Kirjotin pitkät pätkät tässä taannoin muutaman päivän ajalta ajatuksiani ja tuntemuksiani vihkoon ja vein sen sitten terapeutilleni. Minusta siinä vihkossa oli ongelmien ydin, noita asioita eniten mietin ja useimmin. Se oli sitten lukenu sen, eikä se saanu siitä mitään muuta irti, kuin sen että minun kannattaisi miettiä haluanko olla nykyisen mieheni kanssa vai en.Aivan niin kuin se olis ainoa vaihtoehto mun paranemiseksi. Mun pää menee ihan sekasin, kun käsketään miettiä jotain tuollasta, enkä tiiä olisko se sitten paras vaihtoehto.Hänen kai se pitäis tietää.
Mun ongelmat on syvemmällä, jo lapsuudesta lähtöisin.(Koulukiusaaminen, pelokas ilmapiiri kotona, yksinäisyys) Ei ne ratkea kumppania vaihtamalla. Vai oonko mä nyt ihan väärässä. Eikä näköjään oo aikomustakaan penkoa niitä menneitä, vaikka ne mua eniten rassaa ja vaikuttaa nykyiseen ihmissuhteeseeni. Ja epäilemättä tuleviinkin. Mulla on älyttömän huono itsetunto ja lähes olematon luottamus ihmisiin.
Mä en käsitä kuinka mä tästä voin selvitä eteenpäin, kun ei kukaan välitä. Edellinenkään terapeutti ei paljoa neuvonut. Harmi kun jouduin vaihtamaan terapeuttia kun muutin paikkakunnalta. Se eka oli kaikkein paras. Tuntu että se välitti ja ymmärsi. Nää muut ei välitä paskaakaan. Mä en enää tiedä mitä mun pitäis tehdä, parisuhteessa ei oo niin pahasti mikään vialla, ainoa mikä mättää on mielialan hurjat muutokset....ja tuo itsetunto ja herkkänahkaisuus.
Kuinka sitä itsetuntoa voi nostaa, varsinkin kun masennus on päällä, kaikki loukkaa ja ottaa kaiken itseensä. Mä en kyllä ymmärrä. Pitääkö mun ruveta neuvomaan terapeuttiani, kuinka pitää edetä. Voinko mä sanoa, että meidän pitäis paneutua tuohon itsetunnon kohenemiseen? Vaan kuinka voi neuvoa, jos ei tiedä miten se tehdään? Mä en tajua enää yhtään mitään.
Mun ongelmat on syvemmällä, jo lapsuudesta lähtöisin.(Koulukiusaaminen, pelokas ilmapiiri kotona, yksinäisyys) Ei ne ratkea kumppania vaihtamalla. Vai oonko mä nyt ihan väärässä. Eikä näköjään oo aikomustakaan penkoa niitä menneitä, vaikka ne mua eniten rassaa ja vaikuttaa nykyiseen ihmissuhteeseeni. Ja epäilemättä tuleviinkin. Mulla on älyttömän huono itsetunto ja lähes olematon luottamus ihmisiin.
Mä en käsitä kuinka mä tästä voin selvitä eteenpäin, kun ei kukaan välitä. Edellinenkään terapeutti ei paljoa neuvonut. Harmi kun jouduin vaihtamaan terapeuttia kun muutin paikkakunnalta. Se eka oli kaikkein paras. Tuntu että se välitti ja ymmärsi. Nää muut ei välitä paskaakaan. Mä en enää tiedä mitä mun pitäis tehdä, parisuhteessa ei oo niin pahasti mikään vialla, ainoa mikä mättää on mielialan hurjat muutokset....ja tuo itsetunto ja herkkänahkaisuus.
Kuinka sitä itsetuntoa voi nostaa, varsinkin kun masennus on päällä, kaikki loukkaa ja ottaa kaiken itseensä. Mä en kyllä ymmärrä. Pitääkö mun ruveta neuvomaan terapeuttiani, kuinka pitää edetä. Voinko mä sanoa, että meidän pitäis paneutua tuohon itsetunnon kohenemiseen? Vaan kuinka voi neuvoa, jos ei tiedä miten se tehdään? Mä en tajua enää yhtään mitään.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Jos sulla on sellainen tunne, että ongelmat on muualla pääosin kuin parisuhteessa, sano se terapeutille. Vaihda vielä terapeuttia, jos ei ala synkkaamaan. Turha käydä huonolla terapeutilla.
