisemmilla, - ja psykoterapian keinoilla, ja psykososiaalisen tuen, tai sen järjestämisen osalta, niin ainakin se ns. pyöröovi-ilmiö, eli samojen potilaiden sairaaloihin toistuvasti palaamisen osalta ainakin merkittävästi vähenisi.

Diagnoosikeskeisyydestä, ylilääkitsemisestä ja pakkohoidoista täytyy luopua, lopettaa ja poistaa ne hoitokäytäntöinä kokonaan laista. Niistä ei ole juuri mitään mainittavaa hyötyä ollut kenellekään, eikä ole edelleenkään.

Yksi tärkeimpiä tekijöitä hoitomenetelmissä pitää olla avoin dialogi, jota käytetään ihmisten auttamisessa. Hoitajien potilasta kannustava, positiivinen, tukeva ja empaattinen asenne ja myötätuntoinen lähestymistapa. Ja oireiden taustalla olevien juurisyiden selvittäminen. Traumaterapia, jos ihminen sitä itselleen haluaa ja jos siitä on potilaalle hyötyä. Elämässä tapahtuneiden vaikeiden asioiden varovainen käsittely, Ja ylipäätäänkin keskusteluiden pohja tulee olla kuitenkin se, että potilas itse saa keskustella niistä asioista, joista haluaa. Siinä nyt ainakin muutamia kehitysideoita.

Anonyymi kirjoitti:

Osastohoidon suurin ongelma on se että niihin päästään aivan liian myöhään. Homma vaan eskaloituu, ja sitten ollaan pitkillä kuntoutusjaksoilla ja syödään kottikärrillinen pillereitä, kun kakka on on oikeen kunnolla tuulettimessa.

Lue lisää

No oman kokemukseni mukaan ihmisten ongelmia pitkittää ja monimutkaistaa se, että psykiatrian erikoislääkärit hoitavat oman spesialistialaansa metaforisia diabetessairauksia raskailla lääkkeillä, jotka aiheuttavat pitkän päälle vain lisää ongelmia. Pakkohoito on nöyryyttävä kokemus ihan ns. terveellekin ihmiselle. Vai mitä luulet miltä tuntuu kun joku tunkeutuu kotiisi keskellä yötä poliisisaattueen kanssa, vie laitokseen, huumaa tajuttomaksi ja säilöö sinua sairaalassa niin pitkään kuin haluaa, määräämättömän ajan. Nämä metaforisten sisätautilääketieteellisten sairauksien erityisasiantuntijat perehtyvät niin syvällisesti ongelmiisi, että pystyvät tokaisemaan parhaimmillaan jotain hyvinkin syvällistä kuten "sairautesi etiologia on tuntematon" tai "skitsofrenia ei ehkä sittenkään ole kuin korkea kolesterolitaso". Tekee mieli kysyä tällaisilta ihmisiltä, että mitä hyötyä heistä on oikeasti yhtään kellekään. Monille potilaille psykiatrisen hoidon puuttuminen olisi tarkoittanut vain yhtä traumaattista kokemusta vähemmän, ei mitään muuta. Itselleni psykiatrinen hoito oli samanlainen kokemus kuin raiskatuksi tuleminen ja kiusatuksi joutuminen. Siinä ei ollut mitään hyvää ja menetin vuosia sen aiheuttamien traumojen takia. Yleensä potilaina on ihmisiä, joilla on oikeasti vakavia, käsittelemättömiä traumaattisia ja vaikeita kokemuksia, heikko psykososiaalinen toimintakyky, vähäiset tukiverkostot ja heikko perusturvallisuuden kokemus jne. Ihmisiä, joiden keskeinen ongelma on se, että he eivät ole koskaan saaneet rakentavia välineitä käsitellä vastoinkäymisiään, vaan ovat joutuneet kieltämään tietoisuudestaan ja arkitodellisuudestaan sellaiset asiat, jotka todellisuudessa aiheuttavat heille jatkuvia paniikkikohtauksia, voimakasta ahdistusta, depressiota ja lopulta vuosikausia myöhemmin psykoosin. Kun sitten tällainen ihminen tapaa metaforisiin diabetessairauksiin erikoistuneen erikoislääkärin, niin ei hän tule siitä hullua hurskaammaksi. Vähemmällä pääsee, kun jättää heidät puuhastelemaan lääketieteellisten metaforiensa ja mömmöjensä kanssa ja lähtee lätkimään niin vikkelästi kun mahdollista. Itsekin sain itseni kyllä jaloilleni, kun tämän oivalsin, mutta hetki siinä kesti kun kuvittelin tai toivoin heidän ymmärtävän, mitä he tekevät.

Anonyymi kirjoitti:

Suurin ongelma ei ole välttämättä sekään, ettei sinne osastojaksolle pääse. Vaan se, että siellä psykiatriassa ei kuunnella, ymmärretä ja paneuduta oireilujen taustalla oleviin syihin. Jos ihmisiä hoidettaisiin keskittymällä heihin kunnolla, eikä hoitamalla heitä pelkillä lääkkeillä, ja selvitettäisiin heidän elämässään olevat ongelmat, jos nyt ei ihan kerralla, mutta edes vähän enemmän intensiivisemmällä, vuorovaikutuksellisemmilla, - ja psykoterapian keinoilla, ja psykososiaalisen tuen, tai sen järjestämisen osalta, niin ainakin se ns. pyöröovi-ilmiö, eli samojen potilaiden sairaaloihin toistuvasti palaamisen osalta ainakin merkittävästi vähenisi.

Diagnoosikeskeisyydestä, ylilääkitsemisestä ja pakkohoidoista täytyy luopua, lopettaa ja poistaa ne hoitokäytäntöinä kokonaan laista. Niistä ei ole juuri mitään mainittavaa hyötyä ollut kenellekään, eikä ole edelleenkään.

Yksi tärkeimpiä tekijöitä hoitomenetelmissä pitää olla avoin dialogi, jota käytetään ihmisten auttamisessa. Hoitajien potilasta kannustava, positiivinen, tukeva ja empaattinen asenne ja myötätuntoinen lähestymistapa. Ja oireiden taustalla olevien juurisyiden selvittäminen. Traumaterapia, jos ihminen sitä itselleen haluaa ja jos siitä on potilaalle hyötyä. Elämässä tapahtuneiden vaikeiden asioiden varovainen käsittely, Ja ylipäätäänkin keskusteluiden pohja tulee olla kuitenkin se, että potilas itse saa keskustella niistä asioista, joista haluaa. Siinä nyt ainakin muutamia kehitysideoita.

Lue lisää

Avohoidon puolella suurin ongelma on se, kun lääkärit vaihtuvat jatkuvasti.
Yhden kanssa kun tulee tutummaksi, ja hänkin jo vähän tietää ihmisen elämästä ja oireilusta, niin ykskaks onkin taas uusi lääkäri, ja kaikki tutustumista myöten alkaa ihan alusta.

Tapaamiset aina eri hoitavan henkilön kanssa tekee hoidosta hyvinkin repaleisen, kenelläkään ei ole kunnon kokonaiskuvaa potilaan/ asiakkaan tilanteesta.

Lääkäritkin, jokainen, saa potilaasta/asiakkaasta vain omansa näkemyksen. Ja jokaisella lääkärillä se tuppaa olemaan jokseenkin erilainen.
Jokainen näkee saman ihmisen eri tavoin.

Anonyymi kirjoitti:

Avohoidon puolella suurin ongelma on se, kun lääkärit vaihtuvat jatkuvasti.
Yhden kanssa kun tulee tutummaksi, ja hänkin jo vähän tietää ihmisen elämästä ja oireilusta, niin ykskaks onkin taas uusi lääkäri, ja kaikki tutustumista myöten alkaa ihan alusta.

Tapaamiset aina eri hoitavan henkilön kanssa tekee hoidosta hyvinkin repaleisen, kenelläkään ei ole kunnon kokonaiskuvaa potilaan/ asiakkaan tilanteesta.

Lääkäritkin, jokainen, saa potilaasta/asiakkaasta vain omansa näkemyksen. Ja jokaisella lääkärillä se tuppaa olemaan jokseenkin erilainen.
Jokainen näkee saman ihmisen eri tavoin.

Lue lisää

Tämä on valitettavasti ihan konkreettinen ongelma. Eniten siitä kärsii juuri ne ihmiset jotka alkavat olla jo sinut omien oikkujensa kanssa, mutta tarvitseevat satunnasita saikkua tai reseptiä selvitäkseen arjesta.

Yritäppä siinä sitten elää tasaista elämää.

Hoitaja / lääkäri tilanne on tietenkin suora seuraus siitä alan huonosta arvostuksesta.

Analysoidaampa vain yksi lause tuolta psykiatrian ammatilaiselta'.

"M.O.T. huomattavan moni on sairauden tunnoton, joten hän kokee vääryytenä kaiken mielenterveydellisen hoidon, kieltäytyy myös lääkkeistä. "

- Miksi käyttää sanaa "M.O.T" väitteessä. Matematiikassa MOT tai QED tarkoittaa jotain sellaista, että nyt se on lopullisesti todistettu. En usko, että tuon kirjoittaja on käynyt yhtään matematiikan kurssia.
- Sairaudentunnoton on yhdyssana :D
- Huomattavan moni potilas on myös ihan fiksu, ja ymmärtää myös joitain ongelmia nykyisessä mielenterveyden huollossa. Ymmärrys joistain asioista voi tulla omakohtaisista kokemuksista hoidossa, ja toisaalta myös muuta kautta, kuten eri alojen yliopistokoulutuksen ja muun sen kaltaisen kautta.

"Minulla oli skitsofrenia-diagnoosi noin 15 vuotta sitten noin yhden vuoden ajan, jolloin julkinen terveydenhuolto tuhosi terveyteni ja jätti trauman ja ikuiset jäljet rekistereihin."

Teitä on monta. Tunnen lähipiiristänikin. Tsemppiä!

Anonyymi kirjoitti:

Tuo mielipidekirjoittaja on alan erehtymätön ammattilainen, mikä on hienoa kun työskennellään diagnoosien ja sairauksien kanssa, joiden kappa-arvo on 0.2-05, eli reippaasti yli 50 % tehdyistä diagnooseista on lähtökohtaisesti "vääriä":

" For reliability of only 0.50 to 0.60, it must be understood that means that 40% to 50% of the data being analyzed are erroneous. When kappa values are below 0.60, the confidence intervals about the obtained kappa are sufficiently wide that one can surmise that about half the data may be incorrect (10). Clearly, statistical significance means little when so much error exists in the results being tested."
https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3900052/
https://ajp.psychiatryonline.org/doi/pdf/10.1176/appi.ajp.2012.12070999

Eihän psykiatreilla jotka pakkohoitopäätöksiä tekevät oikeasti ole oikeusturvansa takia edes mahdollisuutta olla väärässä, vaikka väärässä oleminen noin tulkinnanvaraisissa asioissa on melkein enemmän sääntö eikä poikkeus. Sen takia heille on tärkeää, että kaikki mitä potilas sanoo tai ei sano, käytetään häntä vastaan. Kukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijä ei myöskään ole väärässä silloin, kun huumeita kokeillut nuori sijoitetaan laitokseen, jossa on m huumeriippuvaisia ja vuosikausia myöhemmin häntä haastatellaan kokemusasiantuntijana selviytyneenä ex-narkkarina, joka kertoo ajautuneensa huumeriippuvaiseksi laitossijoituksen kautta. Tulkinta siitä, mikä hyödyttää ja mitä on tehtävissä mielisairauden hoitamiseksi ovat aina subjektiivisia ja kontekstisidonnaisia. Ainoa ero ex-narkkari kertomuksessa ja mielisairaan kertomuksessa siitä, miten hänen toimintakykynsä tuhottiin ylilääkinnällä ja nöyryttävällä pakkohoidolla, on se, että tällaista mielisairasta ei psykiatrit haastattele koulutuksen tueksi kuten sosiaalialalla tehdään, jotta virheistä opittaisiin. Tämä varmaan siksi, että sosiaalialalla on jonkun verran kuitenkin virheitä tekeviä ihmisiä, kun taas psykiatrian erikoislääkärit eivät tee virheitä, vaikka heidän käyttämänsä tautiluokitukset ovat lääketieteellisesti epävalideja ja epäluotettavia. He eivät voi käsittää, että he voisivat tuhota raskailla mömmöillään ja nöyryyttävillä hoitotoimenpiteillään ihmisen elämän. Mielenterveyspuolen ammattilaiset ovat ilmeisesti myös erikoistuneet etädiagnosointiin, jossa he noukkivat itselleen ammatillisesti tuttuja sanoja anonyymeiltä keskustelupalstoilta ja kuvittelevat, että se todistaa kaikkien mielisairaiden keksivän kaiken pahan ja ilkeän ja olevan vain harhoissaan. Mahtaa olla varmaan vaikeaa noin erehtymättömällä kaikkitietävällä ihmisellä pitää narsisminsa terveen puolella. Huvittavinta tuossa on, että Hesarin keskustelupalstalla , kun joku kertoi kamalasta traumastaan, kun hänet terveenä väärin perustein vietiin arvioitavaksi sairaalaan. Sai lyhyestä visiitistä toistuvia paniikkikohtauksia, kun oikein poliisisedät tulivat ja veivät tarkkailtavaksi. Miten terveen ihmisen psyyke kestää noin huonosti parin päivän tarkkailua, jos mielisairaan mielenterveys vain kerta toisensa jälkeen paranee siitä että hänet raahataan pakkohoitoon ja tainnutetaan tajuttomaksi. Itsemurhan ehkäisymenetelmänäkin pakkohoitoa pidetään, vaikka oikeasti mitä enemmän ihmistä hoidetaan, sitä korkeampi todennäköisyys on ihmisellä tehdä itsemurha senkin jälkeen, kun muut vaikuttavat tekijät kuten aikaisempi itsemurhariski otetaan huomioon. Tuo erehtymätön mielenterveysalan ammattilainen kerää varmaan ihan itse tunteelliseesti kuvaamiensa liiskattujen ihmisten luiden kappaleita ojanpiertareilta, kun on niin perehtynyt heidän pakkohoidon puutteeseensa itsemurhan syynä. Itselleni ainoa kerta kun teki mieli tehdä itsemurha tuli siitä, kun sain pahaa akatisiaa neurolepteista. Onneksi pääsin eroon noista aivan saatanan jälkeenjääneistä aaseista jo kauan sitten. Heillä on aivan liian paljon valtaa, sen takia heidän ei edes tarvitse harrastaa minkäänlaista tervettä itsekritiikkiä omaa toimintaansa kohtaan.
https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/31162700/

Lue lisää

"Heillä on aivan liian paljon valtaa, sen takia heidän ei edes tarvitse harrastaa minkäänlaista tervettä itsekritiikkiä omaa toimintaansa kohtaan.
https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/31162700/

Tosi hyvä.

Anonyymi kirjoitti:

Eihän pakkohoidossa sinänsä ole minusta mitään moraalisesti arveluttavaa, jos se oikeasti tehdään silloin kun muita vaihtoehtoja ei ole eli silloin, kun ihminen on niin syvässä psykoosissa, ettei oikeasti edes kykene "näyttelemään" tervettä edes poliisille, ja on aivan selkeästi vaaraksi itselleen tai muille. Sellaisiakin psykooseja on olemassa ja silloin ehkä on järkevääkin pumpata ihminen tajuttomaksi hetkeksi aikaa, jotta hänen hermostonsa saa levätä. Vain pieni osa pakkohoitoon määrätyistä oikeasti täyttää nuo kriteerit, vaikka toisin kuvitellaan. Ja onhan se tietenkin päivänselvää, että jos haluat riistää toisen ihmisen vapauden ja piikittää hänet tajuttomaksi, niin hoitohenkilökunnalla ei ole riittäviä väkivallankäytön mahdollisuuksia sen toteuttamiseksi ja sen takia poliisi pitää tietenkin olla aina mukana, vaikka suurin osa potilaista on rauhallisia eikä heistä tosiallisesti ole vaaraa hoitohenkilökunnalle. On aivan luontevaa olettaa, että ihminen johon kohdistetaan väkivaltaisia hoitotoimenpiteitä, saattaa saada päähänsä puolustautua väkivallalla. Mieluummin toki pyytävät poliisin virka-apua kun itse hankkivat sähkölamauttimia tai rikkovat ulko-oven päästäkseen sisään, koska poliisit ovat voimankäytön ammattilaisia, jotka osaavat myös rajata turhaa voimankäyttöä.

Pakkohoitoa voidaan käyttää kuitenkin ja usein käytetään siksi, että hoito on äärimmäisen medikalisoitunutta ja lääkekeskeistä, eikä ihminen tykkää yleensä syödä lääkkeitä jotka tuhoavat hänen terveytensä ja toimintakykynsä. Jo pelkkä lääkekielteisyys voidaan nähdä pakkohoidon perusteena, ja siihen liittyy minusta huomattavia ongelmia potilaan oikeusturvan kannalta. Esimerkiksi Norjassa vuonna 2018 tehdyssä oikeusasiamiehen päätöksessä todetaan, että neuroleptilääkitys tuottaa liian pienellä todennäköisyydellä potilaan voinnin parantumista riittävissä määrin, että sitä voitaisiin pitää perusteltuna hoitomenetelmänä pakkohoidossa. Usein haitat ovat suurempia kuin hyödyt, eli toisin sanoen psykiatrit rikkovat hoitototoimenpiteillään järjestelmällisesti vakavasti eettistä koodistoaan, aiheuttavat potilaille pahoja henkisiä traumoja jotka usein pahentavat heidän mielenterveysongelmiaan ja pitkällä aikavälillä tuhoavat potilaidensa toimintakyvyn ja somaattisen terveyden. Erään laajan meta-analyysin mukaan neuroleptit tuottavat keskimäärin hyvän vasteen vain 23 % lääkeriippuvaisista kroonikkopotilaista, plasebolle satunnaistetuista 14 % Eli karkeasti laskettuna yksi kymmenestä potilaasta saa selvästi lisähyötyä lääkityksestä. Absoluuttisena erona tuon meta-analyysin mukaan lääkkeet vähentävät 9 pistettä enemmän oireita kuin plasebo, kun kliinisen merkitsevyyden rajana pidetään 15 pistettä. Tutkijat ovat myös esittäneet, että plasebovasteen vahvistuminen suhteessa lääkevasteeseen historian saatossa johtunee siitä, että uuden sukupolven neuroleptit aiheuttavat vähemmän sivuoireita, minkä takia sokkoutus on parempaa. Eli toisin sanoen tiedetään, että noissa kokeissa sokkoutus purkautuu ja kun sokkoutus purkautuu, niin plasebokontrolloitu koe ei ole enää plasebokontrolloitu eikä sen tuloksista voi tehdä johtopäätöksiä siitä, mikä on lääkkeen todellinen vaste ja mikä ei. Nuo kokeet ovat siis sinänsä käytännössä hyödyttömiä siihen, mitä varten ne on tehty.

Huvittavinta tuossa on se, että meta-analyysissa pohditaan myös sitä, että suuri plasebovaste voi osittain johtua myös kokeissa käytetyistä "ammattilaisista" eli potilaista, jotka osallistuvat kokeisiin vain rahallisen hyödyn toivossa. Toinen hauska juttu on se, että neuroleptien plasebovastetta käsittelevissä meta-analyyseissa havaitaan toinen toisensa perään, että lääkekehityksen kärki on suunnattava plasebovasteen laskemiseen, koska lääkevasteen manipuloinnilla ei paranneta lääkekokeiden onnistumisprosenttia. Oikeasti tutkijat käyttävät aivokapasiteettiaan pohtiessaan, mitkä tekijät lääkekokeissa ovat yhteydessä kohonneeseen plasebovasteeseen, jotta kokeita osattaisiin paremmin manipuloida. Tärkeämpää vaikuttaa olevan se, miltä lääkevaste näyttää, kuin mitä se oikeasti on. Relapsikokeissa ei osata määritellä koherentisti, mitä relapsi edes tarkoittaa, ja potilaat vieroitetaan alle kahdessa viikossa lääkkeeltä, jota ovat syöneet vuosikausia, eikä mahdollisuuteen että esimerkiksi kaikkea mahdollista psykopatologista oirehdintaa mittaavalla PANSS-skaalalla saattaisi näkyä myös vieroitusoireiden aiheuttamat reaktiot. Tällaisen eksaktin ja luotettavan tieteellisen näytön pohjalla nojaavat myös suomalaiset pakkohoitokäytännöt, jossa lääkitys on ainoa mahdollinen ja tehokkaaksi todettu hoitomuoto.

https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/30923288/

https://ajp.psychiatryonline.org/doi/10.1176/appi.ajp.2017.16121358

https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/31604607/

https://www.madinamerica.com/2019/05/forced-drugging-antipsychotics-against-law/

Lue lisää

"Pakkohoitoa voidaan käyttää kuitenkin ja usein käytetään siksi, että hoito on äärimmäisen medikalisoitunutta ja lääkekeskeistä, eikä ihminen tykkää yleensä syödä lääkkeitä jotka tuhoavat hänen terveytensä ja toimintakykynsä. Jo pelkkä lääkekielteisyys voidaan nähdä pakkohoidon perusteena, ja siihen liittyy minusta huomattavia ongelmia potilaan oikeusturvan kannalta. "

Just.

Anonyymi kirjoitti:

Hoitohenkilökunnan erehtymättömyydestä sterotypioidensa ja ennakkoluulojensa suhteen kuvaa hyvin 1970-luvulla toteutettu Rosenhanin tutkimus, jossa joukko tutkijoita pääsi mielisairaalaan hoitoon tekeytymällä hulluiksi. Vaikka suuri osa potilaista näki, että he eivät olleet oikeasti mielisairaita, hoitohenkilökunta tulkitsi kaiken heidän käyttäytymisensä ja henkilöhistoriansa ilmentymänä skitsofrenia-nimisestä perinnöllisestä aivosairaudesta. Tämä siitäkin huolimatta, että sairaalahoidossa he kertoivat avoimesti etteivät kärsi harhoista. Koska hoitohenkilökuntaa ohjaa enemmän omat ennakkokuvitelmansa potilaista, he eivät usko että normaalisti käyttäytyvä, normaali ihminen voisi olla ihan aidosti normaali jouduttuaan mielisairaalaan hoitoon. Näin rauhallisesti käyttäytyvä, täydellisen realiteetintajun omaava potilas voi vapautua mielisairaalasta skitsofreniadiagnoosin kera.

Tutkimuksen toisessa vaiheessa tutkijat lupasivat lähettää psykiatrien arvioitavaksi pseudopotilaita, ja psykiatrit "tunnistivatkin" pseudopotilaiksi kolmen kuukauden aikana 41 potilasta 193 potilaasta kolmen kuukauden aikana, ja epäilivät lisäksi 42 olevan sellaisia. Tämä siitäkin huolimatta, että oikeasti tutkijat eivät lähettäneet yhtäkään pseudopotilasta arvioitavaksi. Koska psykiatristen tautiluokitusten reliabiliteetti ei tunnetusti ole lainkaan parantunut tuosta ajasta, on lääkärien arviot aivan yhtä subjektiivisia ja alttiita vakaville kognitiivisille vinoumille kuin tuolloinkin. Täten väite että mielenterveysalan ammattilaiset kykenisivät erehtymättömästi erottamaan psykoottisen ei-psykoottisesta tuskin on kovin uskottava. Lisäksi heidän arvionsa siitä, hyötyykö psykoottinen ihminen pakkohoidosta vai ei ja onko muita hoitomenetelmiä käytettävissä, ovat hyvin subjektiivisia ja kontekstisidonnaisia. On täysin käsittämätöntä miten uskonnollisen sokeasti ihmiset luottavat lääkärien arviointikykyyn, vaikka heiltä puuttuu kaikki objektiiviset ja luotettavat välineet diagnoosien ja tulkintojen tekemiseen.

https://en.wikipedia.org/wiki/Rosenhan_experiment

Lue lisää

"Hoitohenkilökunnan erehtymättömyydestä sterotypioidensa ja ennakkoluulojensa suhteen kuvaa hyvin 1970-luvulla toteutettu Rosenhanin tutkimus, jossa joukko tutkijoita pääsi mielisairaalaan hoitoon tekeytymällä hulluiksi. Vaikka suuri osa potilaista näki, että he eivät olleet oikeasti mielisairaita, hoitohenkilökunta tulkitsi kaiken heidän käyttäytymisensä ja henkilöhistoriansa ilmentymänä skitsofrenia-nimisestä perinnöllisestä aivosairaudesta."

Perehtykää tähän, niin ymmärrätte paljon enemmän ihmisluonnosta ja lääketieteestä.

Anonyymi kirjoitti:

Suurin ongelma ei ole välttämättä sekään, ettei sinne osastojaksolle pääse. Vaan se, että siellä psykiatriassa ei kuunnella, ymmärretä ja paneuduta oireilujen taustalla oleviin syihin. Jos ihmisiä hoidettaisiin keskittymällä heihin kunnolla, eikä hoitamalla heitä pelkillä lääkkeillä, ja selvitettäisiin heidän elämässään olevat ongelmat, jos nyt ei ihan kerralla, mutta edes vähän enemmän intensiivisemmällä, vuorovaikutuksellisemmilla, - ja psykoterapian keinoilla, ja psykososiaalisen tuen, tai sen järjestämisen osalta, niin ainakin se ns. pyöröovi-ilmiö, eli samojen potilaiden sairaaloihin toistuvasti palaamisen osalta ainakin merkittävästi vähenisi.

Diagnoosikeskeisyydestä, ylilääkitsemisestä ja pakkohoidoista täytyy luopua, lopettaa ja poistaa ne hoitokäytäntöinä kokonaan laista. Niistä ei ole juuri mitään mainittavaa hyötyä ollut kenellekään, eikä ole edelleenkään.

Yksi tärkeimpiä tekijöitä hoitomenetelmissä pitää olla avoin dialogi, jota käytetään ihmisten auttamisessa. Hoitajien potilasta kannustava, positiivinen, tukeva ja empaattinen asenne ja myötätuntoinen lähestymistapa. Ja oireiden taustalla olevien juurisyiden selvittäminen. Traumaterapia, jos ihminen sitä itselleen haluaa ja jos siitä on potilaalle hyötyä. Elämässä tapahtuneiden vaikeiden asioiden varovainen käsittely, Ja ylipäätäänkin keskusteluiden pohja tulee olla kuitenkin se, että potilas itse saa keskustella niistä asioista, joista haluaa. Siinä nyt ainakin muutamia kehitysideoita.

Lue lisää

"Diagnoosikeskeisyydestä, ylilääkitsemisestä ja pakkohoidoista täytyy luopua, lopettaa ja poistaa ne hoitokäytäntöinä kokonaan laista. Niistä ei ole juuri mitään mainittavaa hyötyä ollut kenellekään, eikä ole edelleenkään.

Yksi tärkeimpiä tekijöitä hoitomenetelmissä pitää olla avoin dialogi, jota käytetään ihmisten auttamisessa. Hoitajien potilasta kannustava, positiivinen, tukeva ja empaattinen asenne ja myötätuntoinen lähestymistapa. Ja oireiden taustalla olevien juurisyiden selvittäminen. Traumaterapia, jos ihminen sitä itselleen haluaa ja jos siitä on potilaalle hyötyä. Elämässä tapahtuneiden vaikeiden asioiden varovainen käsittely, Ja ylipäätäänkin keskusteluiden pohja tulee olla kuitenkin se, että potilas itse saa keskustella niistä asioista, joista haluaa. Siinä nyt ainakin muutamia kehitysideoita."

Juuri näin, juuri näin.

Anonyymi kirjoitti:

"Pakkohoitoa voidaan käyttää kuitenkin ja usein käytetään siksi, että hoito on äärimmäisen medikalisoitunutta ja lääkekeskeistä, eikä ihminen tykkää yleensä syödä lääkkeitä jotka tuhoavat hänen terveytensä ja toimintakykynsä. Jo pelkkä lääkekielteisyys voidaan nähdä pakkohoidon perusteena, ja siihen liittyy minusta huomattavia ongelmia potilaan oikeusturvan kannalta. "

Just.

