Armonjärjestys luterilainen.net

Armonjärjestys
14.10.2016 • YDINKOHDAT / A

Armonjärjestys (lat. Ordo salutis). Alunperin armonjärjestysoppi muotoutui luterilaisen puhdasoppisuuden kauden aikana 1600-luvulla. Oppi liittyy puhdasoppisuuden ajan teologien parissa käytyyn pohdintaan vanhurskauttamisesta, pelastuksesta ja kääntymyksestä. Asiallisesti kysymys oli siitä, kuinka koko maailmaa koskevat Kristuksen pelastustyön hedelmät, syntien anteeksiantamus, usko ja Pyhän Hengen lahja sekä iankaikkinen autuus saatetaan yksittäisen ihmisen omaisuudeksi.

Suurelta osin opin muotoutumiseen vaikutti 1600-luvun teologisen työskentelyn näkökulman muutos. Näkökulma siirtyi Jumalasta (joka pelastaa) ihmiseen (jota pelastetaan). Teologisessa työskentelyssä se näkyi ns. lokaalimetodin vaihtumisena analyyttiseen metodiin. Lokaalimetodissa pelastusta tarkasteltiin Jumalan pelastusteoista käsin, kun taas analyyttinen metodi lähti liikkeelle ihmisen surkeasta tilasta ja siitä, kuinka hänet saatetaan autuuteen. Analyyttisen metodin suosion taustalla oli käsitys, jonka mukaan teologian tulee olla käytännöllistä tiedettä, ikään kuin hengellistä lääketiedettä, jonka tehtävänä on parantaa syntinen ihminen ja johtaa hänet pelastukseen. Toisaalta oppi on nähty myös vastauksena Trenton konsiilin arvosteluun luterilaista ns. forenssista vanhurskauttamisoppia kohtaan. Oppi kiinnitti huomion Jumalan armotekoihin ihmiselle ja ihmisessä, ei vain taivaan tuomioistuimessa.

Opin tarkoituksena oli selittää johdonmukaisesti ja teologisesti eritellen, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän tulee pelastuksesta osalliseksi. ”Armonjärjestys” sana viittaa järjestykseen, jota Pyhä Henki noudattaa armahtaessaan yksityisen ihmisen. Kysymys ei kuitenkaan ollut niinkään ajallisesta järjestyksestä, vaan pikemminkin pelastuksen Jumalallisesta syy-seuraus suhteesta: Jumala aukaisee silmämme, me näemme. Jumala avaa korvamme, me kuulemme. Pelastuminen on yksin Jumalan työtä ja tekoa. Pelastuminen on kokonaisuus, mutta se voidaan eritellä myös yksittäisiin pelastustapahtumiin. Armonjärjestysopissa pelastustapahtumat eriteltiin seuraaviin osiin: kutsu, valaistuminen, kääntymys, uudestisyntyminen, vanhurskauttaminen, pyhitys, uskon säilyminen, uudistuminen ja kirkastaminen.

Yleisesti ottaen opin osien ei käsitetty seuraavan asteittain tai vaiheittain toinen toisiaan. Ajatus oli, että pelastumistapahtuman osat ovat yhteydessä toisiinsa ja tapahtuvat pääosin samanaikaisesti. Ensisijaisesti armonjärjestystä pidettiinkin lähinnä pelastukseen kuuluvien raamatullisten avaintermien selvennyksenä. Eriytyneemmässä armonjärjestysopissa osien katsottiin joiltain osin seuraavan ajallisestikin toinen toistaan. Kiinnitettiin huomiota myös siihen, mikä oli tunne- ja kokemustasolla todettavissa.

Asiallisesti armonjärjestysoppiin sisältyvää aineistoa löytyy sekä Raamatusta, että luterilaisista Tunnustuskirjoista. Raamatun mukaan Jumalan sanalla on voima vanhurskauttaa (Room. 3:27-28), valaista (Ef. 1:18), kääntää ja uudestisynnyttää (1 Piet. 1:23; 2 Tim. 2:25;1 Kor. 4:15; Gal.4:19), lahjoittaa usko ( Joh.17:20; Room. 10:17; Kol.1:5-6 ), tehdä eläväksi (2 Kor. 3:6; Ef.2:5), pyhittää (Joh 17:17), uudistaa (Ef. 4:2) ja säilyttää armossa ja uskossa (1 Piet.5:10).

Aihepiiriin liittyviä mainintoja löytyy myös eri puolilta Tunnustuskirjoja. Niitä löytyy opetuksessa lain ja evankeliumin käytöstä, uudestisyntymisessä, sekä pyhityksestä ja Jumalan asumisesta ihmisessä. Näistä puhuvat mm. Augsburgin tunnustuksen kohdat 6 ja 12, sekä Yksimielisyyden ohjeen kohdat 3, 4 ja 6. Eräänlaisena opin tiivistelmänä voitaisiin pitää Vähän katekismuksen III uskonkappaleen selityksen kohtaa: ”Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut oikeassa uskossa; niin kuin Hän koko kristikuntaa maan päällä, kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksessa Kristuksessa varjelee ainoassa oikeassa uskossa.”