Aina sanotaan just noin...vaihdapa kuule terapeuttia. Missä niitä sitten on niin paljon että on vara vaihdella yhtenään. Ei mulla oo mahollisuutta kulkea viikottain monen kymmenen kilometrin päässä. Sitäpaitsi en ole niin itsevarma että pystyn sen jollekin sanomaan kasvokkain, että haluan olla mieheni kanssa. Vaikka pystyn sen itelleni myöntämään. Tuntuu että aina se toinen on viisaaampi kuin minä ja se tietää paremmin. Että oon jotenkin huonompi kuin se, vaikka omasta asiastani ja elämästäni on kyse. En kai uskalla ottaa elämäni ohjia omiin käsiini ja vastata omista päätöksistäni, saatikka edes tehdä niitä.
Ei ne terapeutit ole sitä varten, että ovat aina oikeassa, antavat ehkä sinulle mahdollisuuden ajatella asiaa toiselta kantilta, jos huomaat, että ei sovi, niin hylkäät sen.
Oliskohan tämä niin fiksu, että antoi kotitehtäväksi miettiä, haluatko olla miehesi kanssa, että uskaltaisit sanoa sen hänelle.
Terapeuttia vaihtamalla ei asia parane, jos et uskalla antaa heille mitään työkaluja käteen. Heillä ei ole lupaa käskyttää sinua tekemään niin tai niin, se ei onnistu koskaan. Vain sinun omat oivallukset ja halusi osallistua paranemisprosessiin on tie tasapainoiseen elämään.
vaan kulkevat pätkän matkan sinun kanssasi, sinun elämääsi paneutuen ja eri näkökulmia ylös nostaen. Jos joku neuvoo, niin hän tekee virheen. Potilas vastaa itse elämästään ja päätöksistään paitsi, jos hänet tarvitsee asettaa holhouksen alaiseksi. Itsetunnon kohotukseen tai paranemiseen ei ole olemassa mitään vippaskonsteja. Se on välillä raakaa henkistä työtä, itkua ja hammastenkiristelyä. Eteenpäin täällä vain rämmitään silti.
Itsetunnon kohotukseen sopivat erilaisten onnistumisten löytäminen itsestään ja elämästään. Ja uusien haasteiden löytäminen ja haasteisiin vastaaminen tuo iloa ja tyytyväisyyttä itseen.
Hei sinä joka kirjoitit, niin halusin vain sanoa, että se oli JUST KUN MUN ELÄMÄSTÄ!!!! Aivan samoja juttuja ollut lapsuudessa ja pähkäilen miten saisin tän hetkisen elämäni kondikseen. Meitä taitaa olla aika monta?! En myöskään tiedä millä tätä erittäin huonoa itseluottamusta saisi nousemaan, juttelin siitä just tänään psykologini kanssa. Se käski kirjottaa paperille kaikki hyvät puolet mitä itsessäni näen. Mutta kun masentaa ja v..ttaa, niin ei kauheesti jaksa hyviä puolia etsiä. :(
Mut hei, toivon kaikkea hyvää sulle ja muillekin meille masentuneille! Koitetaan nyt joka tapauksessa pärjäillä.... Jookos?! :)
Täällä myös yksi jolla on huono itseluottamus,itsetunto on vielä jotenkin kohdallaan uskoisin kun jaksan itsestäni huolehtia ja ei ole itsariajatuksia.Lapsuus oli rankkaa ja olen pienikokoinen,siitä seurasi se että jotkut ihmiset suhtautuivat kuin olisin tyhmä ja autettava,itseluottamukseni ei päässyt kehittymään kunnolla kun kotoa ei koskaan saanut siihen eväitä.Miessuhteeni ovat useimmiten menneet puihin juuri tuon takia,niin ainakin oletan.Ystäväni pitävät minua vahvana,taidan ollakin koska niin paljon paskaa on tullut eteen että niitä onnellisia onnistumisen hetkiä joita onneksi on on kuitenkin liian vähän ja janoaisin hyväksyntää ja kehuja.
Parisuhteessa olen hyvin haavoittuva,minua ei saisi neuvoa.Olen itse hyvin tietävä, ainakin välillä esitän sellaista ja kohtalaisen älykäs olenkin,silti se mitättömyyden tunne usein valtaa mielen.Virheitä en sallisi itselleni,soimaan ihan hirveästi itseäni pienistäkin virheistä ja teen kohtuuttoman taakan itselleni.Voin mennä tolaltani jossain tilanteessa jossa joku nauraisi itselleen että ei onnistunutkaan.