Lue lisää

Juurikin näin.
Mutta siis VOIDAAN nähdä, se ei tarkoitakaan, että lääkekielteisyys johtaisi kaikissa tapauksissa pakkohoitoon.
Minulla on ihan omaa kokemusta, kun kerroin lääkärille lopettaneeni lääkityksen, alkuun hän aloitti puhumisen viitaten pakkohoitoon, mutta hiljeni kesken lauseensa ( ehkä tajusi, mitä oli sanomassa, tai mistä lie muusta syystä ).
Käyntitekstiin oli kirjoittanut, että pakkohoidon kriteerit eivät täyttyneet.
Enkä siis joutunut pakkohoitoon, ja siitä on jo monta vuotta aikaa, enkä ole edelleenkään ollut pakkohoidossa.

Väärinkäytökset kasvanevat-

Luuletko että pakkohoitoon haettavaa pyydetään ensin vapaaehtoisesti vastaanotolle? Koko idea on tehdä yllätyshyökkäys keskellä yötä, tunkeutua ovesta sisään ja raahata ambulanssiin mahdollisimman väkivaltaisesti pelkästään sen takia, että olet päivystyksessä edellisenä yönä kertonut olleesi vuosikausia sitten psykoosissa ja olevasi ahdistunut. Pakkohoitoon on helpointa hakea ihminen, joka ei osaa sitä odottaa. Sen on oltava mahdollisimman yllättävä ja loukattava maksimaalisen paljon yksityisyydensuojaa sekä fyysistä koskemattomuutta. Eivät he psykoottiseksi epäiltyä ihmistä maarittele mihinkään vastaanotolle, koska he a) pelkäävät psykoottisia potilaita c)uskovat ettei heidän kanssaan pysty rationaaliseen keskusteluun. Koska psykiatriassa pakkohoitopäätökset tehdään pelkästään psykiatrien kognitiivisten vinoumien pohjalta, niin on aivan mahdotonta mitään tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia kunnioittaa.

Ei voi tehdä lakia, joka pystyisi suojelemaan terveitä ihmisiä vapaudenriistolta, jos joku ilkeämielinen haluaa ihmisen sellaiseen toimittaa. Toki voidaan laatia esimerkiksi erilaisia tukimuotoja tarkkailuun lähetetyille kaltoinkohdelluille terveille ihmisille. Esimerkiksi jos pakkohoito osoittautuu tarpeettomaksi, voitaisiin antaa valtion piikkiin ilmaista traumaterapiaa terveeksi julistetuille, etteivät he ala hyperventiloida aina kun näkevät polisiin tai ambulanssin. Sairaaksi julistetuille voi jatkossakin lähettää "hoidon" jälkeen sairaalalaskun ja käskyn tulla piikille pakkohoidon uhalla ja jos hän alkaa hyperventiloida nähdessään lääkäreitä, se voidaan kätevästi tulkita osaksi neurobiologisen kehityshäiriön tuottamaa suhteetonta hermostollista ylireaktiivisuutta ja kognitiivista puutosoireistoa.

Anonyymi kirjoitti:

Luuletko että pakkohoitoon haettavaa pyydetään ensin vapaaehtoisesti vastaanotolle? Koko idea on tehdä yllätyshyökkäys keskellä yötä, tunkeutua ovesta sisään ja raahata ambulanssiin mahdollisimman väkivaltaisesti pelkästään sen takia, että olet päivystyksessä edellisenä yönä kertonut olleesi vuosikausia sitten psykoosissa ja olevasi ahdistunut. Pakkohoitoon on helpointa hakea ihminen, joka ei osaa sitä odottaa. Sen on oltava mahdollisimman yllättävä ja loukattava maksimaalisen paljon yksityisyydensuojaa sekä fyysistä koskemattomuutta. Eivät he psykoottiseksi epäiltyä ihmistä maarittele mihinkään vastaanotolle, koska he a) pelkäävät psykoottisia potilaita c)uskovat ettei heidän kanssaan pysty rationaaliseen keskusteluun. Koska psykiatriassa pakkohoitopäätökset tehdään pelkästään psykiatrien kognitiivisten vinoumien pohjalta, niin on aivan mahdotonta mitään tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia kunnioittaa.

Ei voi tehdä lakia, joka pystyisi suojelemaan terveitä ihmisiä vapaudenriistolta, jos joku ilkeämielinen haluaa ihmisen sellaiseen toimittaa. Toki voidaan laatia esimerkiksi erilaisia tukimuotoja tarkkailuun lähetetyille kaltoinkohdelluille terveille ihmisille. Esimerkiksi jos pakkohoito osoittautuu tarpeettomaksi, voitaisiin antaa valtion piikkiin ilmaista traumaterapiaa terveeksi julistetuille, etteivät he ala hyperventiloida aina kun näkevät polisiin tai ambulanssin. Sairaaksi julistetuille voi jatkossakin lähettää "hoidon" jälkeen sairaalalaskun ja käskyn tulla piikille pakkohoidon uhalla ja jos hän alkaa hyperventiloida nähdessään lääkäreitä, se voidaan kätevästi tulkita osaksi neurobiologisen kehityshäiriön tuottamaa suhteetonta hermostollista ylireaktiivisuutta ja kognitiivista puutosoireistoa.

Lue lisää

Luulen, tai oikeastaan tiedän.

Anonyymi kirjoitti:

Luuletko että pakkohoitoon haettavaa pyydetään ensin vapaaehtoisesti vastaanotolle? Koko idea on tehdä yllätyshyökkäys keskellä yötä, tunkeutua ovesta sisään ja raahata ambulanssiin mahdollisimman väkivaltaisesti pelkästään sen takia, että olet päivystyksessä edellisenä yönä kertonut olleesi vuosikausia sitten psykoosissa ja olevasi ahdistunut. Pakkohoitoon on helpointa hakea ihminen, joka ei osaa sitä odottaa. Sen on oltava mahdollisimman yllättävä ja loukattava maksimaalisen paljon yksityisyydensuojaa sekä fyysistä koskemattomuutta. Eivät he psykoottiseksi epäiltyä ihmistä maarittele mihinkään vastaanotolle, koska he a) pelkäävät psykoottisia potilaita c)uskovat ettei heidän kanssaan pysty rationaaliseen keskusteluun. Koska psykiatriassa pakkohoitopäätökset tehdään pelkästään psykiatrien kognitiivisten vinoumien pohjalta, niin on aivan mahdotonta mitään tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia kunnioittaa.

Ei voi tehdä lakia, joka pystyisi suojelemaan terveitä ihmisiä vapaudenriistolta, jos joku ilkeämielinen haluaa ihmisen sellaiseen toimittaa. Toki voidaan laatia esimerkiksi erilaisia tukimuotoja tarkkailuun lähetetyille kaltoinkohdelluille terveille ihmisille. Esimerkiksi jos pakkohoito osoittautuu tarpeettomaksi, voitaisiin antaa valtion piikkiin ilmaista traumaterapiaa terveeksi julistetuille, etteivät he ala hyperventiloida aina kun näkevät polisiin tai ambulanssin. Sairaaksi julistetuille voi jatkossakin lähettää "hoidon" jälkeen sairaalalaskun ja käskyn tulla piikille pakkohoidon uhalla ja jos hän alkaa hyperventiloida nähdessään lääkäreitä, se voidaan kätevästi tulkita osaksi neurobiologisen kehityshäiriön tuottamaa suhteetonta hermostollista ylireaktiivisuutta ja kognitiivista puutosoireistoa.

Lue lisää

Niinkin on käynyt, että ihmisellä on saattanut olla aika tiedossa esim. avohoidon puolelle, mutta jostain syystä hän on laistanut sitä jatkuvasti, ja jos tilanne eskaloituu, voi tulla eteen nouto pakkohoitoon.

Pakkohoidon kriteereissä kun kolmas kohta on jotenkin,
" muu hoito on riittämätön ".

Anonyymi kirjoitti:

Luuletko että pakkohoitoon haettavaa pyydetään ensin vapaaehtoisesti vastaanotolle? Koko idea on tehdä yllätyshyökkäys keskellä yötä, tunkeutua ovesta sisään ja raahata ambulanssiin mahdollisimman väkivaltaisesti pelkästään sen takia, että olet päivystyksessä edellisenä yönä kertonut olleesi vuosikausia sitten psykoosissa ja olevasi ahdistunut. Pakkohoitoon on helpointa hakea ihminen, joka ei osaa sitä odottaa. Sen on oltava mahdollisimman yllättävä ja loukattava maksimaalisen paljon yksityisyydensuojaa sekä fyysistä koskemattomuutta. Eivät he psykoottiseksi epäiltyä ihmistä maarittele mihinkään vastaanotolle, koska he a) pelkäävät psykoottisia potilaita c)uskovat ettei heidän kanssaan pysty rationaaliseen keskusteluun. Koska psykiatriassa pakkohoitopäätökset tehdään pelkästään psykiatrien kognitiivisten vinoumien pohjalta, niin on aivan mahdotonta mitään tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia kunnioittaa.

Ei voi tehdä lakia, joka pystyisi suojelemaan terveitä ihmisiä vapaudenriistolta, jos joku ilkeämielinen haluaa ihmisen sellaiseen toimittaa. Toki voidaan laatia esimerkiksi erilaisia tukimuotoja tarkkailuun lähetetyille kaltoinkohdelluille terveille ihmisille. Esimerkiksi jos pakkohoito osoittautuu tarpeettomaksi, voitaisiin antaa valtion piikkiin ilmaista traumaterapiaa terveeksi julistetuille, etteivät he ala hyperventiloida aina kun näkevät polisiin tai ambulanssin. Sairaaksi julistetuille voi jatkossakin lähettää "hoidon" jälkeen sairaalalaskun ja käskyn tulla piikille pakkohoidon uhalla ja jos hän alkaa hyperventiloida nähdessään lääkäreitä, se voidaan kätevästi tulkita osaksi neurobiologisen kehityshäiriön tuottamaa suhteetonta hermostollista ylireaktiivisuutta ja kognitiivista puutosoireistoa.

Lue lisää

Ei ketään viedä pakkohoitoon jos ei siihen ole tarvetta. Monta on jotka itse pyytävät apua tuskalliseen olotilaansa , mutta eivät saa edes aikaa lääkärille , joten nämä potilaat ehkä saavat psykoosin kun yrittävät itse ensin sada hoitoa, mutta ei oteta vakavasti , niin että jos voisi aloittaa hoidon silloin kun elämä on raskasta eikä pääse ylitse negatiivisesta spiraalista , silloin se olisi vielä ehkä helpompi tapa auttaa sairauden alussa

Anonyymi kirjoitti:

Ei ketään viedä pakkohoitoon jos ei siihen ole tarvetta. Monta on jotka itse pyytävät apua tuskalliseen olotilaansa , mutta eivät saa edes aikaa lääkärille , joten nämä potilaat ehkä saavat psykoosin kun yrittävät itse ensin sada hoitoa, mutta ei oteta vakavasti , niin että jos voisi aloittaa hoidon silloin kun elämä on raskasta eikä pääse ylitse negatiivisesta spiraalista , silloin se olisi vielä ehkä helpompi tapa auttaa sairauden alussa

Lue lisää

Se olisikin juuri se ennaltaehkäisy, tässäkin asiassa, niinkuin monissa muissakin.
Todella tärkeää.
Paljon siitä aina puhutaan, mutta se jää aina puheen tasolle.
...ei ole resursseja, ei ole rahaa....seliseli...
Ei ihme, että monet jutut tulevat ajan myötä kallimmiksi ja vaikeammiksi hoitaa.

Juurihan tuossa Hesarin jutussa oli kyse tilanteista, joissa poliisin arvion mukaan tilanne vaikutti sellaiselta, että virka-apupyyntö oli perusteeton. Psykiatrit kuitenkin ammattilaisina tietävät, että psykoosipotilaat pystyvät näyttelemään ja teeskentelemään kaikesta realiteetintajun puutteestaan huolimatta tervettä ja rauhallista, minkä takia poliisi ei ole sopiva taho arvioimaan virka-avun tarpeellisuutta. Toisin sanoen rauhallisia ja yhteistyökykyisiä ihmisiä kyyditään toistuvasti ja systemaattisesti poliisisaattueen turvin pakkohoitoon. En minäkään riehunut, kun poliisi tunkeutui kotiini keskellä yötä vaan menin kiltisti ambulanssin kyytiin. En sanonut oikeastaan yhtään mitään, olin vain hämmentynyt tilanteesta. Oikeasti olen ollut oikeasti psykoosissa ja tiedän, että pakkohoitoon mennessäni olin täysin realiteeteissa, jos minulla nyt jotain mielenterveysongelmia sattui muuten olemaankin. Koska olin yhteistyökykyinen, pääsin aika nopeasti pois "hoidosta", mutta ei se tarkoita että olisin hyötynyt tapahtuneesta tai että olisin kokenut sen oikeudenmukaiseksi. Minulla ei ollut hoitosuhdetta mihinkään, sen takia on mahdotonta että psykiatri olisi minusta juuri edes mitään tiennyt. Tarkkailulähetteen teki päivystävä lääkäri, joka tapasi minua yhtenä yönä päivystyksessä 10 minuutin ajan. Itse asiassa hoitotaholle varmaan jäi kuvitelma, että olin kiitollinen saamastani "avusta" . Suurin osa potilaista ei viitsi eikä halua riehua sellaisessa tilanteessa, jossa kaikkein varmin ulospääsyreitti on asiallinen käytös.

Anonyymi kirjoitti:

Juurihan tuossa Hesarin jutussa oli kyse tilanteista, joissa poliisin arvion mukaan tilanne vaikutti sellaiselta, että virka-apupyyntö oli perusteeton. Psykiatrit kuitenkin ammattilaisina tietävät, että psykoosipotilaat pystyvät näyttelemään ja teeskentelemään kaikesta realiteetintajun puutteestaan huolimatta tervettä ja rauhallista, minkä takia poliisi ei ole sopiva taho arvioimaan virka-avun tarpeellisuutta. Toisin sanoen rauhallisia ja yhteistyökykyisiä ihmisiä kyyditään toistuvasti ja systemaattisesti poliisisaattueen turvin pakkohoitoon. En minäkään riehunut, kun poliisi tunkeutui kotiini keskellä yötä vaan menin kiltisti ambulanssin kyytiin. En sanonut oikeastaan yhtään mitään, olin vain hämmentynyt tilanteesta. Oikeasti olen ollut oikeasti psykoosissa ja tiedän, että pakkohoitoon mennessäni olin täysin realiteeteissa, jos minulla nyt jotain mielenterveysongelmia sattui muuten olemaankin. Koska olin yhteistyökykyinen, pääsin aika nopeasti pois "hoidosta", mutta ei se tarkoita että olisin hyötynyt tapahtuneesta tai että olisin kokenut sen oikeudenmukaiseksi. Minulla ei ollut hoitosuhdetta mihinkään, sen takia on mahdotonta että psykiatri olisi minusta juuri edes mitään tiennyt. Tarkkailulähetteen teki päivystävä lääkäri, joka tapasi minua yhtenä yönä päivystyksessä 10 minuutin ajan. Itse asiassa hoitotaholle varmaan jäi kuvitelma, että olin kiitollinen saamastani "avusta" . Suurin osa potilaista ei viitsi eikä halua riehua sellaisessa tilanteessa, jossa kaikkein varmin ulospääsyreitti on asiallinen käytös.

Lue lisää

" ...ei ollut hoitosuhdetta..."
" ...mahdotonta että psykiatri olisi juuri mitään tiennyt.."

Mistä kummasta on osattu luoksesi lähettää poliisit.
Eivät he itsestään kutsumatta tule tunkeutumaan kenenkään kotiin keskellä yötä.
Jokin tilanteen on ajanut siihen pisteeseen, että on apuja täytynyt pyytää.

Näitä aina joskus tulee ihmeteltyä, kun ihmiset kertovat kuinka on kotoa tultu hakemaan, ilman mitään syytä.

Ymmärrettävää toki on, ettei psykoosissa ollessaan välttämättä ole ihan todellisuudessa, eikä tajua ja oikein muistakaan tilannetta.

Anonyymi kirjoitti:

" ...ei ollut hoitosuhdetta..."
" ...mahdotonta että psykiatri olisi juuri mitään tiennyt.."

Mistä kummasta on osattu luoksesi lähettää poliisit.
Eivät he itsestään kutsumatta tule tunkeutumaan kenenkään kotiin keskellä yötä.
Jokin tilanteen on ajanut siihen pisteeseen, että on apuja täytynyt pyytää.

Näitä aina joskus tulee ihmeteltyä, kun ihmiset kertovat kuinka on kotoa tultu hakemaan, ilman mitään syytä.

Ymmärrettävää toki on, ettei psykoosissa ollessaan välttämättä ole ihan todellisuudessa, eikä tajua ja oikein muistakaan tilannetta.

Lue lisää

No syynähän oli se, että minulla on myös päivystävien lääkärien potilastietojärjestelmässä näkyvä pitkäaikainen psykoosisairaus, joka "näyttää ulospäin rauhalliselta", uutisessa siteerattua erikoislääkäriä lainaten. Sen takia nykyään minulla onkin kaikki estot Omakannassa, ettei M1-lähetteitä kirjoittavat päivystävät lääkärit näe niitä kun käyn vaikka sydänoireiden tai korvatulehduksen takia lääkärillä. En tee virhettä, että kerron tai edes vihjaan lääkärille omaavani skitsofreniadiagnoosin. Ja tiedoksi sinulle, että olen aivan normaali työssäkäyvä, korkeasti koulutettu ihminen. Mikään habituksessani ei viittaa mielenterveyden haasteisiin, joten minulla tuo tietojen salaaminen toimii hyvin. En omaa hoitosuhdetta edelleenkään psykiatriaan, koska se vain heikensi toimintakykyäni. Olen ulospäin rauhalliselta näyttävän psykoosisairauteni kanssa pärjännyt oikein hyvin elämässäni muuten, kunhan vaan opin läksyni siitä, ettei lääkäreille kannata puhua mitä sattuu.

Anonyymi kirjoitti:

No syynähän oli se, että minulla on myös päivystävien lääkärien potilastietojärjestelmässä näkyvä pitkäaikainen psykoosisairaus, joka "näyttää ulospäin rauhalliselta", uutisessa siteerattua erikoislääkäriä lainaten. Sen takia nykyään minulla onkin kaikki estot Omakannassa, ettei M1-lähetteitä kirjoittavat päivystävät lääkärit näe niitä kun käyn vaikka sydänoireiden tai korvatulehduksen takia lääkärillä. En tee virhettä, että kerron tai edes vihjaan lääkärille omaavani skitsofreniadiagnoosin. Ja tiedoksi sinulle, että olen aivan normaali työssäkäyvä, korkeasti koulutettu ihminen. Mikään habituksessani ei viittaa mielenterveyden haasteisiin, joten minulla tuo tietojen salaaminen toimii hyvin. En omaa hoitosuhdetta edelleenkään psykiatriaan, koska se vain heikensi toimintakykyäni. Olen ulospäin rauhalliselta näyttävän psykoosisairauteni kanssa pärjännyt oikein hyvin elämässäni muuten, kunhan vaan opin läksyni siitä, ettei lääkäreille kannata puhua mitä sattuu.

Lue lisää

Tavalliset yleislääkärit eivät kirjoittele M1-lähetteitä pelkästään siitä syystä, jos sattuu olemaan joku skitso-diagnoosi.
Jos korva- tai sydänoireiden takia menee lääkäriin, ei sieltä M1-lähetettä laiteta ilman syytä.

Potilaan lääkäriltä saama kohtelu on sitten eri asia, joskus käyttäytyvät todella tylysti pelkästään siitä syystä, kun potilaalla on mt-diagnoosi.
Itsekin olen mennyt lääkäriin juurikin sydäoireiden, tai kivunkin takia, niin ottaahan se päähän kun alkavat kysellä, että onko mitään mielialalääkkeitä käytössä, tai mahdollisesti tulevaa aikaa psykiatrille.
Ja käynnin aiheena on ihan muut asiat kuin psyykeasiat.
Se on todella halveksivaa, ja turhauttavaakin.
Alkaa väkisinkin tulla mieleen, että olisi hyvä kiertää kaikki lääkärit kaukaa, vaikka kuinka joskus olisi tarvetta.

Anonyymi kirjoitti:

Tavalliset yleislääkärit eivät kirjoittele M1-lähetteitä pelkästään siitä syystä, jos sattuu olemaan joku skitso-diagnoosi.
Jos korva- tai sydänoireiden takia menee lääkäriin, ei sieltä M1-lähetettä laiteta ilman syytä.

Potilaan lääkäriltä saama kohtelu on sitten eri asia, joskus käyttäytyvät todella tylysti pelkästään siitä syystä, kun potilaalla on mt-diagnoosi.
Itsekin olen mennyt lääkäriin juurikin sydäoireiden, tai kivunkin takia, niin ottaahan se päähän kun alkavat kysellä, että onko mitään mielialalääkkeitä käytössä, tai mahdollisesti tulevaa aikaa psykiatrille.
Ja käynnin aiheena on ihan muut asiat kuin psyykeasiat.
Se on todella halveksivaa, ja turhauttavaakin.
Alkaa väkisinkin tulla mieleen, että olisi hyvä kiertää kaikki lääkärit kaukaa, vaikka kuinka joskus olisi tarvetta.

Lue lisää

Ei tietenkään pelkästään, mutta ainahan voi testata että parantuuko selittämättömät sydämen rytmihäiriöt neurolepti-injektiolla ja pakkohoitojaksolla silloin, kun kyseessä on hoitamaton skitsofrenia. Skitsofrenian oireena voidaan pitää luulotautia eli ylikorostunutta huolta omasta terveydentilastaan, minkä toki psykoosisairauksiin erikoistuneet spesialistit osaavat taitavasti tunnistaa toisin, kuin poliisit ja muut maallikot. Itselläni oli ihan aidosti pahoja paniikkikohtauksia, koska minulla meni aika huonosti ja elin väkivaltaisessa suhteessa. Siksi ramppasin liiankin usein päivystyksessä. Ja ei, ei parantunut luulotauti neuroleptikuurilla, vaan paniikkikohtaukset muuttuivat ja kroonistuivat entistä pahemmiksi. Sydämen rytmihäiriöt eivät kadonneet, välillä levätessä pulssini nousi toistuvasti ihan sykemittarin mukaan 200 lyöntiin minuutissa levossa. Olin ylikierroksilla niin fyysisesti kuin psyykkisesti, eikä pakkohoito todellakaan parantanut tilannetta.

Anonyymi kirjoitti:

Tavalliset yleislääkärit eivät kirjoittele M1-lähetteitä pelkästään siitä syystä, jos sattuu olemaan joku skitso-diagnoosi.
Jos korva- tai sydänoireiden takia menee lääkäriin, ei sieltä M1-lähetettä laiteta ilman syytä.

Potilaan lääkäriltä saama kohtelu on sitten eri asia, joskus käyttäytyvät todella tylysti pelkästään siitä syystä, kun potilaalla on mt-diagnoosi.
Itsekin olen mennyt lääkäriin juurikin sydäoireiden, tai kivunkin takia, niin ottaahan se päähän kun alkavat kysellä, että onko mitään mielialalääkkeitä käytössä, tai mahdollisesti tulevaa aikaa psykiatrille.
Ja käynnin aiheena on ihan muut asiat kuin psyykeasiat.
Se on todella halveksivaa, ja turhauttavaakin.
Alkaa väkisinkin tulla mieleen, että olisi hyvä kiertää kaikki lääkärit kaukaa, vaikka kuinka joskus olisi tarvetta.

Lue lisää

"Alkaa väkisinkin tulla mieleen, että olisi hyvä kiertää kaikki lääkärit kaukaa, vaikka kuinka joskus olisi tarvetta."

Sama täällä.

Anonyymi kirjoitti:

Ei tietenkään pelkästään, mutta ainahan voi testata että parantuuko selittämättömät sydämen rytmihäiriöt neurolepti-injektiolla ja pakkohoitojaksolla silloin, kun kyseessä on hoitamaton skitsofrenia. Skitsofrenian oireena voidaan pitää luulotautia eli ylikorostunutta huolta omasta terveydentilastaan, minkä toki psykoosisairauksiin erikoistuneet spesialistit osaavat taitavasti tunnistaa toisin, kuin poliisit ja muut maallikot. Itselläni oli ihan aidosti pahoja paniikkikohtauksia, koska minulla meni aika huonosti ja elin väkivaltaisessa suhteessa. Siksi ramppasin liiankin usein päivystyksessä. Ja ei, ei parantunut luulotauti neuroleptikuurilla, vaan paniikkikohtaukset muuttuivat ja kroonistuivat entistä pahemmiksi. Sydämen rytmihäiriöt eivät kadonneet, välillä levätessä pulssini nousi toistuvasti ihan sykemittarin mukaan 200 lyöntiin minuutissa levossa. Olin ylikierroksilla niin fyysisesti kuin psyykkisesti, eikä pakkohoito todellakaan parantanut tilannetta.

Lue lisää

"Itselläni oli ihan aidosti pahoja paniikkikohtauksia, koska minulla meni aika huonosti ja elin väkivaltaisessa suhteessa. Siksi ramppasin liiankin usein päivystyksessä. Ja ei, ei parantunut luulotauti neuroleptikuurilla,"

Hehhee. Sellaista se "apu" on. Tsemppiä sinulle:)

Aika paljonkin on muuttunut, riippuen tietenkin näkökulmasta. Omassa kuplassa asiat eivät välttämättä muutu ihan samaan tahtiin.

Paljon on muuttunut parempaan nykyaikana hoitomenetelmät ei ainoastaan psykiatriset vaan kaikki muutkin sairaudet,
Niin että kaikille sairauksille on monia hoitomenetelmää ja lääkkeitä , sillä lääkkeissäkin on niin että se mikä sopii yhdelle ei jostain syystä sovi toiselle .
Joten ainoastaan potilaiden sairaudet iva muuttumattomia ,ja ikävä kyllä moni potilas nykyään tulee lääkäriin oman omituisen teoriansa kanssa , ja vihainen jos lääkärillä ole samaa näkemystä kuin hänellä. Siis miksi juosta lääkärissä kun itse jo on muka selvittänyt itselleen mikä vaivaa, ja ei ole vastaanottavainen siihen mitä lääkäri selittää.
Näitä potilaita kiertää lääkäristä lääkäriin ja haukutaan hoitohenkilökuntaa kun ei parane.
Niin että kun on itselleen tehnyt diagnoosin ja ei tule hyväksi niin olis aika ajatella että monia vuosia opiskellut lääkäri ehkä tietää hieman enemmän sairauksista se kun kouluttamaton juntti

Anonyymi kirjoitti:

Paljon on muuttunut parempaan nykyaikana hoitomenetelmät ei ainoastaan psykiatriset vaan kaikki muutkin sairaudet,
Niin että kaikille sairauksille on monia hoitomenetelmää ja lääkkeitä , sillä lääkkeissäkin on niin että se mikä sopii yhdelle ei jostain syystä sovi toiselle .
Joten ainoastaan potilaiden sairaudet iva muuttumattomia ,ja ikävä kyllä moni potilas nykyään tulee lääkäriin oman omituisen teoriansa kanssa , ja vihainen jos lääkärillä ole samaa näkemystä kuin hänellä. Siis miksi juosta lääkärissä kun itse jo on muka selvittänyt itselleen mikä vaivaa, ja ei ole vastaanottavainen siihen mitä lääkäri selittää.
Näitä potilaita kiertää lääkäristä lääkäriin ja haukutaan hoitohenkilökuntaa kun ei parane.
Niin että kun on itselleen tehnyt diagnoosin ja ei tule hyväksi niin olis aika ajatella että monia vuosia opiskellut lääkäri ehkä tietää hieman enemmän sairauksista se kun kouluttamaton juntti

Lue lisää

"Paljon on muuttunut parempaan nykyaikana hoitomenetelmät ei ainoastaan psykiatriset vaan"

Tukholmansyndrooma.

Olen siinä mielessä eri mieltä, että kaikilla ihmisillä pitää olla mahdollisuus kertoa se heidän oma subjektiivinen kokemuksensa.