Vaikka armonjärjestysoppi muotoutuikin vasta puhdasoppisuuden kaudella, aihepiiriin liittyvää teologista pohdintaa oli käyty jo varhaisemmassa luterilaisuudessakin. Pian Lutherin kuoleman jälkeen ns. osianderilaiskiistan aikana Matthias Flacius Illyricus pohti, kuinka vanhurskauttaminen ja pelastus vaikuttavat ihmiseen. Hän kehitteli pelastusjärjestyskuvauksen, jonka tarkoituksena oli kuvata vaiheita, joita ihminen käy kääntymyksessä läpi. Flacius käytti kuvauksestaan termiä ordo justificationis, vanhurskauttamisen järjestys. Kyseessä oli jonkinlainen ajallisesti etenevä prosessi.

Kuvauksen mukaan ensimmäinen vaihe on katumus, jota seuraa evankeliumin lupauksesta syntyvä usko. Kolmas vaihe on vanhurskauttaminen, jota seuraa neljäs vaihe, Pyhän Hengen lahjoittaminen/uudistus.

1600-1700-lukujen taitteessa luterilaisten keskuudessa syntynyt pietismi omaksui armonjärjestysopin juuri ajallisesti etenevänä prosessina. Pietistisen liikkeen kantaisiin kuulunut August Hermann Francke koki v. 1687 kääntymyksen, jonka seurauksena hän alkoi opettamaan ihmisessä tapahtuvan, selvästi havaittavan ja koettavan, kääntymysprosessin välttämättömyyttä. Francken vaikutuksesta syntynyt Hallen pietismi alkoi kuvaamaan kääntymysprosessia armonjärjestysopin pohjalta. Prosessia kuvattiin vaiheittain etenevänä tapahtumasarjana, ikäänkuin portaina tai askelmina, jossa pelastuksen eri vaiheet tai asteet seurasivat ajallisesti toinen toisiaan. Armonjärjestysopista muotoutui kokonaisesitys siitä, mitä vaiheita ja tunteita ihminen kokee Jumalan kääntäessä hänet epäuskoisesta uskovaksi. Varhaisilla pietisteillä oppi noudatteli puhdasoppisuuden kauden teologien sisältöjä mutta tiivistyi myöhemmin pääosin kolmivaiheiseksi. Koska parannuksen täytyi edeltää uskoa, ja uskon puolestaan tuli osoittaa voimansa pyhityselämässä, muodostui armonjärjestyksen kolmevaiheinen kaava: parannus, usko ja pyhitys.

Armojärjestysopin sen pietistisessä muodossaan omaksuivat myöhemmin mm. Englannin puritaanit, metodistit sekä Jonathan Edwards. Siirtolaisten matkassa oppi kulkeutui Pohjois-Amerikan herätyskristilliseen ja vapaakirkolliseen elämään. Pohjoismaihin ja Suomeen pietistinen armonjärjestysoppi levisi 1700-1800-luvun pietistisen kansanherätysten ja hartauskirjallisuuden välityksellä. Opilla on oma vankka sijansa niin rukoilevaisuuden, herännäisyyden kuin lestadiolaisuudenkin alkuajan julistuksessa.

Ei ole liioiteltua sanoa, että pietistissävytteinen armonjärjestysoppi vaikuttaa edelleen niin kansainvälisessä kuin suomalaisessakin vapaakirkollisuudessa, evankelikalisuudessa ja herätyskristillisyydessä. Oppi esiintyy, vaikkei terminologisesti tai systemaattisesti esitettynä, mutta kuitenkin sisällöllisesti julistukseen kätkeytyvänä edelleen.

Armonjärjestysopin ja erityisesti sen pietistisen version ongelmana on, että se johtaa helposti niiden joko todellisten tai oletettujen prosessien analysointiin, joita Jumala ihmisessä vaikuttaa.

Sen sijaan, että syntiensä ahdistama kysyisi, ”Mistä voin löytää armollisen Jumalan?”, hänet ohjataan tutkimaan sydäntänsä, tunteitansa, hengellisiä kokemuksiaan, sekä omaa edistymistään autuuden portailla.

Ihmisestä tulee ikään kuin oman sieluntilansa tai kääntymyskokemuksensa analysoija ja asiantuntija.

***) Samalla omat kokemukset muodostuvat helposti mittariksi, joiden perusteella arvioidaan myös toisten ihmisten uskon laatua. Joko tiedostaen tai tiedostamatta aletaan vaatia toiselta ihmiseltä samankaltaisia hengellisiä kokemuksia ja mielenliikkeitä merkkinä todellisesta elävästä uskosta. Näin pelastusjärjestyksestä muotoutuu pikemminkin ”lainjärjestys” kuin armonjärjestys.


LUTERILAINEN.NET