Minua on lapsuudessa niin monta kertaa nöyryytetty että mulle tulee joissain tilanteessa paniikki miten selviydyn ja joko välttelen tilannetta tai pyrin selviytymään riippuu tilanteesta,en halua tulla nolatuksi.Tyhmäksi on sanottu niin monta kertaa että hermot menee jos joku sanoo sanankin tyhmä.
Isäni latisti minut täysin luonnehäiriönsä takia mutta olen hyvin koulutettu ja pääsin näyttämään että minusta on johonkin..pelkään että tämä on ikuista kamppailua.Tarvitsisin arvostavan miehen joka kunnioittaisi minua ja ei suhtautuisi ylimielisesti jos en jotain hallitse.Pidän useimpia muita fiksumpana kuin itseäni ja yllätyn kun huomaan että fiksutkin tekevät tyhmiä virheitä..siis todella yllätyn.Ei minulla ole kuitenkaan tarve päteä,ei koskaan ole ollut niin että olisi tarve olla jotain hienompaa kuin on.Elämä on opettanut realistiksi ja nöyräksi.Itsearvostuksen tasostani en tiedä....se on hyvin riippuvainen muiden suhtautumisesta,se on mannaa korville kun joku on sanonut arvostavansa minua.Mitäköhän pitäisi tehdä koska pelkään että jään ilman parisuhdetta,mennä psykoterapiaan vai mikä voisi auttaa,tämä todella vaivaa minua.
Voi että, aivan kuin mun elämää.Munkin isä lannisti minut täysin, antoi ymmärtää aina että ei musta ole mihinkään, että olen hullu ja kuuluisin laitokseen. Se ite piti yllä ja aiheutti mulle pahaa oloa, eikä antanut edes itkeä. Sitten se ihmetteli miksi olen "taas" huonolla tuulella. Kun kaikki meni päin persettä. Ei ollut ystäviä eikä kunnon kavereitakaan. Koulussa vain kiusattiin. Itse annoin sen tapahtua, mikä minä olin sanomaan kellekään vastaan. Kun yleinen käsitys tuntui olevan se, että olen kelvoton mihinkään. Niinpä minä sen uskoin ja omaksuin. Sellanen kai minä sitten oon, kun mulle sitä yhtenään hoetaan. Ettei mussa oo mitään hyvää, ja jos onkin, se peittyy sen huonouden alle, enemmän on minussa huonoa kuin hyvää. Sillä hyvällä ei oo merkitystä, sitä ei kukaan näe. Nähdään vain ne huonot asiat.
Sä annoit sanat sille, mitä oon hakenu viimesen viikon ajan. Että itseluottamukseni ei ole päässyt kehittymään kotioloistani johtuen. Enhän minä edes uskaltanu muuttaa kotoa silloin kun olis kuulunut, sillon nuorena vaan muutin kotoa pois pysyvästi vasta ollessani 24. Tuntui että en uskalla enkä pysty siihen, tää on mun kohtaloni että musta ei tuu koskaan mitään.
Tuon sun kirjotuksen luettuani tajuan nyt asioita vähän paremmin. Mä janoan myös sellasta hyväksyntää, jos en sitä saa kuulla selvällä suomenkielellä, en usko että minut ja tekoni hyväksytään.
Mäkin oon just tuollainen haavoittuva, on kuin myrkkypistos jos joku kehottaa mua johonkin hommaan. Neuvominen ei enää ole niin paha asia, en ota sitä enää niin itteeni.
Mä asun avoliitossa samanikäisen miehen kanssa, mutta nyt tuntuu että en voi kunnolla luottaa häneen, koska niin moni asia pahoittaa mun mielen, joku mikä oli vaan vitsiksi tarkoitettu. Kun aina ottaa itteensä, aivan kuin mua haluttas lannistaa ja loukata ihan tahallaan.
Se myös parisuhteessa loukkaa ja masentaa, kun mies tekee pitkää työpäivää, joskus iltaisinkin lähtee töihin. Hän tekee maataloushommia ja ymmärrän kyllä, että pitää mennä silloin kun sää sallii. Musta aina tuntuu että minut taas hylätään, ettei hän halua olla mun kanssani. Että mussa on joku vika. Eikä hän ole edes pahoillaan siitä että joutuu aina mennä.