Mutta, sitten on se mutta. Siinä vaiheessa kun kuvitellaan että se oma subjektiivinen kokemus on sama asia kuin objektiivinen "totuus" niin mennään pahasti metsään.

Tässä asiayhteydessä se on vielä hankalampaa, koska silloin suuri yleisö saa sen käsityksen, että siellä sitä nyt niissä "harhoissa eletään" ja tämä vain sen takia, ettei osata erottaa omaa subjektiivista käsitystä objektiivisesta.

Kuilu eri ryhmien ja jopa yksilöiden välillä kasvanut, sekä kukin pitää jääräpäisesti kiinni omista kapea-alaisista näkemyksistään ja/tai on jo valmiiksi otettua tiettyä asenteellisuutta, tai asiatonta ja perusteetonta leimaamista, niin se väistämättä johtaa siihen, että toisen ajattelua, näkemyksiä ja kokemuksia ei pahimmillaan edes halua ymmärtää. Tätä tapahtuu aivan liikaa etenkin lääkäreiden, hoitajien ja psykiatrien keskuudessa. Silloin ei myöskään synny keskinäistä ymmärtämystä, eikä myöskään hyvää keskustelua. Eikä kyseinen ala tule myöskään kehittymään ja edistymään myöskään hoitotieteenä lainkaan, jos siellä norsunluutornissa olevat eivät kuuntele ja ota huomioon myös mt-vaikeuksista kärsivien näkemyksiä.

Anonyymi kirjoitti:

Kuilu eri ryhmien ja jopa yksilöiden välillä kasvanut, sekä kukin pitää jääräpäisesti kiinni omista kapea-alaisista näkemyksistään ja/tai on jo valmiiksi otettua tiettyä asenteellisuutta, tai asiatonta ja perusteetonta leimaamista, niin se väistämättä johtaa siihen, että toisen ajattelua, näkemyksiä ja kokemuksia ei pahimmillaan edes halua ymmärtää. Tätä tapahtuu aivan liikaa etenkin lääkäreiden, hoitajien ja psykiatrien keskuudessa. Silloin ei myöskään synny keskinäistä ymmärtämystä, eikä myöskään hyvää keskustelua. Eikä kyseinen ala tule myöskään kehittymään ja edistymään myöskään hoitotieteenä lainkaan, jos siellä norsunluutornissa olevat eivät kuuntele ja ota huomioon myös mt-vaikeuksista kärsivien näkemyksiä.

Lue lisää

Onko se nyt ihan aidosti yhteiskunnan vika, jos pakkohoitoon kuuluva ihminen ei kuuntele mitä sanotaan?

Anonyymi kirjoitti:

Onko se nyt ihan aidosti yhteiskunnan vika, jos pakkohoitoon kuuluva ihminen ei kuuntele mitä sanotaan?

Jokaisessa systeemissä, niin yhteiskunnassa, tai oli sitten kyseessä mikä tahansa organisaatio, tai vaikka hoitotiede on aina parantamisen ja korjaamisen varaa. Mikään kun ei ole koskaan aivan täysin valmis.

Vastatakseni kysymykseesi, niin ei välttämättä suoraan. Koska jokainen siinä toimiva taho on vastuussa omaan alaansa ja siinä tehtäviin ja tapahtuviin asioihin. Mutta tavallaan yhteiskunta, tai esim. jotakin lääketiedettä ylempi taho, kuten THL vastaa, seuraa ja huolehtii siitä, että esim. hoitokäytännöt ja potilaan oikeudet tms. toimivat oikealla tavalla, tai ainakin niin pitäisi käytännössä olla ja tapahtua. Mutta kyllähän THL ja psykiatriset hoitoyksiköt kuuluvtat tavallaan yhteiskuntaan. Eivät ne ole mikään siitä erilläänkään toimiva organisaatio. Mitä tulee viimeiseen lauseesen, niin tarkoitusperäsi jäi hieman epäselväksi, että mitä sillä oikeastaan tarkoitit? Jos tarkoitit sitä, että mt-ongelmista, tai vaikeuksista kärsivä kuuluu automaattisesti pakkohoitoon, tai se on vain ainoa oikea tapa hoitaa ja auttaa häntä, niin siitä olen hieman, tai oikeastaan enemmän, kuin eri mieltä. Muitakin tapoja lähestyä, kohdata ja auttaa konkreettisestikin mt-ongelmista kärsiviä, tai sellaisiksi leimattuja ja syrjittyjä on varmasti olemassa.

Ymmärtäminen ja humaani lähestymistapa - ja empaattisempi asennoituminen ovat yksiä niitä keinoja, ainakin aluksi. Kuunteleminen ja keskusteleminen pitää olla molemminpuolista ja vastavuoroista ja molempien suostumukseen perustuvaa. Eikä aina ottaa käyttöön automaattisesti ja heti ensimmäisenä niitä ihmisoikeuksia, pelkotiloja ja traumoja aiheuttavat pakkokeinokäytäntöjä.

Olinko riittävän selkeä? Ymmärsitkö, mitä tarkoitan? Vai pidätkö mielipiteen ilmaisemista aina jo heti valmiiksi esim. psykoottisuuden oireena?

Anonyymi kirjoitti:

Jokaisessa systeemissä, niin yhteiskunnassa, tai oli sitten kyseessä mikä tahansa organisaatio, tai vaikka hoitotiede on aina parantamisen ja korjaamisen varaa. Mikään kun ei ole koskaan aivan täysin valmis.

Vastatakseni kysymykseesi, niin ei välttämättä suoraan. Koska jokainen siinä toimiva taho on vastuussa omaan alaansa ja siinä tehtäviin ja tapahtuviin asioihin. Mutta tavallaan yhteiskunta, tai esim. jotakin lääketiedettä ylempi taho, kuten THL vastaa, seuraa ja huolehtii siitä, että esim. hoitokäytännöt ja potilaan oikeudet tms. toimivat oikealla tavalla, tai ainakin niin pitäisi käytännössä olla ja tapahtua. Mutta kyllähän THL ja psykiatriset hoitoyksiköt kuuluvtat tavallaan yhteiskuntaan. Eivät ne ole mikään siitä erilläänkään toimiva organisaatio. Mitä tulee viimeiseen lauseesen, niin tarkoitusperäsi jäi hieman epäselväksi, että mitä sillä oikeastaan tarkoitit? Jos tarkoitit sitä, että mt-ongelmista, tai vaikeuksista kärsivä kuuluu automaattisesti pakkohoitoon, tai se on vain ainoa oikea tapa hoitaa ja auttaa häntä, niin siitä olen hieman, tai oikeastaan enemmän, kuin eri mieltä. Muitakin tapoja lähestyä, kohdata ja auttaa konkreettisestikin mt-ongelmista kärsiviä, tai sellaisiksi leimattuja ja syrjittyjä on varmasti olemassa.

Ymmärtäminen ja humaani lähestymistapa - ja empaattisempi asennoituminen ovat yksiä niitä keinoja, ainakin aluksi. Kuunteleminen ja keskusteleminen pitää olla molemminpuolista ja vastavuoroista ja molempien suostumukseen perustuvaa. Eikä aina ottaa käyttöön automaattisesti ja heti ensimmäisenä niitä ihmisoikeuksia, pelkotiloja ja traumoja aiheuttavat pakkokeinokäytäntöjä.

Olinko riittävän selkeä? Ymmärsitkö, mitä tarkoitan? Vai pidätkö mielipiteen ilmaisemista aina jo heti valmiiksi esim. psykoottisuuden oireena?

Lue lisää

Edelliseen tekstiin muutama pieni korjaus: Kuuntelemisen ja keskustelemisen pitää olla molemminpuolista, vastavuoroista ja molempien osapuolten suostumukseen perustuvaa ja pohjautuvaa. Eikä terveydenhuollossa toimivien ottaa automaattisesti ja heti ensimmäisenä käyttöön niitä ihmisoikeuksia rikkovia, pelkotiloja ja traumoja aiheuttavia pakkohoitokeinoja.

Oman mielipiteen ilmaiseminen somessa, tai kasvokkain jonkun henkilön kanssa ei kyllä tarkoita sitä, että henkilö olisi välttämättä mielisairas, tai psykoottinen. Sellainen on rasistista ja asenteellista sellaiselta, tai keneltä tahansa, joka menee tekemään jostakin henkilöstä niiden ( mielipiteiden, ja sanomisten) perusteella hoidontarpeen arviointeja, diagnooseja tms.

On se väärin, että heikkolahjaiset kirjoittelevat mitä sattuu kun he eivät voi hahmottaa, ettei maailma olekaan niin mustavalkoisen selkeä ja jäsentynyt kuin he haluaisivat.

Anonyymi kirjoitti:

On se väärin, että heikkolahjaiset kirjoittelevat mitä sattuu kun he eivät voi hahmottaa, ettei maailma olekaan niin mustavalkoisen selkeä ja jäsentynyt kuin he haluaisivat.

Lue lisää

Sinulla on ilmeiset vajavaisuudet tai heikko kyky käsittää ja hyväksyä erilaisia mielipiteitä. Osannetko itse edes lukea ja ymmärtää lukemaasi?

Anonyymi kirjoitti:

On se väärin, että heikkolahjaiset kirjoittelevat mitä sattuu kun he eivät voi hahmottaa, ettei maailma olekaan niin mustavalkoisen selkeä ja jäsentynyt kuin he haluaisivat.

Lue lisää

Voi, sen minä olen jo aika päiviä sitten oppinut, että suurin osa ihmisistä ajattelee liian rajoittuneesti, eivätkä kykene rajallisen älykkyytensä ja sen kapasiteetin takia ymmärtämään asioita laajemmassa perspektiivissä ja monelta eri kantilta. Siinä joillekin sitä "mustavalkoista ajattelua ja oikeaa "todellisuutta"! Koska edellä sanotut asiat pitävät paikkansa.

Ja että tätä maailmaa ja sen materialistisia ihmisiä ohjaa itsekkyys, raha, valta, ja niiden tavoittelu, häikäilemättömyys, narsismi, tunnekylmyys, kykenemättömyys asettumaan toisen ihmisen asemaan, ja ymmärtämään toisen elämää ja kokemuksia. Ja hyväksymään erilaisuutta. Sen Sen sijaan leimaamista, rasismia ja toisten ihmisten diagnosointia, ihmistä edes lainkaan näkemättä ja tuntematta, tälläkin palstalla harjoitetaan, vailla ilman mitään objektiivisuutta ja faktoihin perustuvia todisteita.

Anonyymi kirjoitti:

Sinulla on ilmeiset vajavaisuudet tai heikko kyky käsittää ja hyväksyä erilaisia mielipiteitä. Osannetko itse edes lukea ja ymmärtää lukemaasi?

Kyllä foorumille aina kaksi ahdasmielistä rääväsuuta mahtuu.

Anonyymi kirjoitti:

Kyllä foorumille aina kaksi ahdasmielistä rääväsuuta mahtuu.

Olet oikeassa. Pyydän anteeksi. Pystyn myöntämään kyllä, että minullakin on vajavaisuuteni, puutteeni ja vikani. Ja että suutun helposti. Laitoin vain potut pottuna takaisin. Osa kommentistani oli sarkasmia.

Hyviin ja kohteliaisiin keskustelutaitoihin kuuluu myös se, että ei haukuta, nimitellä, eikä etenkään mennä tekemään toisista mitään diagnooseja, itse ihmistä näkemättä. Somessa on niin helppo mennä tekemään tuollaista. Onko some tuonut mukanaan mitään hyvää, tai ainakaan keskusteluun. Ja onko se oikeasti ja todella mikään "sosiaalinen media"? Ei oikeastaan. Some on enemmän köyhdyttänyt ja rapauttanut enemmän hyvää ja vuorovaikutuksellista keskustelua.

Mitä joidenkin on näköjään todella vaikea käsittää. Sen minä vielä ymmärrän, että jokaisella on omanlaisensa tapa ajatella ja nähdä asioita. Ja, että jokaisella on omat mielipiteensä. Mutta haukkuminen ei ole mitään sivistynyttä keskustelemista. Eikä missään nimessä oikea tapa keskustella. Asioista voi ja saa olla eri mieltä. Kunhan perustelee oman näkökantansa. Senkin voi tehdä sivistyneesti. Sivistyneisyys ja hyvät käytöstavat ovat myös osoitus älykkyydestä.

Anonyymi kirjoitti:

On se väärin, että heikkolahjaiset kirjoittelevat mitä sattuu kun he eivät voi hahmottaa, ettei maailma olekaan niin mustavalkoisen selkeä ja jäsentynyt kuin he haluaisivat.

Lue lisää

Osaatko keskustella ja kommentoida asiallisesti ja sivistyneesti somessa? Hyväksytkö lainkaan omasta ajatusmaailmasta ja mielipiteistäsi eroavia mielipiteitä? Pitääkö kaikkien olla jokaisesta asiasta samaa mieltä kanssasi? Toisten haukkuminen ja nimitteleminen ei ole hyvää käytöstä ja laadukasta keskustelemista. Jos ei osaa toimia sivistyneesti, ja keskustella muita arvostelematta, tai nimittelemättä, ehkä siinä tapauksessa kannattaa etsiä itsellensä jotakin muuta ja parempaa tekemistä. Jos kykenee olemaan itselleenkin rehellinen ja on riittävän älykäs.

Anonyymi kirjoitti:

Onko se nyt ihan aidosti yhteiskunnan vika, jos pakkohoitoon kuuluva ihminen ei kuuntele mitä sanotaan?

Monet syyttelevät erinäisistä ongelmistaan usein yhteiskuntaa.

Anonyymi kirjoitti:

Sinulla on ilmeiset vajavaisuudet tai heikko kyky käsittää ja hyväksyä erilaisia mielipiteitä. Osannetko itse edes lukea ja ymmärtää lukemaasi?

Ymmärsin mielestäni kyllä, mitä ihminen yritti sanoa. Harhaisten ihmisten ei pitäisi kirjoittaa omista kokemuksistaan ja että jos on väärää tapahtunut, niin se pitää oikeaksi todistaa, muuten se on väärin. Vähän kimpaannuin tästä röyhkeästä ylenkatseellisesta viestistä, onhan se totta että kaikilla on sananvapaus ja on hienoa, että heikkolahjaisillakin on ilmaisunvapaus tässä maailmassa, kuten myös harhaisilla ja ihmisillä, joille kaikki väärä on oikeaksi todistettua ja toisin päin.

Pointtihan on että harhoiksi kuvitellaan psykiatrien tahoilta oikeita tapahtumia. Heidän ei tarvitse uskoa potilasta ja tämä subjektiivinen mielipide haittaa monen muunkin elämää kuin nettikeskustelijoiden.

Moottorisahajonglööri päätyy pakolla hoitoon, kun oma ammatti on lääkärin mukaan harhaa. Moni muu kokee samoja mutta eri tarnoilla.

https://www.iltalehti.fi/uutiset/a/2016022821190435

Anonyymi kirjoitti:

Pointtihan on että harhoiksi kuvitellaan psykiatrien tahoilta oikeita tapahtumia. Heidän ei tarvitse uskoa potilasta ja tämä subjektiivinen mielipide haittaa monen muunkin elämää kuin nettikeskustelijoiden.

Moottorisahajonglööri päätyy pakolla hoitoon, kun oma ammatti on lääkärin mukaan harhaa. Moni muu kokee samoja mutta eri tarnoilla.

https://www.iltalehti.fi/uutiset/a/2016022821190435

Lue lisää

Moni muu taas on sairaudentunnoton.

Jotkut toiset taas kirjoittaa muistutuksia ja kanteluita, jne.

Anonyymi kirjoitti:

Kuilu eri ryhmien ja jopa yksilöiden välillä kasvanut, sekä kukin pitää jääräpäisesti kiinni omista kapea-alaisista näkemyksistään ja/tai on jo valmiiksi otettua tiettyä asenteellisuutta, tai asiatonta ja perusteetonta leimaamista, niin se väistämättä johtaa siihen, että toisen ajattelua, näkemyksiä ja kokemuksia ei pahimmillaan edes halua ymmärtää. Tätä tapahtuu aivan liikaa etenkin lääkäreiden, hoitajien ja psykiatrien keskuudessa. Silloin ei myöskään synny keskinäistä ymmärtämystä, eikä myöskään hyvää keskustelua. Eikä kyseinen ala tule myöskään kehittymään ja edistymään myöskään hoitotieteenä lainkaan, jos siellä norsunluutornissa olevat eivät kuuntele ja ota huomioon myös mt-vaikeuksista kärsivien näkemyksiä.

Lue lisää

"Kuilu eri ryhmien ja jopa yksilöiden välillä kasvanut, sekä kukin pitää jääräpäisesti kiinni omista kapea-alaisista näkemyksistään"

Lääketieteen ammattilaiset ja hoitajat elävät omassa kuplassaan. Se on jopa eräänlainen kultti, varsinkin lääkärien ammattiyhteisö. Ei sallita eriäviä mielipiteitä. Kritiikkiä esittäneitä rangaistaan ulossulkemisella ja häpäisyllä. Kaikki tähtää ryhmän etuun ja palkan ja yhteiskunnallisen aseman parantamiseen.

Anonyymi kirjoitti:

Onko se nyt ihan aidosti yhteiskunnan vika, jos pakkohoitoon kuuluva ihminen ei kuuntele mitä sanotaan?

"Onko se nyt ihan aidosti yhteiskunnan vika, jos pakkohoitoon kuuluva ihminen ei kuuntele mitä sanotaan?"

Onko se potilaan vika, jos psykiatri ei kuuntele mitä sanotaan?

Anonyymi kirjoitti:

Monet syyttelevät erinäisistä ongelmistaan usein yhteiskuntaa.

"Monet syyttelevät erinäisistä ongelmistaan usein yhteiskuntaa."

Yhteiskunta, eli ihmisyhteisö, valitsee usein syntipukiksi ihmisen, joka käyttäytyy hieman eri tavalla kuin muut. Syntipukkiin projisoidaan omat pelot ja vihat ja näin pidetään oma mieli ja keskinäiset välit näennäisessä tasapainossa.

Niinhän se on, ensinnäkin että pelottelevat hauraita ihmisiä netissä jotka sitten eivät uskalla hakea apua.

Toiseksi on pystyttytyttävä todistamaan puheensa todeksi, tälläinen parjaus ei saisi olla luvallista levitellä edes, ja haukkua ihmisiä jotka tekevät todella henkisesti raskasta työtä.

Mutta minäkin tunnen tälläisen ns”täysterveen” joka ei itse huomaa sairauttaan vaikka ympäristö ihmettelee miksi häntä ei ole viety hoitoon,
Niin että psykiatriksi ei tulla millään pikakursseilla koulutus kestää monta vuotta. Siksi he osaavat laittaa oikein diagnoosin potilaalle.
Google ei koskaan ole täydellinen tietolähde eikä verrattavissa työhön mitä psykiatrit tekevät

Tuossa luetellut asiat eivät vaadi millään tavoin virka-apupyynnön tekemistä.
Eiköhän ne pyynnöt ole tarkoitettu tilanteisiin, joissa henkilön oma, tai tois(t)en turvallisuus on jostain syystä vaarassa.

Anonyymi kirjoitti:

Tuossa luetellut asiat eivät vaadi millään tavoin virka-apupyynnön tekemistä.
Eiköhän ne pyynnöt ole tarkoitettu tilanteisiin, joissa henkilön oma, tai tois(t)en turvallisuus on jostain syystä vaarassa.

Lue lisää

Lisään vielä edelliseen, että psykoosissa oleva ihminen voi käyttäytyä uhkaavan tuntuisesti, josta läsnäoleva henkilö saattaa saada käsityksen ehkä vaarallisestakin tilanteesta.

Vaikka tämä psykoosissa oleva itse ei tarkoittaisi mitään pahaa, joku voi kokea tilanteen eri tavalla.
Tuollaisissa tilanteissa psykoosissa oleva ei ymmärrä, jos pyydetään virka-apua paikalle.
Ovat aika monimutkaisia juttuja kaikki, mitä näihin asioihin liittyy.

Jos, ja kun, ihmisen psykoosi menee ohi, hänen saattaa olla itsensäkin helpompi ymmärtää asia jälkikäteen. Ymmärtää itsekin syyt ja seuraukset.

Ja nyt tarkoitin lähinnä psykoosiin joutuneita, en muita mielenterveysongelmaisia.
Tilanteissa eri osapuolet näkevät tilanteet vain omalta kannaltaan, ei niissä osaa asettua toisen aivoituksiin.

Anonyymi kirjoitti:

Tuossa luetellut asiat eivät vaadi millään tavoin virka-apupyynnön tekemistä.
Eiköhän ne pyynnöt ole tarkoitettu tilanteisiin, joissa henkilön oma, tai tois(t)en turvallisuus on jostain syystä vaarassa.

Lue lisää

Aivan. Totta kirjoitat. Tiedän kyllä sen. Ja ymmärrän kyllä kaikki pointit ja syyt vaikeasti psykoottisen, omaa ja muiden turvallisuutta ja henkeä vaarantavan käytöksen perusteella tehtävien virka-avun käyttämisen hoitoon tai arvioon viemisessä. Mutta siinä saattaa piillä ns. sudenkuoppa. Jos lääkäri ei satu pitämään potilaastaan, on virkaintoinen, tulkitsee potilaan kaikki oireet psykoottisiksi, ylireagoi ja oman asenteellisuutensa perusteella tekeekin virka-apupyynnön potilaasta, niin eikö siinä ole vallan väärinkäytön mahdollisuus silti olemassa? Tätä tarkoitin aiemmilla kommenteillani. Pahoittelen, jos unohdin tekstistä pois olennaisia ja selventäviä asioita.

Anonyymi kirjoitti:

Aivan. Totta kirjoitat. Tiedän kyllä sen. Ja ymmärrän kyllä kaikki pointit ja syyt vaikeasti psykoottisen, omaa ja muiden turvallisuutta ja henkeä vaarantavan käytöksen perusteella tehtävien virka-avun käyttämisen hoitoon tai arvioon viemisessä. Mutta siinä saattaa piillä ns. sudenkuoppa. Jos lääkäri ei satu pitämään potilaastaan, on virkaintoinen, tulkitsee potilaan kaikki oireet psykoottisiksi, ylireagoi ja oman asenteellisuutensa perusteella tekeekin virka-apupyynnön potilaasta, niin eikö siinä ole vallan väärinkäytön mahdollisuus silti olemassa? Tätä tarkoitin aiemmilla kommenteillani. Pahoittelen, jos unohdin tekstistä pois olennaisia ja selventäviä asioita.

Lue lisää

Eikös tämä nyt ylipäätään ole niitä filosofian peruskysymyksiä. Pitäisikö kaikki varkaat jättää tuomitsematta, koska sinne saattaa joutua yksi viaton.

Täälläkin on se pakkohoito prosessi käyty monta kertaa läpi, ja todettu, että se ei ole yhden ihmisen "pärstäkertoimesta" kiinni. Tai jos on, niin siinä vaiheessa voisi olla jo ihan hyvä käydä peilin edessä, että miksi epäonnistuu "suututtamaan" kaikki. Tämän lisäksi on olemassa ne kaikki eri mahdollisuudet valittaa asioista.

Vaikka täydellistä järjestelmää ei ole, enkä halua että viattomia tuomitaan vankiloihin tai pakkohoitoihin. Niin en yksinkertaisesti voisi elää maailmassa jossa yhteiskunta rauhaa rikkovat ihmiset saavat mellastaa mielin määrin.

Anonyymi kirjoitti:

Aivan. Totta kirjoitat. Tiedän kyllä sen. Ja ymmärrän kyllä kaikki pointit ja syyt vaikeasti psykoottisen, omaa ja muiden turvallisuutta ja henkeä vaarantavan käytöksen perusteella tehtävien virka-avun käyttämisen hoitoon tai arvioon viemisessä. Mutta siinä saattaa piillä ns. sudenkuoppa. Jos lääkäri ei satu pitämään potilaastaan, on virkaintoinen, tulkitsee potilaan kaikki oireet psykoottisiksi, ylireagoi ja oman asenteellisuutensa perusteella tekeekin virka-apupyynnön potilaasta, niin eikö siinä ole vallan väärinkäytön mahdollisuus silti olemassa? Tätä tarkoitin aiemmilla kommenteillani. Pahoittelen, jos unohdin tekstistä pois olennaisia ja selventäviä asioita.

Lue lisää

Ainahan niitä sudenkuoppia on olemassa, asiassa kuin asiassa.
Mutta jos sattuisi niin, että yksi lääkäri jostain kumman syystä ei pitäisi potilaasta, tai virkaintonsa, tai minkä muun syyn tahansa takia suosittelisi/määräisi pakkohoitoon, niin pakkohoitoa varten tarvitaan useamman kuin yhden lääkärin päätös.

Pakkohoitoa ennenhän ollaan tarkkailussa, jonka aikana tehdään pakkohoitopäätökset, jos tarve niin vaatii.
Tarkkailun aikana kyllä selviää, onko ihminen hoidon tarpeessa vai ei.
Siinä vaiheessa on jo paljon ihmisen/potilaan omasta voinnista moni asia kiinni.

Anonyymi kirjoitti:

Eikös tämä nyt ylipäätään ole niitä filosofian peruskysymyksiä. Pitäisikö kaikki varkaat jättää tuomitsematta, koska sinne saattaa joutua yksi viaton.

Täälläkin on se pakkohoito prosessi käyty monta kertaa läpi, ja todettu, että se ei ole yhden ihmisen "pärstäkertoimesta" kiinni. Tai jos on, niin siinä vaiheessa voisi olla jo ihan hyvä käydä peilin edessä, että miksi epäonnistuu "suututtamaan" kaikki. Tämän lisäksi on olemassa ne kaikki eri mahdollisuudet valittaa asioista.

Vaikka täydellistä järjestelmää ei ole, enkä halua että viattomia tuomitaan vankiloihin tai pakkohoitoihin. Niin en yksinkertaisesti voisi elää maailmassa jossa yhteiskunta rauhaa rikkovat ihmiset saavat mellastaa mielin määrin.

Lue lisää

Sinä siis ihan aidosti kuvittelet, että jos enemmistö on jotain mieltä, niin se kertoo suoraan tulkinnan objektiivisuudesta jotain. Historian saatossa on tavattu paljon ihmisiä, joiden "pärstäkertoimessa" on ollut vikaa peräti kahden elleipä useamman lääkärin näkökulmasta. Te olette vaan niin huvittavan auktoriteettikeskeisiä, että että hahmota psykiatrien olevan kapasiteetiltaan rajallisia ihmisiä siinä missä kaikki muutkin. Esimerkiksi natsi-Saksassa tapettiin 70 % skitsofreenikoista tällä objektiiviseksi havaitulla lääketieteellisellä menetelmällä. Myös rasismi ja segregaatio pohjautuu tällaisiin pärstäkerrointulkintoihin. Yhdysvalloissa poliisit ampuvat herkemmin mustaihoisen kuin vaaleaihoisen ihmisen, koska musta iho yhdistyy heillä alitajuntaisesti herkemmin vaarallisuuteen kuin vaalea iho. . Ihmiset ovat sosiaalisia olentoja ja usein tuppaavat käyttäytymään ja tulkitsemaan todellisuutta hyvin konformistisesti. Hoitojärjestelmä perustuu oletukseen, että ihmistä saa hoitaa väkisin vain siksi, että hän kokee jotain poikkeavaa, uskoo omituisiin asioihin tai on joskus kokenut jotain poikkeavaa ja saanut siitä diagnoosin mielisairaudesta, jonka jälkeen kaikki hänen ongelmansa kehystetään tuon lääketieteellisesti täysin epäluotettavan diagnoosin kehyksessä. Kun henkilö "todetaan" mielisairaaksi, siinä tehdään aika valtavasti oletuksia ihmisestä, jotka eivät ole mitenkään objektiivisesti rakentuneet vuorovaikutuksen ulkopuolella. Myös oletukset siitä, että muu hoito ei tehoaisi tai että hoitamatta jättäminen pahentaisi potilaan tilaa eivät perustu yhtään millekään tieteelliselle tai objektiiviselle näytölle. Esimerkiksi tutkimusten mukaan avoimen dialogin mallissa saatiin vähennettyä pakkohoidon määrää hoidon alussa puoleen pelkästään muuttamalla hoitokäytäntöä -toisin sanoen pakkohoito ei suinkaan aina johdu pelkästään potilaasta itsestään vaan hoitokäytännöistä, jotka suosivat pakkohoitoa. Jos pakkohoidon "tarve" johtuu hoitokäytännöistä eikä niinkään potilaasta, niin silloin kyse on systemaattisesta ihmisoikeusrikoksesta, ei hoidosta. Kyllä psykiatriassa tunnistetaan se, että pakkohoito ei ole ensisijainen hoitomuoto ja ainakin teoriassa sitä on pyritty vähentämään vuosikymmenien saatossa. Tämä johtuu siitä, että pakkohoito rikkoo paitsi perusoikeuksia, se on myös hoidollisesti tehotonta pitkällä aikavälillä, heikentää luottamusta hoitojärjestelmään ja traumatisoi hoidon kohteita.

