ei tunnu miltään.
Mikään ei ole yrittämisen arvoista.
Kun on kyllästynyt unelmiin,
kyllästynyt elättelemään toivoa paremmasta.
Että jokin joskus muuttuisi.
Mikään ei muutu.
Ei minulle.
Olen ikuisesti tuomittu elämään
keskellä valheiden, petosten.
Ainut totuus, mikä ei muutu milloinkaan,
on, että pettymyksiä tässä elämässä kokee
aina vain uudelleen.
Enkö ole jo kärsinyt osaani?
9 vuotta helvettiä takana...edessä vuosia loputtomiin.
Jossain vaiheessa ei vain jaksa.
Jäin kierteeseen, josta eroon en pääse.
Tuskin muistan menneisyyttäni, en haluaisi
muistaa sitä vähääkään.
Muistan vain hämärästi ajan,
ihanan lyhyen lapsuuden,
johon en pääse takaisin, en ikinä.
Ajan, jolloin kaikki oli mahdollista,
elämä edessä.
Kun tunsi olevansa kaunis, hyvä, kuten muutkin.
Kun näki vielä auringon, ei ainoastaan sen langettamia varjoja.
Siihen aikaan en pääse takaisin.
Menneisyyteen en voi palata, nykyisyys ahdistaa niin että tukehdun.
Tulevaisuus pelottaa, enkä jaksa katsoa eteenpäin.
Mikään ei ole yrittämisen arvoista.
Kun on kyllästynyt unelmiin,
kyllästynyt elättelemään toivoa paremmasta.
Että jokin joskus muuttuisi.
Mikään ei muutu.
Ei minulle.
Olen ikuisesti tuomittu elämään
keskellä valheiden, petosten.
Ainut totuus, mikä ei muutu milloinkaan,
on, että pettymyksiä tässä elämässä kokee
aina vain uudelleen.
Enkö ole jo kärsinyt osaani?
9 vuotta helvettiä takana...edessä vuosia loputtomiin.
Jossain vaiheessa ei vain jaksa.
Jäin kierteeseen, josta eroon en pääse.
Tuskin muistan menneisyyttäni, en haluaisi
muistaa sitä vähääkään.
Muistan vain hämärästi ajan,
ihanan lyhyen lapsuuden,
johon en pääse takaisin, en ikinä.
Ajan, jolloin kaikki oli mahdollista,
elämä edessä.
Kun tunsi olevansa kaunis, hyvä, kuten muutkin.
Kun näki vielä auringon, ei ainoastaan sen langettamia varjoja.
Siihen aikaan en pääse takaisin.
Menneisyyteen en voi palata, nykyisyys ahdistaa niin että tukehdun.
Tulevaisuus pelottaa, enkä jaksa katsoa eteenpäin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tekstisi oli kuin suoraan elämästäni...
Kirjoita runoja,sillä elämän huononkin puolen tietävä kirjoittaa kauneimpia sanoja.
kirjoittaminen on helpottanut eniten tuskaani niin kauan kuin muistan sen taidon hallinneeni.
Ei ole kyse kuitenkaan siitä, etten osaisi myös kertoa tuntemuksistani, ei vain ole ketään, joka kuuntelisi.
Olen kirjoittanut monia kirjojakin, ensimmäiset novellit ja runot joskus ensimmäisellä ja toisella luokalla.
Milloinkaan en niitä ole muille uskaltanut esitellä, ainoastaan vanhemmilleni joskus pienempänä, viimeksi joskus 9-vuotiaana:)
He vain ihmettelivät, miksi mietein niin synkästi elämästä jo silloin.
Kirjoittamalla ja lukemalla toisten kirjoituksia olen päässyt hetkeksi jonnekin muualle.
Olen kirjoittanut usein elämästä, jollaista itse toivoin eläväni tulevaisuudessa.
Tai menneisyydestäni, kuten tuon yläpuolella olevan.
Itketti kerrankin, kun luin erään kirjan, jota en kunnolla edes muistanut kirjoittaneeni.
Osa tapahtumista mielenkiintoista kyllä, on tapahtunut minulle todellisuudessakin, vieläpä samanikäisenä kuin kirjani henkilöille.
Pitäisiköhän minun kirjoittaa joskus tarinaani onnellinen loppu ja paljon mukavia tapahtumia?
Ehkä niin sitten elämänikin muuttuisi paremmaksi?