Musta tuntuu etten mä enää koskaan naura. Että kaikki on mennyttä, avoliitto ja kaikki. Tuntuu ettei kukaan välitä. Ja kaikki siksi koska olen tälläinen. Minä olen minä.
sairaslomalla?????? vai mitäs touhuilet? t. toinen masentunut
Minäkin muutin pois vasta 23v...mutta vasta sitten olin taloudellisesti varmemmalla pohjalla.Mitä miehesi sanoo sinulle jonka kuittaa vitsiksi, kerro joku esimerkki...kiinnostaisi tietää koska itellä samoja kokemuksia että on tulkinnut ns.vitsin toisin miehen suusta.Olin aikamoinen tosikko pienenä mutta kun kotona sai paskaa kuulla tarpeeksi ei sietänyt sitä muiltakaan.Nykyään osaan jo nauraa itselleni ja heittää herjaakin toisinaan vaikka suhtaudun hyvin kriittisesti itseeni.Masentuneisuuteen taipuvainen olen itsekin ja nyt on taas vähän synkempi jakso,pystyn kyllä toimimaan mutta elämänilo on jossain kadoksissa tällä hetkellä.
Vastaan teille molemmille nyt tässä samalla. Me olemme maidontuottajia, siis emännöin tätä karjatilaa.
Yks esimerkki on sellanen, kun oli tarkotus ostaa vasikoita ja minä sitten tietenkin innostuin vähän siitä ja olisin ostanu vaikka kuinka monta. Ja puhua pulputin asiasta.Isäntä sitten toppuuttelemaan että eihän niitä nyt voida noin kauheesti ostaa....Minä sitten sanoin että kyllä sinä oot jästipää, aina pistät hanttiin. Hän siihen sanomaan että pitää kai sitä olla jästipää, ettei mee asiat ihan hunningolle. Tietenkin minä tulkitsin sen niin että minä olen se joka pistää ne asiat hunningolle. Mä pahoitin mieleni melko kovasti. En mä tiedä käsititkö ollenkaan mitä yritin sanoa....
Esimerkkinä tuo ei ollut ollenkaan paha, mutta jos on mieliala matala voi tuostakin pahoittaa mielensä.Miehesi vain vastasi tavallaan samalla mitalla kun jästipääksi sanoit:).Emännöit tilaa mutta tuntuuko sinusta silti että sulla ei ole tilan pitämisessä sellaista roolia että voisit tuntea itsesi hyväksi. Onko miehesi kuitenkin kiltti sinua kohtaan,vai piikitteleekö usein.Itse omissa suhteissani olen huomannut että olen spontaani ja innostun herkästi asioista vaikka toisaalta olen realisti ja jalat maassa. Toinen suhteen osapuoli on sitten yleensä aina,ei nyt vastakohta mutta melkein.
Olen aina ollut suhteessa se osapuoli joka rakastaa enemmän,ehkä alitajuisesti valikoin miehet joissa on jotain haastetta ja jotka eivät rakasta yhtä paljon,en tiedä...yksin tässä ollaan taas.Tilan pitäminen vie varmaan teidän yhteistä aikaa ja jos sinulla ei ole mahdollisuuksia irtautua sieltä tai teillä molemmilla elämänpiiri on suppea niin ei ihme jos tulee hankauksia parisuhteeseen.Nämä on nyt vain oletuksia.Ei kaikki vika voi olla sinussa.
Niin, yhdessä teemme töitä vähintään 7 tuntia päivässä. Alkaa kai se hangata väkiselläkin, joskus on päiviä ettei edes muita näekään. Ja stressiä ja unenpuutetta.
Ehkä mä tunnen olevani täällä jotenkin alakynnessä. Kun tuntuu että en oikein osaa näitä hommia riittävän hyvin, että muut tietää ja osaa paremmin. Tunnen lähes päivittäin jonkunlaista syyllisyyttä, jos teen jonkun työn totutusta tavasta poiketen, tai niinkuin itestä tuntuu järkevältä. Tai joskus mulla on niin usein tunne, että oon tehny jotain väärää, ja mieheni on mulle näreissään.
Mun ei oo helppo nostaa itseäni kuuluville, kun oon tällanen epävarma.Monesti olen antanut astua yli, kun ei oo sisua nousta vastaan ja sanoa omaa mielipidettään. Mä yritän aina muistaa että en ole kynnysmatto.