Anonyymi kirjoitti:

Sinä siis ihan aidosti kuvittelet, että jos enemmistö on jotain mieltä, niin se kertoo suoraan tulkinnan objektiivisuudesta jotain. Historian saatossa on tavattu paljon ihmisiä, joiden "pärstäkertoimessa" on ollut vikaa peräti kahden elleipä useamman lääkärin näkökulmasta. Te olette vaan niin huvittavan auktoriteettikeskeisiä, että että hahmota psykiatrien olevan kapasiteetiltaan rajallisia ihmisiä siinä missä kaikki muutkin. Esimerkiksi natsi-Saksassa tapettiin 70 % skitsofreenikoista tällä objektiiviseksi havaitulla lääketieteellisellä menetelmällä. Myös rasismi ja segregaatio pohjautuu tällaisiin pärstäkerrointulkintoihin. Yhdysvalloissa poliisit ampuvat herkemmin mustaihoisen kuin vaaleaihoisen ihmisen, koska musta iho yhdistyy heillä alitajuntaisesti herkemmin vaarallisuuteen kuin vaalea iho. . Ihmiset ovat sosiaalisia olentoja ja usein tuppaavat käyttäytymään ja tulkitsemaan todellisuutta hyvin konformistisesti. Hoitojärjestelmä perustuu oletukseen, että ihmistä saa hoitaa väkisin vain siksi, että hän kokee jotain poikkeavaa, uskoo omituisiin asioihin tai on joskus kokenut jotain poikkeavaa ja saanut siitä diagnoosin mielisairaudesta, jonka jälkeen kaikki hänen ongelmansa kehystetään tuon lääketieteellisesti täysin epäluotettavan diagnoosin kehyksessä. Kun henkilö "todetaan" mielisairaaksi, siinä tehdään aika valtavasti oletuksia ihmisestä, jotka eivät ole mitenkään objektiivisesti rakentuneet vuorovaikutuksen ulkopuolella. Myös oletukset siitä, että muu hoito ei tehoaisi tai että hoitamatta jättäminen pahentaisi potilaan tilaa eivät perustu yhtään millekään tieteelliselle tai objektiiviselle näytölle. Esimerkiksi tutkimusten mukaan avoimen dialogin mallissa saatiin vähennettyä pakkohoidon määrää hoidon alussa puoleen pelkästään muuttamalla hoitokäytäntöä -toisin sanoen pakkohoito ei suinkaan aina johdu pelkästään potilaasta itsestään vaan hoitokäytännöistä, jotka suosivat pakkohoitoa. Jos pakkohoidon "tarve" johtuu hoitokäytännöistä eikä niinkään potilaasta, niin silloin kyse on systemaattisesta ihmisoikeusrikoksesta, ei hoidosta. Kyllä psykiatriassa tunnistetaan se, että pakkohoito ei ole ensisijainen hoitomuoto ja ainakin teoriassa sitä on pyritty vähentämään vuosikymmenien saatossa. Tämä johtuu siitä, että pakkohoito rikkoo paitsi perusoikeuksia, se on myös hoidollisesti tehotonta pitkällä aikavälillä, heikentää luottamusta hoitojärjestelmään ja traumatisoi hoidon kohteita.

Lue lisää

Minä kuvittelen että jokainen sivistynyt yhteiskunta tarvitsee aidosti normeja ja sääntöjä toimiakseen. Valitettavasti demokratiassa se on yleensä enemmistö joka tavalla tai toisella ne määrittää.

En epäile yhtään, etteikö sinä tai minä saataisi vaikka mitä hyvää aikaan mielenterveyskuntotujille, jos saataisiin olla päivä kuninkaana. Mutta se ei ole demokratiaa.

Sitten kun puhutaan ns. ”pakkohoidosta”, niin ensinnäkin, sen edellytykset on kirjattu lakiiin. Sinun tai minun ei tarvitse määritellä sen tarvetta uudelleen. Käytännöllisesti katsoen ihminen saa kokea kotonaan ihan mitä itse haluaa kunhan ei vaaranna terveyttä tai turvallisuutta. Mökkiinsä on niin monta ”hiljasta hulluu” huomaamatta kuollu, että tästä on ihan turha kinata.

Toisekseen, kun puhutaan pakkohoidosta, niin ei puhuta niistä viidestäkymmenestä prosentista jotka sitä eivät tarvitse, vaan niistä jotka sitä tarvitsee. Tämä on juuri se fundamentaalinen juttu, mitä sinä yrität mielesi värikynillä värittää. Jos niissä sinun lukemissa tutkimuksissa lukee, että avoimen dialogin malli, ei ole ratkaisu kaikkiin mielenterveysongelmiin, niin se myös tarkoittaa sitä.

Tietenkin minä toivoisin, että pakkhoidon määrä olisi mahdollisimman lähellä nollaa, mutta valitettavasti tässäkin asiassa joudun olemaan se sanansaattaja, ja toteamaan että utopia ei toteudu todellisuudessa, eikä se todellisuus katoa, vaikka olisin hiljaa.

Anonyymi kirjoitti:

Minä kuvittelen että jokainen sivistynyt yhteiskunta tarvitsee aidosti normeja ja sääntöjä toimiakseen. Valitettavasti demokratiassa se on yleensä enemmistö joka tavalla tai toisella ne määrittää.

En epäile yhtään, etteikö sinä tai minä saataisi vaikka mitä hyvää aikaan mielenterveyskuntotujille, jos saataisiin olla päivä kuninkaana. Mutta se ei ole demokratiaa.

Sitten kun puhutaan ns. ”pakkohoidosta”, niin ensinnäkin, sen edellytykset on kirjattu lakiiin. Sinun tai minun ei tarvitse määritellä sen tarvetta uudelleen. Käytännöllisesti katsoen ihminen saa kokea kotonaan ihan mitä itse haluaa kunhan ei vaaranna terveyttä tai turvallisuutta. Mökkiinsä on niin monta ”hiljasta hulluu” huomaamatta kuollu, että tästä on ihan turha kinata.

Toisekseen, kun puhutaan pakkohoidosta, niin ei puhuta niistä viidestäkymmenestä prosentista jotka sitä eivät tarvitse, vaan niistä jotka sitä tarvitsee. Tämä on juuri se fundamentaalinen juttu, mitä sinä yrität mielesi värikynillä värittää. Jos niissä sinun lukemissa tutkimuksissa lukee, että avoimen dialogin malli, ei ole ratkaisu kaikkiin mielenterveysongelmiin, niin se myös tarkoittaa sitä.

Tietenkin minä toivoisin, että pakkhoidon määrä olisi mahdollisimman lähellä nollaa, mutta valitettavasti tässäkin asiassa joudun olemaan se sanansaattaja, ja toteamaan että utopia ei toteudu todellisuudessa, eikä se todellisuus katoa, vaikka olisin hiljaa.

Lue lisää

Se että yhteiskunta tarvitsee normeja, ei ole mikään pakkohoidon perustelu. Se että holokaustissa natsi-Saksan psykiatrit suosittelivat "eutanasiaa" skitsofreenikoille ja vammaisille yleisen edun nimissä, oli myös eräänlaista yleisten normien soveltamista ja eettistä omassa kulttuurisessa kontekstissaan. Silti olemme varmaan samaa mieltä siitä, että se oli hirvittävä ihmisoikeusrikos, eikös vaan? Sinulla ei vaan ole käsitystä, että sinun omaksumasi kulttuuriset normit ovat aina suhteellisia ja kontekstisidonnaisia, ja kuvittelet että se mitä yleisesi ottaen pidetään hyvänä, on hyvää. Monet politiikan teoreetikot eivät ole olleet noin naiiveja, minkä takia me emme kirjaimellisesti edes elä puhtaassa demokratiassa, vaan Suomi on tasavalta ja oikeusvaltio. Demokratiassa on nähty poliittisessa filosofiassa kautta aikojen sellainen ongelma, että se sorsii vähemmistöjä ja loukkaa yksilöiden oikeuksia, joita pidettiin valistusajan ajattelussa luonnonlakien kaltaisina absoluuttisina totuuksina. Demokratian tyrannia voi johtaa siihen, että esimerkiksi vähemmistössä olevien vauraiden ihmisten omaisuus "ryöstetään" demokraattisesti valittujen päätöksentekojärjestelmien kautta, siksi on olemassa perustuslaissa sellainen kuin omaisuudensuoja. Miksi sinua ei ahdista se, että ihmisten omaisuuden haltuunotosta ei voida tuosta noin vaan päättää eduskunnassa, kun kerran elämme demokratiassa? Perustuslaissa Suomessa suojataan lukuisia muitakin perusoikeuksia, joiden muuttamiselle on Suomen tasavallassa huomattavan paljon korkeampi kynnys kuin tavallisten lakien. Suomi on perustuslaissa sitoutunut myös noudattamaan ratifioimiaan ihmisoikeussopimuksia, kuten vammaisten ihmisten oikeuksien yleissopimusta, jossa käytännössä kielletään pakkohoito. Suomi siis erään tulkinnan mukaan rikkoo omaa perustuslakiaan.

Tässä tulemmekin sellaiseen ilmiöön, kuin lakien tulkinta. Ei riitä, että luet lakikirjasta mitä siinä lukee, vaan sitä pitää myös tulkita. Jo pelkät käsitteet omaavat erilaisia tulkintoja riippuen siitä, miten laajasti tai suppeasti niitä tulkitsee. Jotkut lainkohdat antavat laajan harkintavallan lain soveltajille, toiset taas eivät. Pakkohoidon kriteerit sallivat laajan lääketieteellisen harkintavallan, koska käsitteet "mielisairaus" ja "sairauden paheneminen" eivät ole lähtökohtaisesti juridisia, vaan lääketieteellisiä käsitteitä (jos nyt mielisairaus on lääketieteellinen ilmiö, koska sen tulkinta pohjautuu käyttäytymiseen). Vaatii lääketieteellistä asiantuntemusta, että ymmärrät mitä tarkoitetaan käsitteellä mielisairaus ja miten sairauden paheneminen tai muu soveltuva hoitomuoto tulkitaan missäkin kontekstissa. Maallikot jotka lukevat lakia kuvittelevat, että näillä käsitteillä on jokin itsestään selvä yleistajuinen merkitys. Heille syntyy pikku päässään mielikuva riehuvasta mielisairaasta, joka psykoosinsa kourissa riehuu puukko kädessä kadulla ihmisten keskuudessa ja he kuvittelevat, että tuo heidän päässään oleva heuristinen mielikuva on sama johon lakitekstissä viitataan. Mutta kun se ei ole sama, psykoosisairaus ei edes tarkoita että ihminen olisi vaaraksi itselleen tai muille eikä pakkohoidon kriteerit sitä edes välttämättä edellytä. Psykoottinen ihminen pystyy "näyttelemään" hyvinkin normaalia, sen tietävät kaikki mielenterveysalan ammattilaiset. Sen takia monien mielestä pakkohoidossa ihmiset ovat liian vähän aikaa, koska usein kestää peräti kuukausia että ihmisen harhaisuus edes tunnistetaan. Tästä on osin kyse tuossa Hesarin jutussa. Siitä, että psykoosi on oikeasti monesti vaikeasti tunnistettava, tulkinnanvarainen ilmiö, ei mikään objektiivisesti havaittava ja tunnistettava sairaus. Monilla psykoottisilla ihmisillä on realiteetintajua ja ymmärrystä, missä he ovat ja mitä heistä ajatellaan. Ei ole mitään kategorista eroa "terveiden" ja "psykoottisten" ihmisten välillä mitä tulee realiteetintajuun. Sen takia usein monille psykoottisille ihmisille hyvin soveltuisi muukin hoito kuin tajuttomaksi huumaaminen, jos vain olisi halua ja mielenkiintoa sellaiseen. Avoimen dialogin mallissa on kyse psykoosisairauksista kärsivistä potilaista. On tutkimuksia, joiden mukaan lääkekeskeisyyttä vähentämällä on saatu vähennettyä pakkohoitoa hoidon alussa. Ero on tosiaan siinä, miten pakkohoidon "tarve" tulkitaan eri hoitojärjestelmässä. Kun ei ole muuta hoitoa kuin huumaaminen, niin pakkohoidon tarve on suurempi kuin järjestelmässä, jossa hoito kyetään rakentamaan useammin molemminpuoliselle luottamukselle ja ymmärrykselle. Ei hoidon tarve ole mikään suoraan potilaaseen palautuva ilmiö, vaan kyse on tosiaan tarjolla olevasta hoidosta, hoitotahon asenteista ja uskomuksista siitä, mikä hoito oikeasti tehoaisi psykoottiseen ihmiseen.

Anonyymi kirjoitti:

Se että yhteiskunta tarvitsee normeja, ei ole mikään pakkohoidon perustelu. Se että holokaustissa natsi-Saksan psykiatrit suosittelivat "eutanasiaa" skitsofreenikoille ja vammaisille yleisen edun nimissä, oli myös eräänlaista yleisten normien soveltamista ja eettistä omassa kulttuurisessa kontekstissaan. Silti olemme varmaan samaa mieltä siitä, että se oli hirvittävä ihmisoikeusrikos, eikös vaan? Sinulla ei vaan ole käsitystä, että sinun omaksumasi kulttuuriset normit ovat aina suhteellisia ja kontekstisidonnaisia, ja kuvittelet että se mitä yleisesi ottaen pidetään hyvänä, on hyvää. Monet politiikan teoreetikot eivät ole olleet noin naiiveja, minkä takia me emme kirjaimellisesti edes elä puhtaassa demokratiassa, vaan Suomi on tasavalta ja oikeusvaltio. Demokratiassa on nähty poliittisessa filosofiassa kautta aikojen sellainen ongelma, että se sorsii vähemmistöjä ja loukkaa yksilöiden oikeuksia, joita pidettiin valistusajan ajattelussa luonnonlakien kaltaisina absoluuttisina totuuksina. Demokratian tyrannia voi johtaa siihen, että esimerkiksi vähemmistössä olevien vauraiden ihmisten omaisuus "ryöstetään" demokraattisesti valittujen päätöksentekojärjestelmien kautta, siksi on olemassa perustuslaissa sellainen kuin omaisuudensuoja. Miksi sinua ei ahdista se, että ihmisten omaisuuden haltuunotosta ei voida tuosta noin vaan päättää eduskunnassa, kun kerran elämme demokratiassa? Perustuslaissa Suomessa suojataan lukuisia muitakin perusoikeuksia, joiden muuttamiselle on Suomen tasavallassa huomattavan paljon korkeampi kynnys kuin tavallisten lakien. Suomi on perustuslaissa sitoutunut myös noudattamaan ratifioimiaan ihmisoikeussopimuksia, kuten vammaisten ihmisten oikeuksien yleissopimusta, jossa käytännössä kielletään pakkohoito. Suomi siis erään tulkinnan mukaan rikkoo omaa perustuslakiaan.

Tässä tulemmekin sellaiseen ilmiöön, kuin lakien tulkinta. Ei riitä, että luet lakikirjasta mitä siinä lukee, vaan sitä pitää myös tulkita. Jo pelkät käsitteet omaavat erilaisia tulkintoja riippuen siitä, miten laajasti tai suppeasti niitä tulkitsee. Jotkut lainkohdat antavat laajan harkintavallan lain soveltajille, toiset taas eivät. Pakkohoidon kriteerit sallivat laajan lääketieteellisen harkintavallan, koska käsitteet "mielisairaus" ja "sairauden paheneminen" eivät ole lähtökohtaisesti juridisia, vaan lääketieteellisiä käsitteitä (jos nyt mielisairaus on lääketieteellinen ilmiö, koska sen tulkinta pohjautuu käyttäytymiseen). Vaatii lääketieteellistä asiantuntemusta, että ymmärrät mitä tarkoitetaan käsitteellä mielisairaus ja miten sairauden paheneminen tai muu soveltuva hoitomuoto tulkitaan missäkin kontekstissa. Maallikot jotka lukevat lakia kuvittelevat, että näillä käsitteillä on jokin itsestään selvä yleistajuinen merkitys. Heille syntyy pikku päässään mielikuva riehuvasta mielisairaasta, joka psykoosinsa kourissa riehuu puukko kädessä kadulla ihmisten keskuudessa ja he kuvittelevat, että tuo heidän päässään oleva heuristinen mielikuva on sama johon lakitekstissä viitataan. Mutta kun se ei ole sama, psykoosisairaus ei edes tarkoita että ihminen olisi vaaraksi itselleen tai muille eikä pakkohoidon kriteerit sitä edes välttämättä edellytä. Psykoottinen ihminen pystyy "näyttelemään" hyvinkin normaalia, sen tietävät kaikki mielenterveysalan ammattilaiset. Sen takia monien mielestä pakkohoidossa ihmiset ovat liian vähän aikaa, koska usein kestää peräti kuukausia että ihmisen harhaisuus edes tunnistetaan. Tästä on osin kyse tuossa Hesarin jutussa. Siitä, että psykoosi on oikeasti monesti vaikeasti tunnistettava, tulkinnanvarainen ilmiö, ei mikään objektiivisesti havaittava ja tunnistettava sairaus. Monilla psykoottisilla ihmisillä on realiteetintajua ja ymmärrystä, missä he ovat ja mitä heistä ajatellaan. Ei ole mitään kategorista eroa "terveiden" ja "psykoottisten" ihmisten välillä mitä tulee realiteetintajuun. Sen takia usein monille psykoottisille ihmisille hyvin soveltuisi muukin hoito kuin tajuttomaksi huumaaminen, jos vain olisi halua ja mielenkiintoa sellaiseen. Avoimen dialogin mallissa on kyse psykoosisairauksista kärsivistä potilaista. On tutkimuksia, joiden mukaan lääkekeskeisyyttä vähentämällä on saatu vähennettyä pakkohoitoa hoidon alussa. Ero on tosiaan siinä, miten pakkohoidon "tarve" tulkitaan eri hoitojärjestelmässä. Kun ei ole muuta hoitoa kuin huumaaminen, niin pakkohoidon tarve on suurempi kuin järjestelmässä, jossa hoito kyetään rakentamaan useammin molemminpuoliselle luottamukselle ja ymmärrykselle. Ei hoidon tarve ole mikään suoraan potilaaseen palautuva ilmiö, vaan kyse on tosiaan tarjolla olevasta hoidosta, hoitotahon asenteista ja uskomuksista siitä, mikä hoito oikeasti tehoaisi psykoottiseen ihmiseen.

Lue lisää

Jos jatkossa kirjoittelet yhtä pitkiä juttuja, olisi kiva, jos käyttäisit kappalejakoa.
Ikävä lukea pitkää pätkää yhtä soittoa.
Ei millään pahalla tarkoitettu.

Anonyymi kirjoitti:

Se että yhteiskunta tarvitsee normeja, ei ole mikään pakkohoidon perustelu. Se että holokaustissa natsi-Saksan psykiatrit suosittelivat "eutanasiaa" skitsofreenikoille ja vammaisille yleisen edun nimissä, oli myös eräänlaista yleisten normien soveltamista ja eettistä omassa kulttuurisessa kontekstissaan. Silti olemme varmaan samaa mieltä siitä, että se oli hirvittävä ihmisoikeusrikos, eikös vaan? Sinulla ei vaan ole käsitystä, että sinun omaksumasi kulttuuriset normit ovat aina suhteellisia ja kontekstisidonnaisia, ja kuvittelet että se mitä yleisesi ottaen pidetään hyvänä, on hyvää. Monet politiikan teoreetikot eivät ole olleet noin naiiveja, minkä takia me emme kirjaimellisesti edes elä puhtaassa demokratiassa, vaan Suomi on tasavalta ja oikeusvaltio. Demokratiassa on nähty poliittisessa filosofiassa kautta aikojen sellainen ongelma, että se sorsii vähemmistöjä ja loukkaa yksilöiden oikeuksia, joita pidettiin valistusajan ajattelussa luonnonlakien kaltaisina absoluuttisina totuuksina. Demokratian tyrannia voi johtaa siihen, että esimerkiksi vähemmistössä olevien vauraiden ihmisten omaisuus "ryöstetään" demokraattisesti valittujen päätöksentekojärjestelmien kautta, siksi on olemassa perustuslaissa sellainen kuin omaisuudensuoja. Miksi sinua ei ahdista se, että ihmisten omaisuuden haltuunotosta ei voida tuosta noin vaan päättää eduskunnassa, kun kerran elämme demokratiassa? Perustuslaissa Suomessa suojataan lukuisia muitakin perusoikeuksia, joiden muuttamiselle on Suomen tasavallassa huomattavan paljon korkeampi kynnys kuin tavallisten lakien. Suomi on perustuslaissa sitoutunut myös noudattamaan ratifioimiaan ihmisoikeussopimuksia, kuten vammaisten ihmisten oikeuksien yleissopimusta, jossa käytännössä kielletään pakkohoito. Suomi siis erään tulkinnan mukaan rikkoo omaa perustuslakiaan.

Tässä tulemmekin sellaiseen ilmiöön, kuin lakien tulkinta. Ei riitä, että luet lakikirjasta mitä siinä lukee, vaan sitä pitää myös tulkita. Jo pelkät käsitteet omaavat erilaisia tulkintoja riippuen siitä, miten laajasti tai suppeasti niitä tulkitsee. Jotkut lainkohdat antavat laajan harkintavallan lain soveltajille, toiset taas eivät. Pakkohoidon kriteerit sallivat laajan lääketieteellisen harkintavallan, koska käsitteet "mielisairaus" ja "sairauden paheneminen" eivät ole lähtökohtaisesti juridisia, vaan lääketieteellisiä käsitteitä (jos nyt mielisairaus on lääketieteellinen ilmiö, koska sen tulkinta pohjautuu käyttäytymiseen). Vaatii lääketieteellistä asiantuntemusta, että ymmärrät mitä tarkoitetaan käsitteellä mielisairaus ja miten sairauden paheneminen tai muu soveltuva hoitomuoto tulkitaan missäkin kontekstissa. Maallikot jotka lukevat lakia kuvittelevat, että näillä käsitteillä on jokin itsestään selvä yleistajuinen merkitys. Heille syntyy pikku päässään mielikuva riehuvasta mielisairaasta, joka psykoosinsa kourissa riehuu puukko kädessä kadulla ihmisten keskuudessa ja he kuvittelevat, että tuo heidän päässään oleva heuristinen mielikuva on sama johon lakitekstissä viitataan. Mutta kun se ei ole sama, psykoosisairaus ei edes tarkoita että ihminen olisi vaaraksi itselleen tai muille eikä pakkohoidon kriteerit sitä edes välttämättä edellytä. Psykoottinen ihminen pystyy "näyttelemään" hyvinkin normaalia, sen tietävät kaikki mielenterveysalan ammattilaiset. Sen takia monien mielestä pakkohoidossa ihmiset ovat liian vähän aikaa, koska usein kestää peräti kuukausia että ihmisen harhaisuus edes tunnistetaan. Tästä on osin kyse tuossa Hesarin jutussa. Siitä, että psykoosi on oikeasti monesti vaikeasti tunnistettava, tulkinnanvarainen ilmiö, ei mikään objektiivisesti havaittava ja tunnistettava sairaus. Monilla psykoottisilla ihmisillä on realiteetintajua ja ymmärrystä, missä he ovat ja mitä heistä ajatellaan. Ei ole mitään kategorista eroa "terveiden" ja "psykoottisten" ihmisten välillä mitä tulee realiteetintajuun. Sen takia usein monille psykoottisille ihmisille hyvin soveltuisi muukin hoito kuin tajuttomaksi huumaaminen, jos vain olisi halua ja mielenkiintoa sellaiseen. Avoimen dialogin mallissa on kyse psykoosisairauksista kärsivistä potilaista. On tutkimuksia, joiden mukaan lääkekeskeisyyttä vähentämällä on saatu vähennettyä pakkohoitoa hoidon alussa. Ero on tosiaan siinä, miten pakkohoidon "tarve" tulkitaan eri hoitojärjestelmässä. Kun ei ole muuta hoitoa kuin huumaaminen, niin pakkohoidon tarve on suurempi kuin järjestelmässä, jossa hoito kyetään rakentamaan useammin molemminpuoliselle luottamukselle ja ymmärrykselle. Ei hoidon tarve ole mikään suoraan potilaaseen palautuva ilmiö, vaan kyse on tosiaan tarjolla olevasta hoidosta, hoitotahon asenteista ja uskomuksista siitä, mikä hoito oikeasti tehoaisi psykoottiseen ihmiseen.

Lue lisää

Edellinen kirjoittaja kirjoittaa ihan asiaa ja sanoo, miten asiat oikeasti ovat. Ainoana "virheenä" pitäisin kuitenkin sitä, etteivät kaikki psykoottiset, tai mt-ongelmista kärsivät suinkaan "näyttele" ollessaan lääkärin edessä vastaanotolla. Itse ainakin taisin olla noin yli 13 vuotta sitten jopa liiankin rehellinen, sanoin kaiken, mitä oireita minulla oli ja ajatukseni ja niin poispäin. Näin jälkeenpäin, ollakseni suora ja rehellinen, olisi pitänyt näytellä ja valehdella huomattavasti enemmän. Jos olisin tiennyt, enkä olisi ollut niin sinisilmäinen, naiivi ja luottanut terveydenhuoltosysteemiin ja siellä toimiviin ihmisiin, hoitajiin ja lääkäreihin, ja olisin tiennyt, että ei siellä ole ollut, eikä ole varmaan ole vieläkään, mikään tarkoitus auttaa, tukea ja hoitaa vaikeuksissa, tai vaikeassa elämäntilanteessa olevia, niin en olisi koskaan kertonut asioistani edes tk: n päivystävälle lääkärille, puhumattakaan nyt sitten mt-palveluissa olleille "ammattilaisille". Monet asiat, kuten mt-potilaiden todellinen asema ja kohtelu terveydenhuollossa valkenivat minulle tosiaan jo tuolloin. Ja se, että miten huonolla tolalla ja väärillä raiteilla mt-ongelmista ja elämässään vaikeuksista kärsivien hoito ja hoitomenetelmät oikeasti ovat. Ne ovat olleet sitä jo aivan liian monen vuosikymmenen ajan. Hoitohan kun ei ole periaatteessa käytännössä lääkäreiden puolelta, kuin potilaan diagnosointia, terveyttä, hyvinvointia ja elämää vahingoittavia, tuhoavia ja jopa kokonaan elämän ennenaikaisesti lopettavia lääkkeitä. Puhumattakaan nyt sitten siitä ihmisen terveystietoihin ja kohteluun vaikuttavasta pysyvästä stigmasta, huonosta ja aliarvostavasta kohtelusta ja lukuisten somaattisten sairauksien puhkeamisesta ja niiden tutkimatta ja hoitamatta jättämisestä.

Viimeksi tosin, kun olin vaarassa joutua taas tarkkailuun, niin myönnän, että näyttelin kyllä. Oli hieman pakko. Olin vakavasti ja fyysisesti loukkaantunut, joten siinä tilanteessa tuskin kukaan haluaisi ainakaan minnekään psykiatriselle osastolle. Taisi olla elämäni ensimmäinen kerta, kun jouduin niin tekemään. Eli näyttelemään! Muuten edessäni oleva mieslääkäri oli nuori ja ihan mukava. Saattoihan hän pitää minua kehitysvammaisen asteella olevana ja täytenä ihmisroskana. Ja varmaan pitikin sellaisena. Joten hänen todellisista ajatuksista minusta en tiedä. Sanoin, että juu, aion nostaa sitä käyttämääni neuroleptilääkitystä 100 mg: lla lisää ja joo, kyllä minä menen sitten sinne mt-yksikköön ihan kiltisti. Arvatkaapa vain, että teinkö niin? Itse asiassa en. Olen lopettanut hölmönä pitkään käyttämäni psyykelääkkeet jo monta kuukautta sitten. Eiköhän siitä ala tulla jo lähes kahdeksan kuukautta. Ja voi kertoa, että voin huomattavasti paremmin. Olo on oikein mainio! Eikä päästä, kummallista kyllä, vippaa yhtään sen enempää.

Anonyymi kirjoitti:

Edellinen kirjoittaja kirjoittaa ihan asiaa ja sanoo, miten asiat oikeasti ovat. Ainoana "virheenä" pitäisin kuitenkin sitä, etteivät kaikki psykoottiset, tai mt-ongelmista kärsivät suinkaan "näyttele" ollessaan lääkärin edessä vastaanotolla. Itse ainakin taisin olla noin yli 13 vuotta sitten jopa liiankin rehellinen, sanoin kaiken, mitä oireita minulla oli ja ajatukseni ja niin poispäin. Näin jälkeenpäin, ollakseni suora ja rehellinen, olisi pitänyt näytellä ja valehdella huomattavasti enemmän. Jos olisin tiennyt, enkä olisi ollut niin sinisilmäinen, naiivi ja luottanut terveydenhuoltosysteemiin ja siellä toimiviin ihmisiin, hoitajiin ja lääkäreihin, ja olisin tiennyt, että ei siellä ole ollut, eikä ole varmaan ole vieläkään, mikään tarkoitus auttaa, tukea ja hoitaa vaikeuksissa, tai vaikeassa elämäntilanteessa olevia, niin en olisi koskaan kertonut asioistani edes tk: n päivystävälle lääkärille, puhumattakaan nyt sitten mt-palveluissa olleille "ammattilaisille". Monet asiat, kuten mt-potilaiden todellinen asema ja kohtelu terveydenhuollossa valkenivat minulle tosiaan jo tuolloin. Ja se, että miten huonolla tolalla ja väärillä raiteilla mt-ongelmista ja elämässään vaikeuksista kärsivien hoito ja hoitomenetelmät oikeasti ovat. Ne ovat olleet sitä jo aivan liian monen vuosikymmenen ajan. Hoitohan kun ei ole periaatteessa käytännössä lääkäreiden puolelta, kuin potilaan diagnosointia, terveyttä, hyvinvointia ja elämää vahingoittavia, tuhoavia ja jopa kokonaan elämän ennenaikaisesti lopettavia lääkkeitä. Puhumattakaan nyt sitten siitä ihmisen terveystietoihin ja kohteluun vaikuttavasta pysyvästä stigmasta, huonosta ja aliarvostavasta kohtelusta ja lukuisten somaattisten sairauksien puhkeamisesta ja niiden tutkimatta ja hoitamatta jättämisestä.

Viimeksi tosin, kun olin vaarassa joutua taas tarkkailuun, niin myönnän, että näyttelin kyllä. Oli hieman pakko. Olin vakavasti ja fyysisesti loukkaantunut, joten siinä tilanteessa tuskin kukaan haluaisi ainakaan minnekään psykiatriselle osastolle. Taisi olla elämäni ensimmäinen kerta, kun jouduin niin tekemään. Eli näyttelemään! Muuten edessäni oleva mieslääkäri oli nuori ja ihan mukava. Saattoihan hän pitää minua kehitysvammaisen asteella olevana ja täytenä ihmisroskana. Ja varmaan pitikin sellaisena. Joten hänen todellisista ajatuksista minusta en tiedä. Sanoin, että juu, aion nostaa sitä käyttämääni neuroleptilääkitystä 100 mg: lla lisää ja joo, kyllä minä menen sitten sinne mt-yksikköön ihan kiltisti. Arvatkaapa vain, että teinkö niin? Itse asiassa en. Olen lopettanut hölmönä pitkään käyttämäni psyykelääkkeet jo monta kuukautta sitten. Eiköhän siitä ala tulla jo lähes kahdeksan kuukautta. Ja voi kertoa, että voin huomattavasti paremmin. Olo on oikein mainio! Eikä päästä, kummallista kyllä, vippaa yhtään sen enempää.

Lue lisää

Tulihan sitä nuorempana vähän huijattua lääkäreitä psykiatrian puolella, mutta jälkeenpäin olen ajatellut, että aivan hyvin voi olla rehellinen.

Jos valehtelee, niin tavallaan siinä vain kaivaa kuoppaa itselle.
Minkä takia hakeutuu psykiatrisen hoidon puolelle, jos sitten täytyy valehdella ?
Ei siinäkään ole järkeä, että ensin haluaa saada ja hakea apua, ja kun menee jotain tapaamaan, niin valehtelee, että ihan hyvin menee, jne.

Jos ja kun on rehellinen jossain vastaanotolla, se tarkoittaa, että on rehellinen myös itselleen.
Itse kun lopetin vuosia sitten oma-aloitteisesti lääkityksen, kerroin seuraavalla vastaanotolla lääkärille jälkeenpäin tehneeni niin.
Ei hän siitä aluksi riemuissaan hyppinyt, mutta asia saatiin puhuttua, olen ollut nyt jo monta vuotta ilman lääkkeitä ja hyvin on mennyt.

Anonyymi kirjoitti:

Edellinen kirjoittaja kirjoittaa ihan asiaa ja sanoo, miten asiat oikeasti ovat. Ainoana "virheenä" pitäisin kuitenkin sitä, etteivät kaikki psykoottiset, tai mt-ongelmista kärsivät suinkaan "näyttele" ollessaan lääkärin edessä vastaanotolla. Itse ainakin taisin olla noin yli 13 vuotta sitten jopa liiankin rehellinen, sanoin kaiken, mitä oireita minulla oli ja ajatukseni ja niin poispäin. Näin jälkeenpäin, ollakseni suora ja rehellinen, olisi pitänyt näytellä ja valehdella huomattavasti enemmän. Jos olisin tiennyt, enkä olisi ollut niin sinisilmäinen, naiivi ja luottanut terveydenhuoltosysteemiin ja siellä toimiviin ihmisiin, hoitajiin ja lääkäreihin, ja olisin tiennyt, että ei siellä ole ollut, eikä ole varmaan ole vieläkään, mikään tarkoitus auttaa, tukea ja hoitaa vaikeuksissa, tai vaikeassa elämäntilanteessa olevia, niin en olisi koskaan kertonut asioistani edes tk: n päivystävälle lääkärille, puhumattakaan nyt sitten mt-palveluissa olleille "ammattilaisille". Monet asiat, kuten mt-potilaiden todellinen asema ja kohtelu terveydenhuollossa valkenivat minulle tosiaan jo tuolloin. Ja se, että miten huonolla tolalla ja väärillä raiteilla mt-ongelmista ja elämässään vaikeuksista kärsivien hoito ja hoitomenetelmät oikeasti ovat. Ne ovat olleet sitä jo aivan liian monen vuosikymmenen ajan. Hoitohan kun ei ole periaatteessa käytännössä lääkäreiden puolelta, kuin potilaan diagnosointia, terveyttä, hyvinvointia ja elämää vahingoittavia, tuhoavia ja jopa kokonaan elämän ennenaikaisesti lopettavia lääkkeitä. Puhumattakaan nyt sitten siitä ihmisen terveystietoihin ja kohteluun vaikuttavasta pysyvästä stigmasta, huonosta ja aliarvostavasta kohtelusta ja lukuisten somaattisten sairauksien puhkeamisesta ja niiden tutkimatta ja hoitamatta jättämisestä.

Viimeksi tosin, kun olin vaarassa joutua taas tarkkailuun, niin myönnän, että näyttelin kyllä. Oli hieman pakko. Olin vakavasti ja fyysisesti loukkaantunut, joten siinä tilanteessa tuskin kukaan haluaisi ainakaan minnekään psykiatriselle osastolle. Taisi olla elämäni ensimmäinen kerta, kun jouduin niin tekemään. Eli näyttelemään! Muuten edessäni oleva mieslääkäri oli nuori ja ihan mukava. Saattoihan hän pitää minua kehitysvammaisen asteella olevana ja täytenä ihmisroskana. Ja varmaan pitikin sellaisena. Joten hänen todellisista ajatuksista minusta en tiedä. Sanoin, että juu, aion nostaa sitä käyttämääni neuroleptilääkitystä 100 mg: lla lisää ja joo, kyllä minä menen sitten sinne mt-yksikköön ihan kiltisti. Arvatkaapa vain, että teinkö niin? Itse asiassa en. Olen lopettanut hölmönä pitkään käyttämäni psyykelääkkeet jo monta kuukautta sitten. Eiköhän siitä ala tulla jo lähes kahdeksan kuukautta. Ja voi kertoa, että voin huomattavasti paremmin. Olo on oikein mainio! Eikä päästä, kummallista kyllä, vippaa yhtään sen enempää.

Lue lisää

Kaikki eivät näyttele. Ihmiset joilla ei ole mitään käsitystä psykoottisista kokemuksista kuitenkin kuvittelevat, että psykoosisairaat ovat jotain käveleviä oppikirjaesimerkkejä ihmisistä, jotka eivät tajua hölkäsen pöläystä ympäristöstään, eivätkä osaa sovittaa omaa toimintaansa eivätkä käytöstään sosiaaliseen kontekstiin. Itselläni oli psykoosi, jossa alitajunnastani tulvi jatkuvia sarjamurhaajafantasioita, mutta silti tiesin kuka oikeasti olin, missä olin ja minä minua pidettiin. Ainoastaan siinä vaiheessa, kun tuo valveunen kaltainen tila äityi niin pahaksi, että menetin itsekontrollini ja kykyni näytellä, ajauduin psykiatriseen hoitoon ja silloinkin omasta tahdostani, koska tajusin olevan psykoottinen ja pyysin poliiseja viemään minut hoitoon. Siihen mennessä olin kuukausia, melkeinpä vuosia kyennyt opiskelemaan ja käymään töissä, vaikka psykoottiset kuvitelmat ja ajatukset tunkeutuivat mieleeni. Joillakin ihmisillä on hyvin erilainen psykoosi, enkä väitä että kaikkien psykoottiset kokemukset olisivat samankaltaisia. Mutta ymmärrän, miksi jotkut ihmiset kykenevät "näyttelemään" niin kutsutusti tervettä pitkään Se voi johtua siitä, että heillä aidosti on realiteetintaju tallella huolimatta psykoottisista harhoistaan. Psykiatrit eivät aidosti myöskään hahmota sitä, miten erilaisia ja eriasteisia kokemuksia he useinkin hoitavat . He hoitavat sairausluokituksia ja kummallisia, vääriä uskomuksia ja kokemuksia, joita eivät ole itse koskaan oikeasti kokeneet ja joista heillä ei ole oppikirjojensa eli teoreettisen tietonsa lisäksi minkäänlaista käsitystä. Sen takia heillä ei myöskään yleensä ole välineitä kohdata eikä ymmärtää erilaisia psykoottisia tiloja, jolloin ainoa vaihtoehto on ihmisten huumaaminen ja aivotoiminnan lamaaminen erinäisillä psykoaktiivisilla aineilla. Lääkekeskeinen hoito on lähtenyt alun perin psykiatrien syvästä ymmärtämättömyydestä psykoottisia tiloja kohtaan, ei siitä että heillä olisi jotain erityisasiantuntemusta niiden neurobiologiasta tai mistään muustakaan.

Anonyymi kirjoitti:

Tulihan sitä nuorempana vähän huijattua lääkäreitä psykiatrian puolella, mutta jälkeenpäin olen ajatellut, että aivan hyvin voi olla rehellinen.

Jos valehtelee, niin tavallaan siinä vain kaivaa kuoppaa itselle.
Minkä takia hakeutuu psykiatrisen hoidon puolelle, jos sitten täytyy valehdella ?
Ei siinäkään ole järkeä, että ensin haluaa saada ja hakea apua, ja kun menee jotain tapaamaan, niin valehtelee, että ihan hyvin menee, jne.

Jos ja kun on rehellinen jossain vastaanotolla, se tarkoittaa, että on rehellinen myös itselleen.
Itse kun lopetin vuosia sitten oma-aloitteisesti lääkityksen, kerroin seuraavalla vastaanotolla lääkärille jälkeenpäin tehneeni niin.
Ei hän siitä aluksi riemuissaan hyppinyt, mutta asia saatiin puhuttua, olen ollut nyt jo monta vuotta ilman lääkkeitä ja hyvin on mennyt.

Lue lisää

Edelliselle ystävällisesti vastaten ja selventääkseni: Vielä yli 13 vuotta sitten olin aina erittäin rehellinen ja kerroin kyllä kaiken hoitohenkilökunnalle mitään peittelemättä ja salaamatta. Koska uskoin suomalaiseen terveydenhuoltoon ja siellä toimiviin ihmisiin. Mutta näin jälkeenpäin kadun sitä kylläkin. Ei oli pitänyt ja kannattanut. Koska, jos nyt ihan suoraan sanon, niin en minä mitään muuta apua, tai kunnollista hoitoa saanut. Oikeastaan päinvastoin!

Noin pari vuotta sitten kun olin loukannut itseäni onnettomuudessa ja ollessani äärimmäisen kovissa kivuissa, sairaalassa olleet lääkärit laittoivat minut jostakin syystä psykiatrin eteen. En siis itse ollut hakeutunut minnekään arvioitavaksi ja lähtenyt hakemaan itselleni mt-hoitoa. Ilmeisesti minua ja sanomisiani ei uskottu. Kaikesta päätellen. Enkä ole varmasti ainoa, jolle on käynyt samalla tavalla. Eli, että kohdellaan huonosti ja jo etukäteen asenteellisesti terveydenhuollossa asioidessa. Jos on aiemmin annettu diagnoosi, niin se leimaa ihmisen koko loppuelämäksi. Valitettavasti!

Siinä kyseisessä tilanteessa, somaattisten vaivojen, tapaturman aiheuttamien traumojen ja niistä johtuvien kipujen takia, tuskin kukaan nyt haluaa ainakaan psykiatrian erikoislääkärin arvioitavaksi ja saada itselleen M1 lähetteen sairaalaan? Tuolloin oli siis pakko valehdella. En olisi halunnut tehdä niin. Koska minut on kasvatettu olemaan rehellinen ja puhumaan aina totta. Mutta ollakseni rehellinen, niin ei ne nyt siellä psykalla ainakaan ne fyysiset vammat ja kivut parane. Ne kovat kivut muuten kestivät yhtä soittoa lähes puoli vuotta.

Anonyymi kirjoitti:

Edelliselle ystävällisesti vastaten ja selventääkseni: Vielä yli 13 vuotta sitten olin aina erittäin rehellinen ja kerroin kyllä kaiken hoitohenkilökunnalle mitään peittelemättä ja salaamatta. Koska uskoin suomalaiseen terveydenhuoltoon ja siellä toimiviin ihmisiin. Mutta näin jälkeenpäin kadun sitä kylläkin. Ei oli pitänyt ja kannattanut. Koska, jos nyt ihan suoraan sanon, niin en minä mitään muuta apua, tai kunnollista hoitoa saanut. Oikeastaan päinvastoin!

Noin pari vuotta sitten kun olin loukannut itseäni onnettomuudessa ja ollessani äärimmäisen kovissa kivuissa, sairaalassa olleet lääkärit laittoivat minut jostakin syystä psykiatrin eteen. En siis itse ollut hakeutunut minnekään arvioitavaksi ja lähtenyt hakemaan itselleni mt-hoitoa. Ilmeisesti minua ja sanomisiani ei uskottu. Kaikesta päätellen. Enkä ole varmasti ainoa, jolle on käynyt samalla tavalla. Eli, että kohdellaan huonosti ja jo etukäteen asenteellisesti terveydenhuollossa asioidessa. Jos on aiemmin annettu diagnoosi, niin se leimaa ihmisen koko loppuelämäksi. Valitettavasti!

Siinä kyseisessä tilanteessa, somaattisten vaivojen, tapaturman aiheuttamien traumojen ja niistä johtuvien kipujen takia, tuskin kukaan nyt haluaa ainakaan psykiatrian erikoislääkärin arvioitavaksi ja saada itselleen M1 lähetteen sairaalaan? Tuolloin oli siis pakko valehdella. En olisi halunnut tehdä niin. Koska minut on kasvatettu olemaan rehellinen ja puhumaan aina totta. Mutta ollakseni rehellinen, niin ei ne nyt siellä psykalla ainakaan ne fyysiset vammat ja kivut parane. Ne kovat kivut muuten kestivät yhtä soittoa lähes puoli vuotta.

Lue lisää

Edellisestä tekstistä unohtui ja jäi lauseesta muutama asia pois. Että silloin 2000 luvulla ei silloinkaan saanut vaikeuksissa olleet ihmiset juuri mitään apua, tai muuta hoitoa, kuin diagnoosin/diagnooseja ja lääkemääräyksiä. En minäkään saanut, en oikeastaan koskaan. Ei mitään oireiden taustalla olevien syiden selvittelyä, tukea, välittämistä, tai edes inhimillistä kohtelua. Puhumattakaan empatiasta. Niin, että jos olisin nämä kyseiset asiat tiennyt, en olisi koskaan sanonut mitään edes tk: n lääkärille ja käyttänyt kyseisiä palveluita.

Koska nämä asiat, ja etenkin mt-potilaiden huono kohtelu valkeni ja tuli minulle selväksi jo 13 vuotta sitten, niin oli pakko esim. tuolloin pari vuotta sitten valehdella ja näytellä, että käyttää lääkkeitä, tai lisää niiden annostusta ja menee käymään mt-avohoidon puolelle. Enhän minä edes edes pyytänyt sitä psykiatrian konsultaatiota itselleni, muut tekivät sen päätöksen puolestani. Menin sairaalaan somaattisten ja saamieni fyysisten vammojen takia. Joten miksi minun olisi pitänyt ylipäätään olla rehellinen? Eivät ne fyysiset vammat olisi siellä psykiatrisessa sairaalassa parantuneet. Oli muutenkin erittäin vaikeaa kuntoutua niistä vammoista ja kivut eivät kadonneet lopullisesti, kuin vasta yli puolen vuoden kuluttua.

Anonyymi kirjoitti:

Edelliselle ystävällisesti vastaten ja selventääkseni: Vielä yli 13 vuotta sitten olin aina erittäin rehellinen ja kerroin kyllä kaiken hoitohenkilökunnalle mitään peittelemättä ja salaamatta. Koska uskoin suomalaiseen terveydenhuoltoon ja siellä toimiviin ihmisiin. Mutta näin jälkeenpäin kadun sitä kylläkin. Ei oli pitänyt ja kannattanut. Koska, jos nyt ihan suoraan sanon, niin en minä mitään muuta apua, tai kunnollista hoitoa saanut. Oikeastaan päinvastoin!

Noin pari vuotta sitten kun olin loukannut itseäni onnettomuudessa ja ollessani äärimmäisen kovissa kivuissa, sairaalassa olleet lääkärit laittoivat minut jostakin syystä psykiatrin eteen. En siis itse ollut hakeutunut minnekään arvioitavaksi ja lähtenyt hakemaan itselleni mt-hoitoa. Ilmeisesti minua ja sanomisiani ei uskottu. Kaikesta päätellen. Enkä ole varmasti ainoa, jolle on käynyt samalla tavalla. Eli, että kohdellaan huonosti ja jo etukäteen asenteellisesti terveydenhuollossa asioidessa. Jos on aiemmin annettu diagnoosi, niin se leimaa ihmisen koko loppuelämäksi. Valitettavasti!

Siinä kyseisessä tilanteessa, somaattisten vaivojen, tapaturman aiheuttamien traumojen ja niistä johtuvien kipujen takia, tuskin kukaan nyt haluaa ainakaan psykiatrian erikoislääkärin arvioitavaksi ja saada itselleen M1 lähetteen sairaalaan? Tuolloin oli siis pakko valehdella. En olisi halunnut tehdä niin. Koska minut on kasvatettu olemaan rehellinen ja puhumaan aina totta. Mutta ollakseni rehellinen, niin ei ne nyt siellä psykalla ainakaan ne fyysiset vammat ja kivut parane. Ne kovat kivut muuten kestivät yhtä soittoa lähes puoli vuotta.

Lue lisää

Minäkin olen kipupotilas, jolle on moneen kertaan suositeltu puhumista psykiatrille.
Psykiatrit ovat kyllä kohdallani olleet aivan ajan tasalla ja ymmärtäneet tilanteeni, ettei heillä ole keinoja tarjota minulle apua.

Heidän kanssaan on tullut vain ihmeteltyä kohtelua, jota muilta lääkäreiltä joskus saa vanhojen psykiatristen diagnoosien takia.
Tulee varmaan olemaan ikuinen ongelma noiden diagnoosien takia, ettei ihan aina kuunnella, ja välitetä potilaan fyysisestä puolesta.
Harmillinen asia.

Anonyymi kirjoitti:

Edellisestä tekstistä unohtui ja jäi lauseesta muutama asia pois. Että silloin 2000 luvulla ei silloinkaan saanut vaikeuksissa olleet ihmiset juuri mitään apua, tai muuta hoitoa, kuin diagnoosin/diagnooseja ja lääkemääräyksiä. En minäkään saanut, en oikeastaan koskaan. Ei mitään oireiden taustalla olevien syiden selvittelyä, tukea, välittämistä, tai edes inhimillistä kohtelua. Puhumattakaan empatiasta. Niin, että jos olisin nämä kyseiset asiat tiennyt, en olisi koskaan sanonut mitään edes tk: n lääkärille ja käyttänyt kyseisiä palveluita.

Koska nämä asiat, ja etenkin mt-potilaiden huono kohtelu valkeni ja tuli minulle selväksi jo 13 vuotta sitten, niin oli pakko esim. tuolloin pari vuotta sitten valehdella ja näytellä, että käyttää lääkkeitä, tai lisää niiden annostusta ja menee käymään mt-avohoidon puolelle. Enhän minä edes edes pyytänyt sitä psykiatrian konsultaatiota itselleni, muut tekivät sen päätöksen puolestani. Menin sairaalaan somaattisten ja saamieni fyysisten vammojen takia. Joten miksi minun olisi pitänyt ylipäätään olla rehellinen? Eivät ne fyysiset vammat olisi siellä psykiatrisessa sairaalassa parantuneet. Oli muutenkin erittäin vaikeaa kuntoutua niistä vammoista ja kivut eivät kadonneet lopullisesti, kuin vasta yli puolen vuoden kuluttua.

Lue lisää

Muut eivät voi tehdä päätöstä sinun puolestasi, etenkään avohoitoon.
Pakkohoito on asia erikseen.
Avohoito perustuu vapaaehtoisuuteen.

Anonyymi kirjoitti:

Edellisestä tekstistä unohtui ja jäi lauseesta muutama asia pois. Että silloin 2000 luvulla ei silloinkaan saanut vaikeuksissa olleet ihmiset juuri mitään apua, tai muuta hoitoa, kuin diagnoosin/diagnooseja ja lääkemääräyksiä. En minäkään saanut, en oikeastaan koskaan. Ei mitään oireiden taustalla olevien syiden selvittelyä, tukea, välittämistä, tai edes inhimillistä kohtelua. Puhumattakaan empatiasta. Niin, että jos olisin nämä kyseiset asiat tiennyt, en olisi koskaan sanonut mitään edes tk: n lääkärille ja käyttänyt kyseisiä palveluita.

Koska nämä asiat, ja etenkin mt-potilaiden huono kohtelu valkeni ja tuli minulle selväksi jo 13 vuotta sitten, niin oli pakko esim. tuolloin pari vuotta sitten valehdella ja näytellä, että käyttää lääkkeitä, tai lisää niiden annostusta ja menee käymään mt-avohoidon puolelle. Enhän minä edes edes pyytänyt sitä psykiatrian konsultaatiota itselleni, muut tekivät sen päätöksen puolestani. Menin sairaalaan somaattisten ja saamieni fyysisten vammojen takia. Joten miksi minun olisi pitänyt ylipäätään olla rehellinen? Eivät ne fyysiset vammat olisi siellä psykiatrisessa sairaalassa parantuneet. Oli muutenkin erittäin vaikeaa kuntoutua niistä vammoista ja kivut eivät kadonneet lopullisesti, kuin vasta yli puolen vuoden kuluttua.

Lue lisää

Anteeks mutta minä en allekirjoita tätä tarvetta "näytellä".

Kun olen joutunut pakkohoitoon, niin olen kyllä tasan tarkkaan tiennyt, miksi sinne joudun, ja kun olen päässyt sieltä pois, niin sekin on ollut ihan selvä asia.

Silloinhan ihmisellä on jo intuitio itsellään, että "kuuluu hoitoon" jotta voisi "näytellä" välttääkseen sen.

Anonyymi kirjoitti:

Minäkin olen kipupotilas, jolle on moneen kertaan suositeltu puhumista psykiatrille.
Psykiatrit ovat kyllä kohdallani olleet aivan ajan tasalla ja ymmärtäneet tilanteeni, ettei heillä ole keinoja tarjota minulle apua.

Heidän kanssaan on tullut vain ihmeteltyä kohtelua, jota muilta lääkäreiltä joskus saa vanhojen psykiatristen diagnoosien takia.
Tulee varmaan olemaan ikuinen ongelma noiden diagnoosien takia, ettei ihan aina kuunnella, ja välitetä potilaan fyysisestä puolesta.
Harmillinen asia.

Lue lisää

Aivan. Kirjoitit ihan asiaa. Sitä minäkin tarkoitin omalla kommentillani ja esille tuomillani asioilla, ja mitä minun kohdallanikin tapahtui. Itselleni tapahtui onnettomuus ja loukkaannuin fyysisesti suhteellisen vakavasti. Lihasentsyymiarvot olivat aivan tapissa, mikä kertoi lihasvaurioista. Verikokeiden tulokset toki tulivat vasta seuraaavina päivinä, mutta kyseisenä päivänä ollessani päivystyksessä minut laitettiin psykiatrin eteen. Kun kerroin sitä ennen minua hoitaneille lääkäreille, että minulla on kovia kipuja, niin kyseiset lääkärit tulkitsivat ne ilmeisesti psyykkisiksi. Aiemmin minulle annettu diagnoosi määritteli heti sen, minä minua pidettiin ja miten kohdeltiin. Ei se nyt kovin putkeen tainnut mennä ja olla ihan asiallista kohtelua. Kyllä siitä saa jotenkin tarpeekseen, jos sitä jatkuu ja toistuu liian monta kertaa, useiden vuosikymmenten aikana. Siksi joskus on pakko turvautua valehteluum, itseään suojellakseen ja varjellakseen. Ja hoitaakseen nyt sitten itseään ja niitä saatuja fyysisiä vammoja ja kipuja vaikka kotonaan. Buranaa taisi mennä tuonakin aikana, jolloin niitä vammoja ja kipuja oli, niin 1200 mg: aa/vrk: ssa.

Luulin, että kun tullaan sentään 2020-luvulle, niin terveydenhuollossa ja siellä toimivien lääkäreiden, oli sitten somaattisen, tai minkä tahansa erikoisalan lääkärin asenteet ja potilaiden kohtelu muuttuisivat edes jotenkin vähän parempaan suuntaan. Näin ei vaan ole tapahtunut. Mt-diagnoosien omaavien ihmisten stigma on ja pysyy ja potilaiden priorisointi samoin myöskin. Mikään ei ole siis olennaisesti mitenkään muuttunut, ei ainakaan edistyneempään ja potilaita kuuntelevaan ja ennen kaikkea heidän sanomisiaan uskovaan suuntaan.