Mieheni ei piikittele tarkoituksella koskaan. Hän on hyvin herkkä ja rauhaa rakastava, rauhallinen mies. Ehkä mua parisuhteessa hankaa eniten pelko hylätyksi tulemisesta. Ajoittain olen varma siitä, että mieheni minut joskus vielä jättää. Siksi en voi ajatella elämää eteenpäin, en uskalla.
Älä vain ajattele että sut jätetään se on sama kuin petaisi itselleen että niin käy ja voi käydäkin,sanon tän siksi että mulle on käynyt niin.Se mitä eniten pelkää se usein toteutuukin.Toisaalta olen sitä mieltä että jos sulla on tuo epävarmuus niin ei se tule tyhjästä vaan siihen on joku syy,ei pelkästään omat ajatukset.Oletko keskustellut miehesi kanssa että mitä mieltä hän on työpanoksestasi ja en tiedä kukaan ei ole mestari samantien ja jonkun mielestä ainoa oikea tapa tehdä on juuri jonkun oma vaikka sama tulos voi syntyä eri tyylillä..eli näitä mielipide-eroja on.Älä vähättele itseäsi vaan näytä että sussa on potkua ja hyvä kun et kynnysmatoksi ryhdy.Lapsuuden kokemukset vaikuttaa hyvin paljon käyttäytymiseemme ja vaikea sitä on taistella niitä mitättömyyden tunteita vastaan,itellä samoja ongelmia. Täytyy yrittää löytää niitä hyviä puolia itsestä ja mihin miehesi sinussa ihastui alunperin,miksi hän on juuri sinun kanssasi...mieti niitä.En mä täällä ole paras neuvomaan mut tässä samalla yritän itekin ratkaista miten sitä löytäis niitä positiivisia juttuja et se itseluottamus siitä nousis ja ei kokis maailmanloppuna epäonnistumisia,ehkä sitä liikaa peilaa miten muut suhtautuu.Toivottavasti pääset terapeuttisi kanssa jotenkin liikkeelle ettet turhaan maksa siitä.
Niin, ehkä se epävarmuus juontaa juurensa kouluajoilta, kun kaikkea mitä tein ja sanoin pilkattiin. Ja kotonakin oli mitä oli, ei ole syntynyt itseluottamusta, kun ei ole koskaan rohkaistu mihinkään, ennemmin yritetty latistaa innostus. Olin arka ja ujo lapsi.
On todella vaikea taistella mitättömyyden tunteita vastaan. Monesti saa olla itku kurkussa, samoin tuon epävarmuuden kanssa. Saako sanoa jotain vaiko eikö saa, uskallankokaan avata suutani. Teenkö nyt oikein jos teen näin. Se on joskus yhtä helvettiä. Sitten jos saa sanottua vaikka oman mielipiteensä, voi sitä syyllisyyden tuskaa. Miksi mä menin sanomaan, heti kaduttaa.Ja siitä seuraa sitten se mitättömyys.Ettei mulla oo oikeutta sanoa mitään, kun oon huonompi kuin tuo toinen. Varsinkin jos kyseessä on joku vanhempi henkilö, kuten appi tai anoppi. Varsinkin appiukko.
Mahtaako olla joku heijastuma omasta tyrannisoivasta isästäni, jolle ei voinu paljon painavia mielipiteitään lausua. Sen kans tuli aina riita ja minä olin se joka lopulta itki.
Kai mä pelkään sitä että haavoitun taas kun avaan suuni.Enää ei uskalla kun tarpeeksi monesti kaatuu nenälleen.
En maksa terapiastani, käyn terveyskeskuksen mielenterveyshoitajalla. Siksiköhän se on välillä tuollasta turhaa.
Mä kyllä kans peilaan muiden suhtautumista. Ei kai mulla oikeestaan ookaan mitään "minua", vaan olen se mitä ihmiset minusta ajattelevat tai luulen ajattelevan. Aika sekoa touhua.
Ja jos sanon mielipiteeni johonkin, ja joku onkin sitten eri mieltä. Mä otan senkin henk.koht. ja meen ihan lukkoon. En tiiä mitä sanosin. Vois vaikkapa itkeä.
terapeutille taas vihkoon, että olet pohtinut asioita ja tullut siihen tulokseen, että haluat pitää kiinni avoliitostasi ja kaipaat lapsuuden traumojen läpikäyntiä ja itsetunnon kohottamista. Näin ei tarvitse sanoa päin kasvoja - ja asiat voi kirjoittaa kohteliaasti, niin ei tarvitse terapeutinkaan loukkaantua.