Anonyymi kirjoitti:

Anteeks mutta minä en allekirjoita tätä tarvetta "näytellä".

Kun olen joutunut pakkohoitoon, niin olen kyllä tasan tarkkaan tiennyt, miksi sinne joudun, ja kun olen päässyt sieltä pois, niin sekin on ollut ihan selvä asia.

Silloinhan ihmisellä on jo intuitio itsellään, että "kuuluu hoitoon" jotta voisi "näytellä" välttääkseen sen.

Lue lisää

Omalla kohdallani silloin, kun olin loukannut itseäni ja ollessani kovissa kivuissa, oli pakko valehdella, tai näytellä. Jos kerran vaarana oli joutua tahdonvastaiseen hoitoon. Kun joku erikoislääkäri, tai kuka tahansa pyytää potilaan kohdalla psykiatrista konsultaatiota, niin siinä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Eli riippuen edessäsi olevasta lääkäristä, hänellä on niin paljon valtaa, että hän voi niin halutessaan tehdä potilaasta M1 lähetteen sairaalaan. Riippuen siitä, miten hän tulkitsee potilaan oireet, sanomiset yms., tai aiempien diagnoosien perusteella, tai jos ei satu pitämään potilaastaan.

Koska eivät ne kivut minun kohdallani olisi lähteneet millään psykiatrisella hoidolla, tai sairaalaan lähtemällä. Ja jos olisin saanut kyseisen M1- lähetteen, niin mitenkä arvelette, miten olisi oikeastaan käynyt? Jos olisin sielläkin psykiatrisella osastolla sanonut, että: " Minulla on kovia kipuja." Niin olisiko minua todella uskottu? En oikein usko, että niin olisi käynyt. Eiköhän siinä olisi käynyt niin, että kaikki sanomiseni ja väittämäni olisi kuitattu vain ja pelkästään psyykkisiksi oireiluiksi. Joten silloin olisin joutunut pakkohoitoon. Aivan takuuvarmasti.

Joten intuitioni sanoi aivan oikein, ja hyvin muistaen, kuinka aiemmin on käynyt, niin oli pakko valehdella. Ihminen tekee sen, varjellakseen ja suojellakseen itseään, jos tarve niin vaatii ja on pakko. Enkä olisi oikeasti halunnut valehdella. Se oli erittäin epämieluista minulle. Kuten sanoin jo aiemmin. Sitä ennen olin ollut aikaisempina vastaavanlaisissa tilanteissa ja kertoina, aina rehellinen. Mutta tuolloin tuli raja vastaan. Jos potilasta ja hänen sanomisiaan ei uskota, ja lääkärit ovat asenteellisia, kuten aika usein ovat. Eli, jos on saanut aiemmin mt-diagnoosin, niin jostakin kumman syystä terveydenhuollossa aina ajatellaan niin, että eiväthän he voi koskaan sairastua myös somaattisestikin, tai loukata itseään, tai vammautua pahasti.

Anonyymi kirjoitti:

Omalla kohdallani silloin, kun olin loukannut itseäni ja ollessani kovissa kivuissa, oli pakko valehdella, tai näytellä. Jos kerran vaarana oli joutua tahdonvastaiseen hoitoon. Kun joku erikoislääkäri, tai kuka tahansa pyytää potilaan kohdalla psykiatrista konsultaatiota, niin siinä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Eli riippuen edessäsi olevasta lääkäristä, hänellä on niin paljon valtaa, että hän voi niin halutessaan tehdä potilaasta M1 lähetteen sairaalaan. Riippuen siitä, miten hän tulkitsee potilaan oireet, sanomiset yms., tai aiempien diagnoosien perusteella, tai jos ei satu pitämään potilaastaan.

Koska eivät ne kivut minun kohdallani olisi lähteneet millään psykiatrisella hoidolla, tai sairaalaan lähtemällä. Ja jos olisin saanut kyseisen M1- lähetteen, niin mitenkä arvelette, miten olisi oikeastaan käynyt? Jos olisin sielläkin psykiatrisella osastolla sanonut, että: " Minulla on kovia kipuja." Niin olisiko minua todella uskottu? En oikein usko, että niin olisi käynyt. Eiköhän siinä olisi käynyt niin, että kaikki sanomiseni ja väittämäni olisi kuitattu vain ja pelkästään psyykkisiksi oireiluiksi. Joten silloin olisin joutunut pakkohoitoon. Aivan takuuvarmasti.

Joten intuitioni sanoi aivan oikein, ja hyvin muistaen, kuinka aiemmin on käynyt, niin oli pakko valehdella. Ihminen tekee sen, varjellakseen ja suojellakseen itseään, jos tarve niin vaatii ja on pakko. Enkä olisi oikeasti halunnut valehdella. Se oli erittäin epämieluista minulle. Kuten sanoin jo aiemmin. Sitä ennen olin ollut aikaisempina vastaavanlaisissa tilanteissa ja kertoina, aina rehellinen. Mutta tuolloin tuli raja vastaan. Jos potilasta ja hänen sanomisiaan ei uskota, ja lääkärit ovat asenteellisia, kuten aika usein ovat. Eli, jos on saanut aiemmin mt-diagnoosin, niin jostakin kumman syystä terveydenhuollossa aina ajatellaan niin, että eiväthän he voi koskaan sairastua myös somaattisestikin, tai loukata itseään, tai vammautua pahasti.

Lue lisää

Lisäys edelliseen: Jos olisin saanut M1 lähetteen psykiatriselle osastolle tarkkailuun, hoitojaksolle, niin en olísi myöskään saanut varmasti mitään kipulääkkeitäkään. En ainakaan sitä määrää, jota tuona toipumisaikana tarvitsin. Määrä mitä meni oli tosiaan hulppeat 1200 mg: aa vuorokaudessa. Sen sijaan jotakin aivan muuta lääkettä minulle olisi taatusti määrätty. Eli ei muuta kuin lisää vaan neuroleptejä! Ei ne vammat ja lihasvauriot olisi parantuneet psyykelääkkeillä. Kuten sanoin, oli pakko valehdella.

Anonyymi kirjoitti:

Omalla kohdallani silloin, kun olin loukannut itseäni ja ollessani kovissa kivuissa, oli pakko valehdella, tai näytellä. Jos kerran vaarana oli joutua tahdonvastaiseen hoitoon. Kun joku erikoislääkäri, tai kuka tahansa pyytää potilaan kohdalla psykiatrista konsultaatiota, niin siinä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Eli riippuen edessäsi olevasta lääkäristä, hänellä on niin paljon valtaa, että hän voi niin halutessaan tehdä potilaasta M1 lähetteen sairaalaan. Riippuen siitä, miten hän tulkitsee potilaan oireet, sanomiset yms., tai aiempien diagnoosien perusteella, tai jos ei satu pitämään potilaastaan.

Koska eivät ne kivut minun kohdallani olisi lähteneet millään psykiatrisella hoidolla, tai sairaalaan lähtemällä. Ja jos olisin saanut kyseisen M1- lähetteen, niin mitenkä arvelette, miten olisi oikeastaan käynyt? Jos olisin sielläkin psykiatrisella osastolla sanonut, että: " Minulla on kovia kipuja." Niin olisiko minua todella uskottu? En oikein usko, että niin olisi käynyt. Eiköhän siinä olisi käynyt niin, että kaikki sanomiseni ja väittämäni olisi kuitattu vain ja pelkästään psyykkisiksi oireiluiksi. Joten silloin olisin joutunut pakkohoitoon. Aivan takuuvarmasti.

Joten intuitioni sanoi aivan oikein, ja hyvin muistaen, kuinka aiemmin on käynyt, niin oli pakko valehdella. Ihminen tekee sen, varjellakseen ja suojellakseen itseään, jos tarve niin vaatii ja on pakko. Enkä olisi oikeasti halunnut valehdella. Se oli erittäin epämieluista minulle. Kuten sanoin jo aiemmin. Sitä ennen olin ollut aikaisempina vastaavanlaisissa tilanteissa ja kertoina, aina rehellinen. Mutta tuolloin tuli raja vastaan. Jos potilasta ja hänen sanomisiaan ei uskota, ja lääkärit ovat asenteellisia, kuten aika usein ovat. Eli, jos on saanut aiemmin mt-diagnoosin, niin jostakin kumman syystä terveydenhuollossa aina ajatellaan niin, että eiväthän he voi koskaan sairastua myös somaattisestikin, tai loukata itseään, tai vammautua pahasti.

Lue lisää

Sen verran tuosta psykiatrin konsultaatiosta, että silloin kun on psyykkisesti kunnossa, ei ole mitään tarvetta pelätä, että siinä kohtaa toimitetaan pakkohoitoon.

Psykiatrin kanssa voi keskustella asiallisesti, ja jos/kun on oikeasti kunnossa, niin psykiatrit kyllä huomaavat sen.
En enää usko siihen, että jotakin tapahtuisi sen takia, ettei joku psykiatri sattuisi pitämään potilaasta. Se ei ole aihe minkäänlaiseen hoitoon. Kyllä se potilaan psyykkinen vointi ratkaisee siinä tilanteessa.

Vaikka taustalla olisikin psykiatrisia diagnooseja, voi tilanne olla todella paljonkin muuttunut siitä, kun on sellaisia diagnooseja saanut ( joskus jopa vuosia sitten ).
Valitettavan usein yleislääkärit vain katsovat diagnoosin ja määrittelee potilaan sen mukaan, mitä on lukenut, ja olettaa potilaan olevan juuri sellainen, joksi diagnoosi määrittelee, oireineen ja oikkuineen.
Ja se on se ongelma, joka hankaloittaa kanssakäymistä terveydenhuollon puolella muissa kuin mt-asioissa.

Anonyymi kirjoitti:

Sen verran tuosta psykiatrin konsultaatiosta, että silloin kun on psyykkisesti kunnossa, ei ole mitään tarvetta pelätä, että siinä kohtaa toimitetaan pakkohoitoon.

Psykiatrin kanssa voi keskustella asiallisesti, ja jos/kun on oikeasti kunnossa, niin psykiatrit kyllä huomaavat sen.
En enää usko siihen, että jotakin tapahtuisi sen takia, ettei joku psykiatri sattuisi pitämään potilaasta. Se ei ole aihe minkäänlaiseen hoitoon. Kyllä se potilaan psyykkinen vointi ratkaisee siinä tilanteessa.

Vaikka taustalla olisikin psykiatrisia diagnooseja, voi tilanne olla todella paljonkin muuttunut siitä, kun on sellaisia diagnooseja saanut ( joskus jopa vuosia sitten ).
Valitettavan usein yleislääkärit vain katsovat diagnoosin ja määrittelee potilaan sen mukaan, mitä on lukenut, ja olettaa potilaan olevan juuri sellainen, joksi diagnoosi määrittelee, oireineen ja oikkuineen.
Ja se on se ongelma, joka hankaloittaa kanssakäymistä terveydenhuollon puolella muissa kuin mt-asioissa.

Lue lisää

Minulla psykiatrian poliklinikan psykiatria ja psykologia arviointijaksolla aloittivat lääkityksen, sen jälkeen potilaskertomustenkin perusteella he tulkitsivat kaiken sen näkemyksen mukaan, että sairastin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, psykoosia ja lopulta skitsfreniaa. Esimerkiksi kun kerroin lääkkeiden haittavaituksista, psykologi kirjoitti potilaskertomukseen, että potilaalla on paranoidia ajattelua liittyy mm. nykylääkitykseen, yritti selittää, että ei kannata lukea netistä tietoa lääkkeistä. Heidän lausuinnoissaan kerrotaan toteamalla, että ajatteluni on epäjohdonmukaista, epäloogista, epäkypsää ja erittäin hajanaista.

Sitten kun sen arviointijakson jälkeen minut siirrettiin toisella psykiatrille ja hoitajille, niin ensimmäisessä kirjauksessa lukee päinvastoin kuin edellisissä, että potilaan ajattelu on loogista, heidän kirjauksensa olivat ihan asiallisia, lopetin kaikki lääkkeet sen aika lyhyen hoitojakson aikana (kaksi neuroleptia samaan aikaan, SSRI sekä jotain muuta). Se onnistui vain sen jälkeen, kun minut siirrettiin toisella psykiatrille ja hoitajille.

Anonyymi kirjoitti:

Sen verran tuosta psykiatrin konsultaatiosta, että silloin kun on psyykkisesti kunnossa, ei ole mitään tarvetta pelätä, että siinä kohtaa toimitetaan pakkohoitoon.

Psykiatrin kanssa voi keskustella asiallisesti, ja jos/kun on oikeasti kunnossa, niin psykiatrit kyllä huomaavat sen.
En enää usko siihen, että jotakin tapahtuisi sen takia, ettei joku psykiatri sattuisi pitämään potilaasta. Se ei ole aihe minkäänlaiseen hoitoon. Kyllä se potilaan psyykkinen vointi ratkaisee siinä tilanteessa.

Vaikka taustalla olisikin psykiatrisia diagnooseja, voi tilanne olla todella paljonkin muuttunut siitä, kun on sellaisia diagnooseja saanut ( joskus jopa vuosia sitten ).
Valitettavan usein yleislääkärit vain katsovat diagnoosin ja määrittelee potilaan sen mukaan, mitä on lukenut, ja olettaa potilaan olevan juuri sellainen, joksi diagnoosi määrittelee, oireineen ja oikkuineen.
Ja se on se ongelma, joka hankaloittaa kanssakäymistä terveydenhuollon puolella muissa kuin mt-asioissa.

Lue lisää

Ihanko tosi? Uskotko todella noin, oletko itse kokenut niin, vai oletko kenties itse alalla, että aina jokaisessa tapauksessa ja tilanteessa, kohdellaan potilasta asiallisesti ja ettei lääkäreiden asenteet, vallankäyttö, tai henkilökohtaiset mielipiteet potilaasta tms. vaikuta sittenkin lopputulokseen ja potilaalle koituviin seurauksiin? Se olisikin kaunis ja todella tavoiteltavaa, että jokainen ihminen käsiteltäisiin ja kohdeltaisiin sen kyseessä olevan tilanteen mukaan, oli sitten kyseessä somaattinen tai muu vaiva. Eikä heti ensimmäisenä epäiltäisi mielenterveydellistä syytä. Ja että kuunneltaisiin ja kysyttäisiin potilaalta hänen näkemyksiään, ja kokemuksiaan esim. kivuista, niiden kovuudesta yms. Ja selvitettäisin, tutkittaisiin ja hoidettaisiin potilasta hänen sairaalaan tulosyyn mukaan.

Mitä pidempään olen itse asioinut terveydenhuollossa, olen saanut kyllä siitä toisenlaisen, jopa päinvastaisen kuvan. Kyllä se vain, ikävä kyllä on, että potilaalle aiemmin annettu diagnoosi vaikuttaa kaikkeen, kohteluun ja siihen, millaisena sinut nähdään ja millaisena sinua pidetään.

Viimeisessä kappalejaossasi esille tuomaasi näkökulmaan on minunkin helppo yhtyä ja olla asiasta aivan ja täysin samaa mieltä. Koska olen itsekin sitä nähnyt ja todeksi havainnut jopa omakohtaisesti. En ole nähnyt kyseisessä terveydenhuollossa, etenkin julkisella puolella olevien lääkäreiden selvässä asenteellisuudessa mt-potilaita kohtaan, heidän kohtelussaan ja heihin asennoitumisessa, tai heidän asianmukaisesta somaattisten oireiden tutkimisesta ja hoitamisesta ainakaan mitään muutosta ja parannusta parempaan suuntaan. Ikävä juttu, ja surullista kaikkinensa. 😢

Anonyymi kirjoitti:

Minulla psykiatrian poliklinikan psykiatria ja psykologia arviointijaksolla aloittivat lääkityksen, sen jälkeen potilaskertomustenkin perusteella he tulkitsivat kaiken sen näkemyksen mukaan, että sairastin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, psykoosia ja lopulta skitsfreniaa. Esimerkiksi kun kerroin lääkkeiden haittavaituksista, psykologi kirjoitti potilaskertomukseen, että potilaalla on paranoidia ajattelua liittyy mm. nykylääkitykseen, yritti selittää, että ei kannata lukea netistä tietoa lääkkeistä. Heidän lausuinnoissaan kerrotaan toteamalla, että ajatteluni on epäjohdonmukaista, epäloogista, epäkypsää ja erittäin hajanaista.

Sitten kun sen arviointijakson jälkeen minut siirrettiin toisella psykiatrille ja hoitajille, niin ensimmäisessä kirjauksessa lukee päinvastoin kuin edellisissä, että potilaan ajattelu on loogista, heidän kirjauksensa olivat ihan asiallisia, lopetin kaikki lääkkeet sen aika lyhyen hoitojakson aikana (kaksi neuroleptia samaan aikaan, SSRI sekä jotain muuta). Se onnistui vain sen jälkeen, kun minut siirrettiin toisella psykiatrille ja hoitajille.

Lue lisää

Katsokaapa myös tuore "Kelan tutkimus ja tilastot" -tweetti, jossa on liikkuva graafi siitä, miten mielenterveyden häiriöiden vuoksi kuntoutuksille joutuvien määrä kasvaa vuosi vuodelta. Samalla ajalla SSRI-lääkkeiden sekä atyyppisten neuroleptien määräyksien määrä on kasvanut hyvin voimakkaasti, osaksi lääketehtaiden ja muiden tarkoitusten perusteella. Tällaisista asioista on hyvin vaikea tehdä selviä johtopäätöksiä, koska on hyvin vaikea päätellä sitä, mikä on syy ja seuraus ja niin edelleen.

Vähintään tuosta herää se kysymys, että jos nuo uudemmat lääkkeet, joihin lääketehtailla on ollut patentit, ovat sellaisia selvästi tehokkaampia ja turvallisia täsmälääkkeitä, niin miksi kuntoutujien määrä kasvaa tuolla tavalla? Esimerkiksi SSRI-lääkkeet masennukseen. Erityisesti atyyppisillä neurolepteilla on voimakkaita sivuvaikutuksia, ja niitä edelleen määrätään todella helposti kaikenlaisiin oireisiin. SSRI-lääkkeiden patentit ovat loppuneet ja geneerisiä versioita on ollut pitkään saatavilla, joten markkinoilla siirryttiin noihin atyyppisiin neurolepteihin, joita nykyiset psykiatrit ovat tottuneet määräämään. Osaksi diagnoosin tekoa määrittää se, että tietyllä diagnoosilla voi määrätä näitä lääkkeitä, ja tietty diagnoosi myös oikeuttaa sen lääkkeen käyttöön, kela-tukeen, 112-korvaukseen kela-kortissa ja muuhun sellaiseen.

Nykyään muuten johtavat ja vaikuttavat psykiatrit puskevat atyyppisten neuroleptien injektio-vaihtoehtoja voimakkaasti. Miksi? Vaikka osa siitä syystä voi liittyä esimerkiksi potilaan kontrollointiin, eli pakotaan potilas ottamaan lääke, jota hän ei muuten ottaisi, niin osa asiasta liittyy siihen, että lääketehtailla on patentit niihin injektioihin. Edelleen suurin osa lääkäreistä ei ole salaliitossa tai muuta sellaista, he itse ajattelevat toimivan parhaiden käytäntöjen mukaan ja muuta sellaista. Jotkut psykiatrit saavat reilusti tukea luennoista ja muusta sellaisesta, mutta yleisesti he varmaankin uskovat toimivansa moraalisesti ja lääketieteellisissä tilanteissa pääsääntöisesti oikein.

https://twitter.com/kelantutkimus/status/1556901076397424640?s=21&t=ta_u_xDFtOJIVpX9NnJXYg

Mielenterveyskuntoutujien määrä on kasvanut 890 % viimeisen 25 vuoden aikana. Heitä on jo merkittävästi enemmän kuin kaikkia muita kuntoutujia yhteensä. 📊
#mielenterveys #kuntoutus #tilasto @KelaFpa
Lisää kuntoutuksesta: kela.fi/kuntoutus-tiet…

Anonyymi kirjoitti:

Lisäys edelliseen: Jos olisin saanut M1 lähetteen psykiatriselle osastolle tarkkailuun, hoitojaksolle, niin en olísi myöskään saanut varmasti mitään kipulääkkeitäkään. En ainakaan sitä määrää, jota tuona toipumisaikana tarvitsin. Määrä mitä meni oli tosiaan hulppeat 1200 mg: aa vuorokaudessa. Sen sijaan jotakin aivan muuta lääkettä minulle olisi taatusti määrätty. Eli ei muuta kuin lisää vaan neuroleptejä! Ei ne vammat ja lihasvauriot olisi parantuneet psyykelääkkeillä. Kuten sanoin, oli pakko valehdella.

Lue lisää

Omat osastojaksoni ovat olleet toiminnan täyteisiä, joissa hyvinkin systemaattisesti on testattu ja poissuljettu eri sairauksia.

Bonuksena on ollut esimerkiksi fysioterapiaa.

Anonyymi kirjoitti:

Minä kuvittelen että jokainen sivistynyt yhteiskunta tarvitsee aidosti normeja ja sääntöjä toimiakseen. Valitettavasti demokratiassa se on yleensä enemmistö joka tavalla tai toisella ne määrittää.

En epäile yhtään, etteikö sinä tai minä saataisi vaikka mitä hyvää aikaan mielenterveyskuntotujille, jos saataisiin olla päivä kuninkaana. Mutta se ei ole demokratiaa.

Sitten kun puhutaan ns. ”pakkohoidosta”, niin ensinnäkin, sen edellytykset on kirjattu lakiiin. Sinun tai minun ei tarvitse määritellä sen tarvetta uudelleen. Käytännöllisesti katsoen ihminen saa kokea kotonaan ihan mitä itse haluaa kunhan ei vaaranna terveyttä tai turvallisuutta. Mökkiinsä on niin monta ”hiljasta hulluu” huomaamatta kuollu, että tästä on ihan turha kinata.

Toisekseen, kun puhutaan pakkohoidosta, niin ei puhuta niistä viidestäkymmenestä prosentista jotka sitä eivät tarvitse, vaan niistä jotka sitä tarvitsee. Tämä on juuri se fundamentaalinen juttu, mitä sinä yrität mielesi värikynillä värittää. Jos niissä sinun lukemissa tutkimuksissa lukee, että avoimen dialogin malli, ei ole ratkaisu kaikkiin mielenterveysongelmiin, niin se myös tarkoittaa sitä.

Tietenkin minä toivoisin, että pakkhoidon määrä olisi mahdollisimman lähellä nollaa, mutta valitettavasti tässäkin asiassa joudun olemaan se sanansaattaja, ja toteamaan että utopia ei toteudu todellisuudessa, eikä se todellisuus katoa, vaikka olisin hiljaa.

Lue lisää

En tiedä, kuka tämä kirjoittaja on, mutta kuulostaa ihan joltain psykiatrin ammattilaisen tekemältä viestiltä. Minä näen vain anonymous-viestit, en tiedä kenelle vastaan. Kokemukseni mukaan kuitenkin ihmisille määrätään liian paljon esimerkiksi atyyppisiä neurolepteja, määrätään diagnooseja sen lääkkeen vuoksi. Useat potilaat karsastava esimerkiksi neurolepteja, mutta se ei liity ainakaan aina sairaudentunnottomuuteen. Ne lääkkeet estävät usein dopamiinia, adrenaliinia, histamiinia, ym, hieman eri tavoilla. Tuo neurolepti-lääkkeen suora estävä vaikutus johtaa juuri siihen, että ihmisellä vaikea tehdä mitään sellaista kuin urheilu tai paremman ruokailutottumuskset, tai tehdä työtä, josta saa ne paremmat tottumukset.

Anonyymi kirjoitti:

Ihanko tosi? Uskotko todella noin, oletko itse kokenut niin, vai oletko kenties itse alalla, että aina jokaisessa tapauksessa ja tilanteessa, kohdellaan potilasta asiallisesti ja ettei lääkäreiden asenteet, vallankäyttö, tai henkilökohtaiset mielipiteet potilaasta tms. vaikuta sittenkin lopputulokseen ja potilaalle koituviin seurauksiin? Se olisikin kaunis ja todella tavoiteltavaa, että jokainen ihminen käsiteltäisiin ja kohdeltaisiin sen kyseessä olevan tilanteen mukaan, oli sitten kyseessä somaattinen tai muu vaiva. Eikä heti ensimmäisenä epäiltäisi mielenterveydellistä syytä. Ja että kuunneltaisiin ja kysyttäisiin potilaalta hänen näkemyksiään, ja kokemuksiaan esim. kivuista, niiden kovuudesta yms. Ja selvitettäisin, tutkittaisiin ja hoidettaisiin potilasta hänen sairaalaan tulosyyn mukaan.

Mitä pidempään olen itse asioinut terveydenhuollossa, olen saanut kyllä siitä toisenlaisen, jopa päinvastaisen kuvan. Kyllä se vain, ikävä kyllä on, että potilaalle aiemmin annettu diagnoosi vaikuttaa kaikkeen, kohteluun ja siihen, millaisena sinut nähdään ja millaisena sinua pidetään.

Viimeisessä kappalejaossasi esille tuomaasi näkökulmaan on minunkin helppo yhtyä ja olla asiasta aivan ja täysin samaa mieltä. Koska olen itsekin sitä nähnyt ja todeksi havainnut jopa omakohtaisesti. En ole nähnyt kyseisessä terveydenhuollossa, etenkin julkisella puolella olevien lääkäreiden selvässä asenteellisuudessa mt-potilaita kohtaan, heidän kohtelussaan ja heihin asennoitumisessa, tai heidän asianmukaisesta somaattisten oireiden tutkimisesta ja hoitamisesta ainakaan mitään muutosta ja parannusta parempaan suuntaan. Ikävä juttu, ja surullista kaikkinensa. 😢

Lue lisää

En maininnut, että aina olisi niin, tai aina olisi näin.
Tässäkään kohtaa ei voi yleistää, että kaikki asiat menisivät samalla tavalla.

En ole itse alalla, mutta kyllä, kokenut olen itse, paljon erilaistakin, esim. kohtelua, laidasta laitaan.
Kun aloin vuosia sitten toipua, olen ajatellut aika paljonkin miten kaikki on mennyt omalla kohdallani.
Muistan hyvin, kun olin erittäin huonossa kunnossa psyykkisesti, hain apua, mutten sitä kuitenkaan ottanut vastaan kun yritettiin auttaa.
Mielessäni sodin lääkityksiä vastaan, henkilökunta oli usein " syvältä ", jne. Oli sellainen kapinahenki päällä jatkuvasti.

Kävi niin hyvin, että lopulta sain hyvää hoitoa, välittävää, ymmärtävää, ammattitaitoista, keskusteluapua, mahdollisimman vähän lääkkeitä, ja tärkein, sain työkalut työskennelläkseni oman itseni kanssa.
Eli henkinen kasvu ja kehitys oli suuressa muutoksessa tuossa vaiheessa. Tai toki myös jatkuu lopun elämää, tavallaan me kasvetaan kuolemaan asti.

Nykyään kun harvoin olen tekemisissä psykiatrian kanssa, käynti silloin tällöin, ajattelen asioita, ja asioista, erilailla kuin aikoinaan.
Toipuminen sai aikaan sen, että pystyn ja uskallan selkeästi ilmaista omat mielipiteeni, kieltäytyä esim. lääkkeistä, kokiessani ne tarpeettomiksi.
Lääkkeiden haitoista pystyy puhumaan lääkäreille aivan asiallisesti niin, etteivät he tulkitse puhetta mitenkään psykoottiseksi tai harhaiseksi.

Olen itsekin arvostellut psykiatriaa joskus hyvinkin tylysti juuri sen takia, kun on kokemus monilta vuosilta, mutta silmieni auettua näen siinä nykyään myös hyvää enemmän kuin aiemmin.
Jollain tavoin voisin ehkä ajatella nykyajatteluani jälkiviisaudeksi, olen tietoinen mikä meni aikoinaan pieleen, ja mitä kaikkea siitä seurasi.
Sekä myös, miten voin välttää, ettei elämä menisi enää niin solmuun.

Mutta mitään ei voi koskaan yleistää, jokainen kokee asiat itse ja muokkaavat niistä oman käsityksensä.

Anonyymi kirjoitti:

En tiedä, kuka tämä kirjoittaja on, mutta kuulostaa ihan joltain psykiatrin ammattilaisen tekemältä viestiltä. Minä näen vain anonymous-viestit, en tiedä kenelle vastaan. Kokemukseni mukaan kuitenkin ihmisille määrätään liian paljon esimerkiksi atyyppisiä neurolepteja, määrätään diagnooseja sen lääkkeen vuoksi. Useat potilaat karsastava esimerkiksi neurolepteja, mutta se ei liity ainakaan aina sairaudentunnottomuuteen. Ne lääkkeet estävät usein dopamiinia, adrenaliinia, histamiinia, ym, hieman eri tavoilla. Tuo neurolepti-lääkkeen suora estävä vaikutus johtaa juuri siihen, että ihmisellä vaikea tehdä mitään sellaista kuin urheilu tai paremman ruokailutottumuskset, tai tehdä työtä, josta saa ne paremmat tottumukset.

Lue lisää

Mikä saa tämän kirjoituksen kuulostamaan ammattimaiselta?

Anonyymi kirjoitti:

Katsokaapa myös tuore "Kelan tutkimus ja tilastot" -tweetti, jossa on liikkuva graafi siitä, miten mielenterveyden häiriöiden vuoksi kuntoutuksille joutuvien määrä kasvaa vuosi vuodelta. Samalla ajalla SSRI-lääkkeiden sekä atyyppisten neuroleptien määräyksien määrä on kasvanut hyvin voimakkaasti, osaksi lääketehtaiden ja muiden tarkoitusten perusteella. Tällaisista asioista on hyvin vaikea tehdä selviä johtopäätöksiä, koska on hyvin vaikea päätellä sitä, mikä on syy ja seuraus ja niin edelleen.

Vähintään tuosta herää se kysymys, että jos nuo uudemmat lääkkeet, joihin lääketehtailla on ollut patentit, ovat sellaisia selvästi tehokkaampia ja turvallisia täsmälääkkeitä, niin miksi kuntoutujien määrä kasvaa tuolla tavalla? Esimerkiksi SSRI-lääkkeet masennukseen. Erityisesti atyyppisillä neurolepteilla on voimakkaita sivuvaikutuksia, ja niitä edelleen määrätään todella helposti kaikenlaisiin oireisiin. SSRI-lääkkeiden patentit ovat loppuneet ja geneerisiä versioita on ollut pitkään saatavilla, joten markkinoilla siirryttiin noihin atyyppisiin neurolepteihin, joita nykyiset psykiatrit ovat tottuneet määräämään. Osaksi diagnoosin tekoa määrittää se, että tietyllä diagnoosilla voi määrätä näitä lääkkeitä, ja tietty diagnoosi myös oikeuttaa sen lääkkeen käyttöön, kela-tukeen, 112-korvaukseen kela-kortissa ja muuhun sellaiseen.

Nykyään muuten johtavat ja vaikuttavat psykiatrit puskevat atyyppisten neuroleptien injektio-vaihtoehtoja voimakkaasti. Miksi? Vaikka osa siitä syystä voi liittyä esimerkiksi potilaan kontrollointiin, eli pakotaan potilas ottamaan lääke, jota hän ei muuten ottaisi, niin osa asiasta liittyy siihen, että lääketehtailla on patentit niihin injektioihin. Edelleen suurin osa lääkäreistä ei ole salaliitossa tai muuta sellaista, he itse ajattelevat toimivan parhaiden käytäntöjen mukaan ja muuta sellaista. Jotkut psykiatrit saavat reilusti tukea luennoista ja muusta sellaisesta, mutta yleisesti he varmaankin uskovat toimivansa moraalisesti ja lääketieteellisissä tilanteissa pääsääntöisesti oikein.

https://twitter.com/kelantutkimus/status/1556901076397424640?s=21&t=ta_u_xDFtOJIVpX9NnJXYg

Mielenterveyskuntoutujien määrä on kasvanut 890 % viimeisen 25 vuoden aikana. Heitä on jo merkittävästi enemmän kuin kaikkia muita kuntoutujia yhteensä. 📊
#mielenterveys #kuntoutus #tilasto @KelaFpa
Lisää kuntoutuksesta: kela.fi/kuntoutus-tiet…

Lue lisää

Huomionarvoista on myös se, että samaan aikaan itsemurhien määrä on laskenut lähes samassa suhteessa, mitä kuntouttavien määrä on lisääntynyt. Onko se jopa vastaus siihen kysymykseen, että onko kyseinen kuntoutus tehokasta?

Huomionarvoista on myös se, että viimeaikaisten kuntoutustuki päätösten kasvun taustalla on nimenomaan ahdistus, jota perniteisesti on hoidettu bentsoilla.

Anonyymi kirjoitti:

Huomionarvoista on myös se, että samaan aikaan itsemurhien määrä on laskenut lähes samassa suhteessa, mitä kuntouttavien määrä on lisääntynyt. Onko se jopa vastaus siihen kysymykseen, että onko kyseinen kuntoutus tehokasta?

Huomionarvoista on myös se, että viimeaikaisten kuntoutustuki päätösten kasvun taustalla on nimenomaan ahdistus, jota perniteisesti on hoidettu bentsoilla.

Lue lisää

Neurolepit lamaavat hermostojen dopamiini-, serotoniini- ja antihistamiini-reseptoreja voimakkaasti, mikä lamauttaa sen potilaan tahdot tai motivaation tehdä mitään, sekä pilaa hänen terveytensä. Ei se ole ihmisen arvoista elämää. Tai oikeastaan, jos te potilaana olette tyytyväinen neurolepteihin ja psykiatrien diagnooseihin, niin minun puolestani saatte jatkaa sillä linjalla. En vastusta sinänsä lääkkeitä, ei siinä ole mitään pahaa. Fiksummat meistä osaavat edes navigoida niin, että saavat jotain parempia lääkkeitä tai muuta sellaista, jos eivät tahdo olla kokonaan ilman lääkkeitä.

Anonyymi kirjoitti:

Neurolepit lamaavat hermostojen dopamiini-, serotoniini- ja antihistamiini-reseptoreja voimakkaasti, mikä lamauttaa sen potilaan tahdot tai motivaation tehdä mitään, sekä pilaa hänen terveytensä. Ei se ole ihmisen arvoista elämää. Tai oikeastaan, jos te potilaana olette tyytyväinen neurolepteihin ja psykiatrien diagnooseihin, niin minun puolestani saatte jatkaa sillä linjalla. En vastusta sinänsä lääkkeitä, ei siinä ole mitään pahaa. Fiksummat meistä osaavat edes navigoida niin, että saavat jotain parempia lääkkeitä tai muuta sellaista, jos eivät tahdo olla kokonaan ilman lääkkeitä.

Lue lisää

Kun potilas lamaantuu tarpeeksi, jossain vaiheessa voi itsemurhariski nousta.
Kun tahdot ja motivaatio katoavat elämästä, alkaa siinä kyllä miettiä, onko missään enää järkeä.
Omalla kohdallani ainakin lääkitykset aiheuttivat sen, ettei elämä tuntunut yhtään miltään, ja itsaria tuli yritettyä useampaan kertaan.
Että niinkin päin voi käydä, vaikka en toki kiellä, monet saattavat estyä tekemästä itsaria lääkkeiden ansiosta.

Anonyymi kirjoitti:

Neurolepit lamaavat hermostojen dopamiini-, serotoniini- ja antihistamiini-reseptoreja voimakkaasti, mikä lamauttaa sen potilaan tahdot tai motivaation tehdä mitään, sekä pilaa hänen terveytensä. Ei se ole ihmisen arvoista elämää. Tai oikeastaan, jos te potilaana olette tyytyväinen neurolepteihin ja psykiatrien diagnooseihin, niin minun puolestani saatte jatkaa sillä linjalla. En vastusta sinänsä lääkkeitä, ei siinä ole mitään pahaa. Fiksummat meistä osaavat edes navigoida niin, että saavat jotain parempia lääkkeitä tai muuta sellaista, jos eivät tahdo olla kokonaan ilman lääkkeitä.

Lue lisää

Lääkehoito ei ole sama asia kuin kuntoutus, vaikka hoitovastaisuuden perusteet niin antaa ymmärtää.

Päinvastoin, tilasto on osoitus että nykyisin saa paljon helpommin monipuolisempaa kuntoutusta kun 10-20 vuotta sitten.

Koko kuntoutuksen idea on se, ettei ihmisiä hillota ikuisuuksia, vaan että he pääsevät elämässään eteenpäin.

Anonyymi kirjoitti:

Ainahan niitä sudenkuoppia on olemassa, asiassa kuin asiassa.
Mutta jos sattuisi niin, että yksi lääkäri jostain kumman syystä ei pitäisi potilaasta, tai virkaintonsa, tai minkä muun syyn tahansa takia suosittelisi/määräisi pakkohoitoon, niin pakkohoitoa varten tarvitaan useamman kuin yhden lääkärin päätös.

Pakkohoitoa ennenhän ollaan tarkkailussa, jonka aikana tehdään pakkohoitopäätökset, jos tarve niin vaatii.
Tarkkailun aikana kyllä selviää, onko ihminen hoidon tarpeessa vai ei.
Siinä vaiheessa on jo paljon ihmisen/potilaan omasta voinnista moni asia kiinni.

Lue lisää

Pärstäkerroinpointti ei tainnut sulla ihan mennä maaliin asti. Pelkkä rehellisyys voi olla pakkohoitoon vievä tekijä, mutta jokainen sairas ei kuulu lukkojen taakse.

Kuten moottorisahajonglöörilla, jonka kertomuksia omasta työstään lääkärit eivät pitäneet uskottavina.

Ei muakaan ole uskottu työssäkäyväksi vaan kuntouttavan asiakkaaksi, vaikka oli yksityisen lääkäriketjun sairauslomapaperi näyttää. Katsokaas kun siellä on sellainen sääntö että kollegaa peesataan oli mikä oli. Mitään hyötyä tuosta jaksosta ei ollut.

Anonyymi kirjoitti:

Pärstäkerroinpointti ei tainnut sulla ihan mennä maaliin asti. Pelkkä rehellisyys voi olla pakkohoitoon vievä tekijä, mutta jokainen sairas ei kuulu lukkojen taakse.

Kuten moottorisahajonglöörilla, jonka kertomuksia omasta työstään lääkärit eivät pitäneet uskottavina.

Ei muakaan ole uskottu työssäkäyväksi vaan kuntouttavan asiakkaaksi, vaikka oli yksityisen lääkäriketjun sairauslomapaperi näyttää. Katsokaas kun siellä on sellainen sääntö että kollegaa peesataan oli mikä oli. Mitään hyötyä tuosta jaksosta ei ollut.

Lue lisää

Se että yksi moottorisahajonglööri ei kuulu pakkohoitoon, on huono argumentti sille, ettenkö minä kuuluisi pakkohoitoon.

Anonyymi kirjoitti:

En maininnut, että aina olisi niin, tai aina olisi näin.
Tässäkään kohtaa ei voi yleistää, että kaikki asiat menisivät samalla tavalla.

En ole itse alalla, mutta kyllä, kokenut olen itse, paljon erilaistakin, esim. kohtelua, laidasta laitaan.
Kun aloin vuosia sitten toipua, olen ajatellut aika paljonkin miten kaikki on mennyt omalla kohdallani.
Muistan hyvin, kun olin erittäin huonossa kunnossa psyykkisesti, hain apua, mutten sitä kuitenkaan ottanut vastaan kun yritettiin auttaa.
Mielessäni sodin lääkityksiä vastaan, henkilökunta oli usein " syvältä ", jne. Oli sellainen kapinahenki päällä jatkuvasti.

Kävi niin hyvin, että lopulta sain hyvää hoitoa, välittävää, ymmärtävää, ammattitaitoista, keskusteluapua, mahdollisimman vähän lääkkeitä, ja tärkein, sain työkalut työskennelläkseni oman itseni kanssa.
Eli henkinen kasvu ja kehitys oli suuressa muutoksessa tuossa vaiheessa. Tai toki myös jatkuu lopun elämää, tavallaan me kasvetaan kuolemaan asti.

Nykyään kun harvoin olen tekemisissä psykiatrian kanssa, käynti silloin tällöin, ajattelen asioita, ja asioista, erilailla kuin aikoinaan.
Toipuminen sai aikaan sen, että pystyn ja uskallan selkeästi ilmaista omat mielipiteeni, kieltäytyä esim. lääkkeistä, kokiessani ne tarpeettomiksi.
Lääkkeiden haitoista pystyy puhumaan lääkäreille aivan asiallisesti niin, etteivät he tulkitse puhetta mitenkään psykoottiseksi tai harhaiseksi.

Olen itsekin arvostellut psykiatriaa joskus hyvinkin tylysti juuri sen takia, kun on kokemus monilta vuosilta, mutta silmieni auettua näen siinä nykyään myös hyvää enemmän kuin aiemmin.
Jollain tavoin voisin ehkä ajatella nykyajatteluani jälkiviisaudeksi, olen tietoinen mikä meni aikoinaan pieleen, ja mitä kaikkea siitä seurasi.
Sekä myös, miten voin välttää, ettei elämä menisi enää niin solmuun.

Mutta mitään ei voi koskaan yleistää, jokainen kokee asiat itse ja muokkaavat niistä oman käsityksensä.

Lue lisää

”"Lääkkeiden haitoista pystyy puhumaan lääkäreille aivan asiallisesti niin, etteivät he tulkitse puhetta mitenkään psykoottiseksi tai harhaiseksi.”

Kun minä kerroin lääkkeiden haitoista, niin psykologi kirjoitti potilaskertomukseen, että potilaalla on paranoidista ajattelua liittyen mm nykylääkitykseen! Minulla on siitä ne potilaskertomukset todisteena. Eli sellaista voi tapahtua.

En ehkä vakavan diagnoosin saaneena oikein ymmärrä tätä ilmiötä kovin hyvin, mutta jos omaan subjektiiviseen kokemukseeni (joka on melkeinpä ainoa asia käyttäytymisen ohella, jota psykiatriassa osataan mitata hoidollisena "vasteena") nojaan, niin mikään lääke oli sillä minkälainen affiniteetti d2 reseptoreihin tahansa, ei muuttanut ajatusmaailmaani eikä uskomuksiani. Niiden ainoa vaikutus ilmeni akatisiana ja pakkoliikkeinä. Kävin lyhyessä ajassa läpi valtavan arsenaalin neuroleptejä kunnes tajusin, että lääkärit eivät tajua mitä hoitavat, ja lopetin syömästä niitä kertomatta psykiatreille. Psykiatrin oli täysin mahdotonta erottaa, söinkö lääkkeitä vai ei, koska niillä ei ollut mitään vastetta kokemusmaailmaani, vain fyysiseen terveyteeni. Ei dopamiinireseptorien salpaaminen oikeasti mitään spesifiä psykoosia hoida, vaan d2 reseptorien signaalien kulun vaimentaminen vaimentaa parhaimmillaankin yhteyttä alempien limbisten hermoratojen ja etuotsalohkon eli toiminnanohjauksesta vastaavien ratojen välillä, jolloin ihmisen paranoidiset ajatukset eivät ehkä joillakin potilailla tuota yhtä voimakkaita kehollisia pelkoreaktioita. Samasta syystä niillä hoidetaan tai yritetään hoitaa aggressiivisuutta ja samasta syystä ne pahentavat joidenkin psykoosipotilaiden korostunutta apaattisuutta eli negatiivisia oireita, koska mm. huonosta itsetunnosta johtuen monilla odotukset sosiaalisista palkkioista ovat jo valmiiksi heikkoja eli dopamiinivasteet ovat heikkoja suhteessa toiminnasta odotettavissa oleviin palkintoihin. Kaikki psykoottiset ihmiset eivät kuitenkaan ole paranoidisia, eivät edes erityisen ahdistuneita. He ovat vaan kummallisia ja uskovat psykiatrien mielestä käsittämättömiin asioihin, mikä on psykoottisuuden ensisijainen kriteeri ei se, onko ihminen erityisen pelokas tai aggressiivinen vai ei. Lisäksi on todennäköistä vähäisestä tutkimusnäytöstä huolimatta, että monet tavalliset rauhoittavat toimivat monilla ihan yhtä hyvin akuutin psykoosin hoidossa kuin neuroleptitkin, koska ne vähentävät samalla tavalla oiretasolla ihmisen ahdistusta ja pelkotiloja. Se mihinkä lääkkeellä on oletusarvoisesti suurin affiniteetti ei välttämättä suoraan kerro siitä, mitenkä tehokkaasti se hoitaa mitäkin spesifiä psyykkistä häiriötä, koska etenkin vakavissa mielenterveyshäiriöissä kyse on sekä masennuksesta, ahdistuneisuudesta, levottomuudesta, apaattisuudesta ja niiden kaikista eri kombinaatioista eri yksilöissä. Jos vertaat esimerkiksi Hamiltonin skaalaa ja PANSS-skaalaa niin ymmärrät, miksi toisessa on usein maksimipisteet 50 ja toisessa 210 pistettä. PANSS-skaala käsittää koko psyykkisen pahoinvoinnin kirjon masennuksesta ja ahdistuksesta kiihtymykseen ja paranoiaan.

Anonyymi kirjoitti:

En ehkä vakavan diagnoosin saaneena oikein ymmärrä tätä ilmiötä kovin hyvin, mutta jos omaan subjektiiviseen kokemukseeni (joka on melkeinpä ainoa asia käyttäytymisen ohella, jota psykiatriassa osataan mitata hoidollisena "vasteena") nojaan, niin mikään lääke oli sillä minkälainen affiniteetti d2 reseptoreihin tahansa, ei muuttanut ajatusmaailmaani eikä uskomuksiani. Niiden ainoa vaikutus ilmeni akatisiana ja pakkoliikkeinä. Kävin lyhyessä ajassa läpi valtavan arsenaalin neuroleptejä kunnes tajusin, että lääkärit eivät tajua mitä hoitavat, ja lopetin syömästä niitä kertomatta psykiatreille. Psykiatrin oli täysin mahdotonta erottaa, söinkö lääkkeitä vai ei, koska niillä ei ollut mitään vastetta kokemusmaailmaani, vain fyysiseen terveyteeni. Ei dopamiinireseptorien salpaaminen oikeasti mitään spesifiä psykoosia hoida, vaan d2 reseptorien signaalien kulun vaimentaminen vaimentaa parhaimmillaankin yhteyttä alempien limbisten hermoratojen ja etuotsalohkon eli toiminnanohjauksesta vastaavien ratojen välillä, jolloin ihmisen paranoidiset ajatukset eivät ehkä joillakin potilailla tuota yhtä voimakkaita kehollisia pelkoreaktioita. Samasta syystä niillä hoidetaan tai yritetään hoitaa aggressiivisuutta ja samasta syystä ne pahentavat joidenkin psykoosipotilaiden korostunutta apaattisuutta eli negatiivisia oireita, koska mm. huonosta itsetunnosta johtuen monilla odotukset sosiaalisista palkkioista ovat jo valmiiksi heikkoja eli dopamiinivasteet ovat heikkoja suhteessa toiminnasta odotettavissa oleviin palkintoihin. Kaikki psykoottiset ihmiset eivät kuitenkaan ole paranoidisia, eivät edes erityisen ahdistuneita. He ovat vaan kummallisia ja uskovat psykiatrien mielestä käsittämättömiin asioihin, mikä on psykoottisuuden ensisijainen kriteeri ei se, onko ihminen erityisen pelokas tai aggressiivinen vai ei. Lisäksi on todennäköistä vähäisestä tutkimusnäytöstä huolimatta, että monet tavalliset rauhoittavat toimivat monilla ihan yhtä hyvin akuutin psykoosin hoidossa kuin neuroleptitkin, koska ne vähentävät samalla tavalla oiretasolla ihmisen ahdistusta ja pelkotiloja. Se mihinkä lääkkeellä on oletusarvoisesti suurin affiniteetti ei välttämättä suoraan kerro siitä, mitenkä tehokkaasti se hoitaa mitäkin spesifiä psyykkistä häiriötä, koska etenkin vakavissa mielenterveyshäiriöissä kyse on sekä masennuksesta, ahdistuneisuudesta, levottomuudesta, apaattisuudesta ja niiden kaikista eri kombinaatioista eri yksilöissä. Jos vertaat esimerkiksi Hamiltonin skaalaa ja PANSS-skaalaa niin ymmärrät, miksi toisessa on usein maksimipisteet 50 ja toisessa 210 pistettä. PANSS-skaala käsittää koko psyykkisen pahoinvoinnin kirjon masennuksesta ja ahdistuksesta kiihtymykseen ja paranoiaan.

Lue lisää

Vaikka erilaisuuden hyväksyminen onkin osa yhteiskunnan onglemaa, niin “kummallisuutta” ei kannata gloorifoida. Valitettavasti näillä kummallisilla ihmisillä on tapana generoida ongelmia ympäristöön, vaikka ne eivät suoranaisesti uhkaisikaan henkeä tai terveyttä. Esimerkiksi jatkuva kummallisilla asiolla häiriköinti ei ole “uhriton rikos.”

Mitä agressiivisiin ihmisiin tulee, niin arvaten ne haluaisivat syödä rauhoittavia, mutta kuten itse sanoit lähes samat hyödyt saadaan neurolepteillä, pienemmällä riskillä, että ihminen jäisi pahasti koukkuun rauhoittaviin.

Anonyymi kirjoitti:

Vaikka erilaisuuden hyväksyminen onkin osa yhteiskunnan onglemaa, niin “kummallisuutta” ei kannata gloorifoida. Valitettavasti näillä kummallisilla ihmisillä on tapana generoida ongelmia ympäristöön, vaikka ne eivät suoranaisesti uhkaisikaan henkeä tai terveyttä. Esimerkiksi jatkuva kummallisilla asiolla häiriköinti ei ole “uhriton rikos.”

Mitä agressiivisiin ihmisiin tulee, niin arvaten ne haluaisivat syödä rauhoittavia, mutta kuten itse sanoit lähes samat hyödyt saadaan neurolepteillä, pienemmällä riskillä, että ihminen jäisi pahasti koukkuun rauhoittaviin.

Lue lisää

Kannatat ilmeisesti kaikkien psyykkisesti sairaaksi leimattujen ja vaikeuksista kärsivien lääkkeitä täyteen pumppaamista. Sillähän ne kaikki ihmisen vaivat, oireet ja sinullekin ilmeisesti "ongelmia" aiheuttamiset korjaantuisivat.

Lienetkö vielä peräti jonkin sortin rasisti? Tekstisi ja argumenttisi sävystä päätellen.
Ainakin sulla on selvästi asenteellinen suhtautuminen mt-, tai elämässään muista vaikeuksista kärsiviä kohtaan.

Oletko koskaan edes ajatellut, tai yrittänyt asettua toisen ihmisen asemaan, rooliin ja tilanteeseen? Kokeile edes. Voi olla avartava ja omaa ajattelua muuttava kokemus.

Anonyymi kirjoitti:

Vaikka erilaisuuden hyväksyminen onkin osa yhteiskunnan onglemaa, niin “kummallisuutta” ei kannata gloorifoida. Valitettavasti näillä kummallisilla ihmisillä on tapana generoida ongelmia ympäristöön, vaikka ne eivät suoranaisesti uhkaisikaan henkeä tai terveyttä. Esimerkiksi jatkuva kummallisilla asiolla häiriköinti ei ole “uhriton rikos.”

Mitä agressiivisiin ihmisiin tulee, niin arvaten ne haluaisivat syödä rauhoittavia, mutta kuten itse sanoit lähes samat hyödyt saadaan neurolepteillä, pienemmällä riskillä, että ihminen jäisi pahasti koukkuun rauhoittaviin.

Lue lisää

Neurolepteillä on pahemmat sivuvaikutukset kuin rauhoittavilla.

Anonyymi kirjoitti:

Neurolepteillä on pahemmat sivuvaikutukset kuin rauhoittavilla.

Neurolepteilla on todella vakavia sivuvaikutuksia. Metabolisia vaikutuksia kuten ylipaino, 2-tyypin diabetes, ym. Sitten keskushermostossa tapahtuvia vaikutuksia, kuten zombimainen olotila, aloitekyvyttömyys, jopa aivojen surkastuminen, Parkinsonin taudin kaltaiset pysyvät oireet kuten kielen pakonomainen liikkuminen ja niin edelleen.

Jotkut huumeet, kuten amfetamiini tai kokaiini vaikuttavat dopamiini-reseptoreihin niin, että ne lisäävät dopamiinin vaikutusta keskustehermostoon. Se vaikutus liittyy mielihyvään, motivaatioon ja muuhun sellaiseen. Myös monet ADHD-lääkkeet vaikuttavat dopamiini-reseptoreihin. Esimerkiksi USA:ssa yliopisto-opiskelijat käyttävät näitä lääkkeitä todella valtavia määriä esimerkiksi tenttiin valmistautuessaan. Ihmiset tahtovat käyttää dopamiini-reseptoreja aktivoivia lääkkeitä tai huumeita. Neuroleptit toimivat päinvastoin, ne salpaavat dopamiini-reseptoreja, mikä voi tuntua todella epämiellyttävältä, viedä motivaation tehdä mitään ja muuta sellaista. Ei monikaan, joka ymmärtää tuon vaikutusmekanismin tahdo estää dopamiini-reseptoreja, ellei ole ihan pakko.

Anonyymi kirjoitti:

Vaikka erilaisuuden hyväksyminen onkin osa yhteiskunnan onglemaa, niin “kummallisuutta” ei kannata gloorifoida. Valitettavasti näillä kummallisilla ihmisillä on tapana generoida ongelmia ympäristöön, vaikka ne eivät suoranaisesti uhkaisikaan henkeä tai terveyttä. Esimerkiksi jatkuva kummallisilla asiolla häiriköinti ei ole “uhriton rikos.”

Mitä agressiivisiin ihmisiin tulee, niin arvaten ne haluaisivat syödä rauhoittavia, mutta kuten itse sanoit lähes samat hyödyt saadaan neurolepteillä, pienemmällä riskillä, että ihminen jäisi pahasti koukkuun rauhoittaviin.

Lue lisää

Ihmisten erilaisuulla, tai kuten edellä kirjoittanut kuvasi, leimaavasti tosin, "kummallisilla ihmisten ominaisuuksilla", ( itse kylläkin käyttäisin aivan erilaista vähän enemmän sivistyneempää ilmaisua), ei kyllä mitään gloorifioida. Ja tuskin kukaan niin tekeekään.

Jokainen on omanlaisensa. Ei meidän pidä, eikä tarvitse ollakaan samanlaisia, eikä toistemme klooneja. Siitä on hyvin lyhyt askel siihen, että kaikkien pitäisi olla samanlaisia, robottimaisia olentoja, jotka käyttäytyvät samalla tavalla. Ja tällöin on vaarana rasismin, profiloinnin, eugeniikan, luokittelun, tai rasismin lisääntyminen.

Huomattavasti tärkeämpää olisi enemmän oppia ymmärtämään erilaisuutta, erilaisia persoonallisuudenpiirteitä ja käyttäytymistä. Se on avain hyväksymiseen.

Anonyymi kirjoitti:

Kannatat ilmeisesti kaikkien psyykkisesti sairaaksi leimattujen ja vaikeuksista kärsivien lääkkeitä täyteen pumppaamista. Sillähän ne kaikki ihmisen vaivat, oireet ja sinullekin ilmeisesti "ongelmia" aiheuttamiset korjaantuisivat.

Lienetkö vielä peräti jonkin sortin rasisti? Tekstisi ja argumenttisi sävystä päätellen.
Ainakin sulla on selvästi asenteellinen suhtautuminen mt-, tai elämässään muista vaikeuksista kärsiviä kohtaan.

Oletko koskaan edes ajatellut, tai yrittänyt asettua toisen ihmisen asemaan, rooliin ja tilanteeseen? Kokeile edes. Voi olla avartava ja omaa ajattelua muuttava kokemus.

Lue lisää

Olen aina kuvitellut että minulla olisi ripaus empatiaa, ja olen mielestäni tehnyt keskivertoa enemmän mielenterveyden ja niihden ihmisten hyväksi, mutta totuuttahan on vaikea arvioida itse.

Ehkä sen paljon tekemisen takia kuulen aina joskus, että olen sadisti, idiootti, psykopaatti, natsi ja tietenkin minun henkilökohtainen suosikkini nailonsukka kursitaja. Näitä tilanteita on edeltänyt aina se, että en ole jostain syystä toiminut tai ajatellut, niin kuin sanoja on vaatinut, vaan jostain syystä minulla on ollut omat hoksottimet.

Ajanoloon huomasin myös että näillä ihmisillä oli yhteisiä luonteenpiirteitä, jotka pistävät “hälytyskelloni” soimaan, joskus tietenkin turhaan, mutta yllättävän usein olen ollut oikeassa.

Kerro, onko se siis rasismia, jos autan vain ihmisiä jotka mielestäni aidosti kaipaavat apua, vai pitäisikö apuni koskea pyyteettömästi vaikka narsisteja?

Anonyymi kirjoitti:

Ihmisten erilaisuulla, tai kuten edellä kirjoittanut kuvasi, leimaavasti tosin, "kummallisilla ihmisten ominaisuuksilla", ( itse kylläkin käyttäisin aivan erilaista vähän enemmän sivistyneempää ilmaisua), ei kyllä mitään gloorifioida. Ja tuskin kukaan niin tekeekään.

Jokainen on omanlaisensa. Ei meidän pidä, eikä tarvitse ollakaan samanlaisia, eikä toistemme klooneja. Siitä on hyvin lyhyt askel siihen, että kaikkien pitäisi olla samanlaisia, robottimaisia olentoja, jotka käyttäytyvät samalla tavalla. Ja tällöin on vaarana rasismin, profiloinnin, eugeniikan, luokittelun, tai rasismin lisääntyminen.

Huomattavasti tärkeämpää olisi enemmän oppia ymmärtämään erilaisuutta, erilaisia persoonallisuudenpiirteitä ja käyttäytymistä. Se on avain hyväksymiseen.

Lue lisää

Nyt ei puhuta itsestäänselvyyksistä, vaan siitä, että ihminen tulee kampaamoon useita kertoja viikossa, usean vuoden ajan, ja uhkaa tehdä itsemurhan, vain siksi, että kampaaja on hölmöyksissään kuunnellut häntä ja antanut viidentoista prosentin alennuksen ensimmäisestä hiustenvärjäyksestä.

Tarina on tietenkin keksitty, koska syyt, mutta jos teidän mielikuvitus ei kykene tuohon tarinaan, niin ette te kyllä tiedä mielenterveydestäkään ihan kaikkea.

Anonyymi kirjoitti:

Neurolepteilla on todella vakavia sivuvaikutuksia. Metabolisia vaikutuksia kuten ylipaino, 2-tyypin diabetes, ym. Sitten keskushermostossa tapahtuvia vaikutuksia, kuten zombimainen olotila, aloitekyvyttömyys, jopa aivojen surkastuminen, Parkinsonin taudin kaltaiset pysyvät oireet kuten kielen pakonomainen liikkuminen ja niin edelleen.

Jotkut huumeet, kuten amfetamiini tai kokaiini vaikuttavat dopamiini-reseptoreihin niin, että ne lisäävät dopamiinin vaikutusta keskustehermostoon. Se vaikutus liittyy mielihyvään, motivaatioon ja muuhun sellaiseen. Myös monet ADHD-lääkkeet vaikuttavat dopamiini-reseptoreihin. Esimerkiksi USA:ssa yliopisto-opiskelijat käyttävät näitä lääkkeitä todella valtavia määriä esimerkiksi tenttiin valmistautuessaan. Ihmiset tahtovat käyttää dopamiini-reseptoreja aktivoivia lääkkeitä tai huumeita. Neuroleptit toimivat päinvastoin, ne salpaavat dopamiini-reseptoreja, mikä voi tuntua todella epämiellyttävältä, viedä motivaation tehdä mitään ja muuta sellaista. Ei monikaan, joka ymmärtää tuon vaikutusmekanismin tahdo estää dopamiini-reseptoreja, ellei ole ihan pakko.

Lue lisää

Juurikin näin. Myös tunteet latistuvat.

Anonyymi kirjoitti:

Olen aina kuvitellut että minulla olisi ripaus empatiaa, ja olen mielestäni tehnyt keskivertoa enemmän mielenterveyden ja niihden ihmisten hyväksi, mutta totuuttahan on vaikea arvioida itse.

Ehkä sen paljon tekemisen takia kuulen aina joskus, että olen sadisti, idiootti, psykopaatti, natsi ja tietenkin minun henkilökohtainen suosikkini nailonsukka kursitaja. Näitä tilanteita on edeltänyt aina se, että en ole jostain syystä toiminut tai ajatellut, niin kuin sanoja on vaatinut, vaan jostain syystä minulla on ollut omat hoksottimet.

Ajanoloon huomasin myös että näillä ihmisillä oli yhteisiä luonteenpiirteitä, jotka pistävät “hälytyskelloni” soimaan, joskus tietenkin turhaan, mutta yllättävän usein olen ollut oikeassa.

Kerro, onko se siis rasismia, jos autan vain ihmisiä jotka mielestäni aidosti kaipaavat apua, vai pitäisikö apuni koskea pyyteettömästi vaikka narsisteja?

Lue lisää

Monesti ne haukkumiset tulevat juuri silloin, kun ei sano tai toimi, niin kuin on vaadittu.
Uskoisin, että usein tuohon vaikuttaa se, että sanomasi onkin täysin totta, ja myös ihminen, jolle sanot, tietää sen omalla kohdallaan todeksi, mutta kokee jonkinlaista ehkä haavoittuvuutta, kun jäikin kiinni, eli juuri sinä tiesit, mikä on homman nimi.

Sairas ihminen ei välttämättä halua ns. paljastua, olisiko taustalla häpeä, tms.
Totuus voi satuttaa, mutta totuus voi myös parantaa.

Anonyymi kirjoitti:

Vaikka erilaisuuden hyväksyminen onkin osa yhteiskunnan onglemaa, niin “kummallisuutta” ei kannata gloorifoida. Valitettavasti näillä kummallisilla ihmisillä on tapana generoida ongelmia ympäristöön, vaikka ne eivät suoranaisesti uhkaisikaan henkeä tai terveyttä. Esimerkiksi jatkuva kummallisilla asiolla häiriköinti ei ole “uhriton rikos.”

Mitä agressiivisiin ihmisiin tulee, niin arvaten ne haluaisivat syödä rauhoittavia, mutta kuten itse sanoit lähes samat hyödyt saadaan neurolepteillä, pienemmällä riskillä, että ihminen jäisi pahasti koukkuun rauhoittaviin.

Lue lisää

En ymmärtänyt yhtään, mikä osa tuosta tekstistä glorifioi kummallisuutta. Siinä sanotaan, kuten itse kirjoittajana sen käsitin, että kummallisuus on normatiivinen käsite eikä sitä välttämättä voi suoraan redusoida aivotason muuttujiin. Neuroleptit eivät suoraan hoida omituisia ajatuskulkuja, poikkeavia uskomuksia eivätkä mahdottomia kokemuksia, kaikkia niitä asioita jotka ovat psykoosin välttämättömiä määreitä. Aivot ja hermosto ovat monimutkainen elin, ja ihan primitiivisimmätkin tunnereaktiot ovat monien eri välittäjäainejärjestelmien ja hormonien säätelemiä. Niitäkään ei voi redusoida yksittäisen välittäjäaineen yli- tai alituotantoon ja siksi hyvin monenlaiset lääkkeet voivat hoitaa oiretasolla samoja ongelmia saati sitten oireyhtymiä, joissa on valtava määrä eri yhdistelmiä erilaisia oireita, usein vastakkaisia toisilleen (toiset liittyvät kiihtymystilaan, toinen lamaantumiseen). Jos sinulla on traumoja jostain kummallisesti käyttäytyvästä ihmisestä, joka on häiriköinyt mielenrauhaasi tai jonka uhriksi olet muuten joutunu, niin olen pahoillani siitä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että neuroleptit tehokkaasti hoitaisivat psykoottisia kokemuksia muuten kuin häiritsemällä ja vaimentamalla affektiivsiia ja kognitiivisia toimintoja. Minä en usko, että mikään psyykenlääke on pitkällä aikavälillä turvallinen tai edes tehokas hoitokeino primitiivireaktioiden hallinnassa oli kyse sitten aggressiosta tai psykoosista. Siksi puhuin akuutista psykoosista, en psykoottisten harhojen pitkäaikaishoidossa. Jos esimerkiksi hoidat aggressiivisesti käyttäytyvää pikkupoikaa neuroleptilla koko hänen lapsuutensa, niin altistat hänet valtaville terveysriskeille suhteessa siihen, että ottaisit selvää mikä on pikkulapsen aggressiivisen käyttäytymisen taustalla. Suomessa lääkitään lapsiakin neurolepteilla, kun he eivät käyttäydy kauniisti ja kivasti vaan ovat pelottavia ja uhkaavat vanhempiensa mielenrauhaa. Sinä et ehkä ole tietoinen tästä kehityskulusta ja olet ehkä siihen sitten tyytyväinen, mutta minua huolestuttaa niiden vaikutukset kasvavien lasten hermoston kehitykseen. Aggressiivisuus on alkukantainen puolustusreaktio eikä se yleensä turhan päiten aktivoidu ihmisessä, vaan siellä taustalla on usein syitä jonka takia ihmisen pitää puolustautua.

Anonyymi kirjoitti:

En ymmärtänyt yhtään, mikä osa tuosta tekstistä glorifioi kummallisuutta. Siinä sanotaan, kuten itse kirjoittajana sen käsitin, että kummallisuus on normatiivinen käsite eikä sitä välttämättä voi suoraan redusoida aivotason muuttujiin. Neuroleptit eivät suoraan hoida omituisia ajatuskulkuja, poikkeavia uskomuksia eivätkä mahdottomia kokemuksia, kaikkia niitä asioita jotka ovat psykoosin välttämättömiä määreitä. Aivot ja hermosto ovat monimutkainen elin, ja ihan primitiivisimmätkin tunnereaktiot ovat monien eri välittäjäainejärjestelmien ja hormonien säätelemiä. Niitäkään ei voi redusoida yksittäisen välittäjäaineen yli- tai alituotantoon ja siksi hyvin monenlaiset lääkkeet voivat hoitaa oiretasolla samoja ongelmia saati sitten oireyhtymiä, joissa on valtava määrä eri yhdistelmiä erilaisia oireita, usein vastakkaisia toisilleen (toiset liittyvät kiihtymystilaan, toinen lamaantumiseen). Jos sinulla on traumoja jostain kummallisesti käyttäytyvästä ihmisestä, joka on häiriköinyt mielenrauhaasi tai jonka uhriksi olet muuten joutunu, niin olen pahoillani siitä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että neuroleptit tehokkaasti hoitaisivat psykoottisia kokemuksia muuten kuin häiritsemällä ja vaimentamalla affektiivsiia ja kognitiivisia toimintoja. Minä en usko, että mikään psyykenlääke on pitkällä aikavälillä turvallinen tai edes tehokas hoitokeino primitiivireaktioiden hallinnassa oli kyse sitten aggressiosta tai psykoosista. Siksi puhuin akuutista psykoosista, en psykoottisten harhojen pitkäaikaishoidossa. Jos esimerkiksi hoidat aggressiivisesti käyttäytyvää pikkupoikaa neuroleptilla koko hänen lapsuutensa, niin altistat hänet valtaville terveysriskeille suhteessa siihen, että ottaisit selvää mikä on pikkulapsen aggressiivisen käyttäytymisen taustalla. Suomessa lääkitään lapsiakin neurolepteilla, kun he eivät käyttäydy kauniisti ja kivasti vaan ovat pelottavia ja uhkaavat vanhempiensa mielenrauhaa. Sinä et ehkä ole tietoinen tästä kehityskulusta ja olet ehkä siihen sitten tyytyväinen, mutta minua huolestuttaa niiden vaikutukset kasvavien lasten hermoston kehitykseen. Aggressiivisuus on alkukantainen puolustusreaktio eikä se yleensä turhan päiten aktivoidu ihmisessä, vaan siellä taustalla on usein syitä jonka takia ihmisen pitää puolustautua.

Lue lisää

Jo pelkästään neuroleptit voivat lisätä aggressiivisuutta, tai jopa aiheuttaa sitä.
Itsekin olen sitä mieltä, että lääkkeet olisivat paras vain akuuttiin vaiheeseen.
Mutta kumma kyllä, niitä määrätään syötäviksi vuosikausiksi.

Ja ainahan on totta, että kaikkeen pitäisi kaivaa esille ne juurisyyt, mikä jotakin oireilua saa aikaiseksi.
Mt-ongelmissa, kivuissa, ym.
Valitettavasti useimmiten hoidetaan vain oireita, ei syitä.

Anonyymi kirjoitti:

En ymmärtänyt yhtään, mikä osa tuosta tekstistä glorifioi kummallisuutta. Siinä sanotaan, kuten itse kirjoittajana sen käsitin, että kummallisuus on normatiivinen käsite eikä sitä välttämättä voi suoraan redusoida aivotason muuttujiin. Neuroleptit eivät suoraan hoida omituisia ajatuskulkuja, poikkeavia uskomuksia eivätkä mahdottomia kokemuksia, kaikkia niitä asioita jotka ovat psykoosin välttämättömiä määreitä. Aivot ja hermosto ovat monimutkainen elin, ja ihan primitiivisimmätkin tunnereaktiot ovat monien eri välittäjäainejärjestelmien ja hormonien säätelemiä. Niitäkään ei voi redusoida yksittäisen välittäjäaineen yli- tai alituotantoon ja siksi hyvin monenlaiset lääkkeet voivat hoitaa oiretasolla samoja ongelmia saati sitten oireyhtymiä, joissa on valtava määrä eri yhdistelmiä erilaisia oireita, usein vastakkaisia toisilleen (toiset liittyvät kiihtymystilaan, toinen lamaantumiseen). Jos sinulla on traumoja jostain kummallisesti käyttäytyvästä ihmisestä, joka on häiriköinyt mielenrauhaasi tai jonka uhriksi olet muuten joutunu, niin olen pahoillani siitä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että neuroleptit tehokkaasti hoitaisivat psykoottisia kokemuksia muuten kuin häiritsemällä ja vaimentamalla affektiivsiia ja kognitiivisia toimintoja. Minä en usko, että mikään psyykenlääke on pitkällä aikavälillä turvallinen tai edes tehokas hoitokeino primitiivireaktioiden hallinnassa oli kyse sitten aggressiosta tai psykoosista. Siksi puhuin akuutista psykoosista, en psykoottisten harhojen pitkäaikaishoidossa. Jos esimerkiksi hoidat aggressiivisesti käyttäytyvää pikkupoikaa neuroleptilla koko hänen lapsuutensa, niin altistat hänet valtaville terveysriskeille suhteessa siihen, että ottaisit selvää mikä on pikkulapsen aggressiivisen käyttäytymisen taustalla. Suomessa lääkitään lapsiakin neurolepteilla, kun he eivät käyttäydy kauniisti ja kivasti vaan ovat pelottavia ja uhkaavat vanhempiensa mielenrauhaa. Sinä et ehkä ole tietoinen tästä kehityskulusta ja olet ehkä siihen sitten tyytyväinen, mutta minua huolestuttaa niiden vaikutukset kasvavien lasten hermoston kehitykseen. Aggressiivisuus on alkukantainen puolustusreaktio eikä se yleensä turhan päiten aktivoidu ihmisessä, vaan siellä taustalla on usein syitä jonka takia ihmisen pitää puolustautua.

Lue lisää

Etkä varmaan tule ymmärtämään sitäkään, että tulee aina olemaan niin kummallisia ihmisiä, etteivät he tule präjäämään tässä yhteiskunnassa ilman lääkkeitä.

Anonyymi kirjoitti:

Etkä varmaan tule ymmärtämään sitäkään, että tulee aina olemaan niin kummallisia ihmisiä, etteivät he tule präjäämään tässä yhteiskunnassa ilman lääkkeitä.

Ja sinä etkä ehkä tule ymmärräkään, että on myös meitä, joilla on ollut skitsofrenia-diagnoosi tai vastaava vakava diagnoosi ja lääkitys, ja silti pärjäävät yhteiskunnassa ilman lääkkeitä.

Anonyymi kirjoitti:

Etkä varmaan tule ymmärtämään sitäkään, että tulee aina olemaan niin kummallisia ihmisiä, etteivät he tule präjäämään tässä yhteiskunnassa ilman lääkkeitä.

Harmi kyllä heikkolahjaisuutta ei voi lääkitä, sitten sinunkin kaltaiset pärjäisivät paremmin elämässään ja sopeutuisivat tehokkaammin yhteiskuntaan, joka vaatii tiettyä kapasiteettia ymmärtää monimutkaisia ja abstraktejakin ilmiöitä.

Kannattaa myös huomata, että Wunderinkin tutkimukset (prospektiivisia myös) sekä Wunderinkin (satunnaistettuja) keskittyivät erityisesti potilaiden toimintakykyyn, kuten työllistymiseen ja niin edelleen.

Jos ammattilaiset lamaavat hermoston vakavalla tasolla, esimerkiksi D2-dopamiinin estämisen kautta, niin ei sitä työkykyä usein tuoda takaisin sillä tavalla, että laitetaan potilas johonkin työkyvyn harjoitusryhmään tai muuta sellaista. Ihminen saa onnistumisia ja hyvänolon tunteita työssä juuri dopamiinireseptorien kautta.

Ei sekään kauheasti auta, jos samalla nuo neuroleptit lamaavat histamiini-reseptoreja, mikä aiheuttaa voimakasta väsymystä. Esimerkiksi ketiapiini (Ketipinor, Seroquel) väsyttää hyvin voimakkaasti jo 25 mg annoksilla, se johtuu luullakseni sen voimakkaasta antihistamiini-vaikutuksesta jo tuolla tasolla, ehkä myös noradrenaliinin estämisestä. Isommilla annoksilla tulee sitten toisia vaikutuksia. Alan ammattilaiset voivat puolestani kokeilla, että miltä edes tuon tason lääkitys tuntuu ja miten se vaikuttaa työkykyyn.

En usko, että Krapelin puhui aikoinaan esimerkiksi neuroleptien dopamiini-salpauksesta johtuvista negatiivisista oireista.

Anonyymi kirjoitti:

Kannattaa myös huomata, että Wunderinkin tutkimukset (prospektiivisia myös) sekä Wunderinkin (satunnaistettuja) keskittyivät erityisesti potilaiden toimintakykyyn, kuten työllistymiseen ja niin edelleen.

Lue lisää

Esimerkiksi Harrowin prospektiivisssa tutkimuksissa (15v, 20v), neuroleptien suurempi käyttö potilaan kohdalla yhdistyi huonompaan toimintakykyyn. Miten ne tutkimukset eroavat tästä Duodecimissa julkaistusta tutkimuksesta, paitsi ovat ehkä ainakin pidempiä? Syy ja seuraus ja paremmat tutkimukset.

Duodecim pääkirjoitus Henri Tuomiojalta.

HENRI TUOMILEHTO, dosentti, korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri
Vastuulääkäri, Uni Aava

<https://www.duodecimlehti.fi/duo17096>

---

[Maailman helpoin ja turvallisin keino laihduttaa: nuku enemmän](about:blank)

Tuore satunnaistettu tutkimus osoittaa, että unen määrän lisääminen systemaattisen opastuksen avulla vaikuttaa suotuisasti painonhallintaan (1). Tutkimukseen osallistui 80 henkilöä, joiden uniaika oli säännöllisesti alle 6,5 tuntia yössä ja painoindeksi 25-29,9 kg/m². Seuranta-aika oli neljä viikkoa.

Jo reilun tunnin yöunen lisääminen vähensi merkittävästi interventioryhmäläisten energiansaantia ja vähensi heidän painoaan ilman muutoksia ravitsemuksessa tai liikunnassa. Tutkimusryhmän mukaan paremmat opastukset unen määrän lisäämiseen tulisi jatkossa järjestelmällisesti liittää mukaan painonhallintaohjeistuksiin taistelussa lihavuusepidemiaa vastaan.

---

Tutkimukseen osallistuneet henkilöt olivat pitkän aikaa ylipainoisia ja heidän uniaikansa oli säännöllisesti ollut alle 6,5 tuntia. Oikeasti satunnaistettujen henkilöidön aika oli noin kaksi viikkoa. Tutkimuksen ensimmäinen tekijä "Esra Tasali" toimii UChicago Sleep Center:ssä.

Myönnän kyllä, että riittävä uni on kyllä erittäin tärkeää, mutta se ei ole ainakaan helpoin tai ainoa tapa laihduttaa. Ehkä usein joku muu asia vaikuttaa siihen, että henkilö ei nuku tarpeeksi ja muuta sellaista. Jotkut Duodecimin artikkeleista vaikuttavat aika tyhmiltä näin maallikon korvaan.

Anonyymi kirjoitti:

Jos ammattilaiset lamaavat hermoston vakavalla tasolla, esimerkiksi D2-dopamiinin estämisen kautta, niin ei sitä työkykyä usein tuoda takaisin sillä tavalla, että laitetaan potilas johonkin työkyvyn harjoitusryhmään tai muuta sellaista. Ihminen saa onnistumisia ja hyvänolon tunteita työssä juuri dopamiinireseptorien kautta.

Ei sekään kauheasti auta, jos samalla nuo neuroleptit lamaavat histamiini-reseptoreja, mikä aiheuttaa voimakasta väsymystä. Esimerkiksi ketiapiini (Ketipinor, Seroquel) väsyttää hyvin voimakkaasti jo 25 mg annoksilla, se johtuu luullakseni sen voimakkaasta antihistamiini-vaikutuksesta jo tuolla tasolla, ehkä myös noradrenaliinin estämisestä. Isommilla annoksilla tulee sitten toisia vaikutuksia. Alan ammattilaiset voivat puolestani kokeilla, että miltä edes tuon tason lääkitys tuntuu ja miten se vaikuttaa työkykyyn.

En usko, että Krapelin puhui aikoinaan esimerkiksi neuroleptien dopamiini-salpauksesta johtuvista negatiivisista oireista.

Lue lisää

Voit kysyä psykiatrilta tarkemmin esimerkiksi miksi tätä neuroleptiä laitetaan toisen päälle. Voit kysyä, että mihin reseptoreihin esimerkiksi ketiapiini vaikuttaa pienillä annoksilla kuten 25 mg, tai mihin reseptoreihin se vaikuttaa esimerkiksi 600 mg-annoksella ja mitä se tarkoittaa keskushermoston toiminnan kannalta. Tai edes mitkä sen lääkkeen affinineetit ovat eri reseptoreihin eri annoksilla. Jos psykiatri ei osaa antaa mitään hyvää vastausta, niin minä lähtisin sieltä paikasta pois.

Anonyymi kirjoitti:

Jos ammattilaiset lamaavat hermoston vakavalla tasolla, esimerkiksi D2-dopamiinin estämisen kautta, niin ei sitä työkykyä usein tuoda takaisin sillä tavalla, että laitetaan potilas johonkin työkyvyn harjoitusryhmään tai muuta sellaista. Ihminen saa onnistumisia ja hyvänolon tunteita työssä juuri dopamiinireseptorien kautta.

Ei sekään kauheasti auta, jos samalla nuo neuroleptit lamaavat histamiini-reseptoreja, mikä aiheuttaa voimakasta väsymystä. Esimerkiksi ketiapiini (Ketipinor, Seroquel) väsyttää hyvin voimakkaasti jo 25 mg annoksilla, se johtuu luullakseni sen voimakkaasta antihistamiini-vaikutuksesta jo tuolla tasolla, ehkä myös noradrenaliinin estämisestä. Isommilla annoksilla tulee sitten toisia vaikutuksia. Alan ammattilaiset voivat puolestani kokeilla, että miltä edes tuon tason lääkitys tuntuu ja miten se vaikuttaa työkykyyn.

En usko, että Krapelin puhui aikoinaan esimerkiksi neuroleptien dopamiini-salpauksesta johtuvista negatiivisista oireista.

Lue lisää

Kraepelin tutki varhaisiän dementiaa, ei nykymuotoista skitsofreniaa. Siihen sotkettiin kaikenmaailman aivokuppapotilaita, joita skitsofreenikoista oli 1900-luvun alussa huomattava osa myös suomalaisissa mielisairaaloissa. Aivotulehdus nimeltä encephalitis lethargica erotettiin skitsofreniasta 1900-luvun alussa sen jälkeen, kun Eugen Bleuer oli erottanut skitsofrenian ja maanis-depressiivisyyden toisistaan. Tuo aivotulehdus aiheutti mm. parkinsonismia, mitä myös neuroleptit aiheuttavat hyvin mittavalle osalle potilaista. Se aiheutti myös uneliaisuutta, apaattisuutta ja tylsistymistä, samoja oireita mitä neuroleptit tekevät vaikuttaessaan aivojen dopamiinijärjestelmään ja histamiinijärjestelmään. Ei ole ihme, että oireet ovat samankaltaisia. Toki myös psyykkiset traumat voivat aiheuttaa negatiivisa oireita, esimerkiksi jatkuva shokkitila jonka psykoosi aiheuttaa voi johtaa tunteiden latistumiseen. Ilmiö on verrattavissa siihen, että jos eläinkokeissa annettaan eläimille vaikeasti ennustettavia shokkeja, niin hän ei enää pysty reagoimaan johdonmukaisesti niihin ->eläin lakkaa etsimästä ulospääsytilaa ja muuttuu "non-affektiiviseksi". Oirekeskeinen biomedikaalinen psykiatria on jäälkeenjääneiden imbesillien luoma uskomusjärjestelmä, joka ei ymmärrä miten monimanisia ja monimutkaisia nuo hyvin tulkinnavaraiset "oireet" ja niiden taustalla vaikuttavat tekijät voivat olla.

En edes vastusta psyykelääkkeiden käyttöä, jos potilas oikeasti kokee hyötyvänsä siitä lääkkeestä. Jos joskus hyväksyn jonkun psykiatrisen lääkkeen omassa kehossani, niin yritän ainakin varmistaa, että psykiatri jotenkin oikeasti ymmärtää, mitä se lääke tekee kerhossa liittyen esimerkiksi serotoniini-, adrenaalini-, histamiini-, dopamiini-ym reseptoreihin.

Esimerkiksi minä en tahdo koskaan koskea mihinkään neurolepteihin, olivat ne sitten uusia tai vanhempia. Jos tahdot sen ketiapiinin väsyttävän vaikutuksen, niin siihen voisi antaa jotain vanhempaa antihistamiinia, mutta en tahdo sitä. Jotkut ADHD-lääkkeet voisivat auttaa keskittymiseen, mutta en tiedä antaisivatko he mitä, tai ainakin pitäisi mennä paljon testejä sitä varten. Joistain bipolar/epilepsia-lääkkeistä kuten Lamictal en ole ihan varma, sillä en tiedä niiden vaikutusmekanesmeista tarpeeksi eikä minulla ole kokemusta niistä. Sama litiuimin kanssa.

Jotkut psykediaaliset tai muut vastaavat hoitotavat, kuten MDMA, LSD, psylosibiini tai ketiapiini, kuulostavat mielenkiintoisilta, mutta siinä menee ehkä enemmän vuosia kuin minulla on elinvuosia jäljellä ennen kuin ne tulevat Suomessa käyttöön, tai ainakaan siinä että he antaisivat niitä minulle vanhoilla diagnooseillani. Lisäksi olen kokeillut niitä kaikkia tai vastaavia aineita pari kymmentä vuotta sitten opiskeluaikoinani. Tiedän, että niitä pitäisi käyttää terapeuttisissa yhteydessä ja muuta sellaista, mutta olen myös jotenkin skeptinen tästä nykyisestä innostuksesta ainakin USA:ssa noita hoitomuotoja kohtaan. Voisin kuitenkin kokeilla esimerkiksi MDMA-terapiaa, jos sellaista on tarjolla.