Kuljeksijoiden saappaiden narinan taakse oli jäänyt jo niin paljon askelten painaumia, että minun, hiirihaukan, oli lennettävä yhä korkeammalle jotten niitä näkisi.
Isieni mailla, aurojen viiltäessä maahan viiltojaan, minä kiidin jylhien metsien yllä ja ankaralla tiellä, ilman mitään sellaista joka olisi jo jäänyt niin kauas taakse, niin kauas eteen, että sen olisin siivissäni unohtanut.
Ilma puhkoo ajatukseni, kiertää kehää allani, nostaa minut ilmaan ja vie korkealle taivaalle. Minua ei kuljeta tuuli, eivät siipeni, minua kuljettaa sukupolvien ketju silmissäni kiitävää elämän kohtuuttomuutta.
Katso minua, olen yhtä kuin seljän sileys illassa, tai kajo taivaalla, kesäisten niittyjen huiske. Minä kaarran kaiken yllä joka on omaani - josta en mitään omista, josta kaiken saan - joka minulta kaiken pois ottaa.
Rakkaudesta elämään minä kiljaisen soinnun, annan kaiken kantavien pilvien kertoa tuulessa sen sinulle, viedä sen minulta pois kuin lumen metsästä.
Sinä tiedät, niin kuin minäkin - kaikki palaa takaisin eikä mitään voi koskaan ottaa pois. Mitään pysyvää ei ole kaikessa tässä.
Ankaraa surua, tummia kiviä rintani täynnä, painavat vaellusta pahoin. Sinä tipahdit taivaalta ystäväni, katosit metsiin syviin, jäit niin kuin putosit.
Minä kiidän taivaalla. En huomaakaan miten viima jo kuivattaa kyyneleeni, supiseen tulevasta, täyttäen kumisevaa menneisyyttä itsellään aina tulvaksi asti. Minä jatkan lentoa ilman sinua, kumppanini.
Olet jäänyt jo niin kauas.
Ilta painuu mailleen. Istun yksin lohdutuksen kelossa vanha tarina allani - kuivaa petäjäpuuta.
Yö saapuu taruineen ja taittaa lennolta taian, ajatusten pajukot kahisevat, huuhkaja avaa silmänsä kuusien kätköistä ja katsoo yöhän rapisevaan, hauen varjo lipuu hiljalleen tievan ylitse. Kuulen miten metsän hämäryydessä katkeaa illanharmaa oksa. Kuolema kouraisee minuakin, saalistajaa.
Istun hiljaa oksallani. Jääden lohduton kuorma sisälläni odottamaan aamun solinaa, pyörteiden kuohaa.
Kaikki laskeutuu päälleni kuin elämän tuore talja. Hiljaisuus on itseni puhetta - ajatuksia. Saalistaja minussa valvoo ja kiusaa.
Isieni mailla, aurojen viiltäessä maahan viiltojaan, minä kiidin jylhien metsien yllä ja ankaralla tiellä, ilman mitään sellaista joka olisi jo jäänyt niin kauas taakse, niin kauas eteen, että sen olisin siivissäni unohtanut.
Ilma puhkoo ajatukseni, kiertää kehää allani, nostaa minut ilmaan ja vie korkealle taivaalle. Minua ei kuljeta tuuli, eivät siipeni, minua kuljettaa sukupolvien ketju silmissäni kiitävää elämän kohtuuttomuutta.
Katso minua, olen yhtä kuin seljän sileys illassa, tai kajo taivaalla, kesäisten niittyjen huiske. Minä kaarran kaiken yllä joka on omaani - josta en mitään omista, josta kaiken saan - joka minulta kaiken pois ottaa.
Rakkaudesta elämään minä kiljaisen soinnun, annan kaiken kantavien pilvien kertoa tuulessa sen sinulle, viedä sen minulta pois kuin lumen metsästä.
Sinä tiedät, niin kuin minäkin - kaikki palaa takaisin eikä mitään voi koskaan ottaa pois. Mitään pysyvää ei ole kaikessa tässä.
Ankaraa surua, tummia kiviä rintani täynnä, painavat vaellusta pahoin. Sinä tipahdit taivaalta ystäväni, katosit metsiin syviin, jäit niin kuin putosit.
Minä kiidän taivaalla. En huomaakaan miten viima jo kuivattaa kyyneleeni, supiseen tulevasta, täyttäen kumisevaa menneisyyttä itsellään aina tulvaksi asti. Minä jatkan lentoa ilman sinua, kumppanini.
Olet jäänyt jo niin kauas.
Ilta painuu mailleen. Istun yksin lohdutuksen kelossa vanha tarina allani - kuivaa petäjäpuuta.
Yö saapuu taruineen ja taittaa lennolta taian, ajatusten pajukot kahisevat, huuhkaja avaa silmänsä kuusien kätköistä ja katsoo yöhän rapisevaan, hauen varjo lipuu hiljalleen tievan ylitse. Kuulen miten metsän hämäryydessä katkeaa illanharmaa oksa. Kuolema kouraisee minuakin, saalistajaa.
Istun hiljaa oksallani. Jääden lohduton kuorma sisälläni odottamaan aamun solinaa, pyörteiden kuohaa.
Kaikki laskeutuu päälleni kuin elämän tuore talja. Hiljaisuus on itseni puhetta - ajatuksia. Saalistaja minussa valvoo ja kiusaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Liian monimutkaista tekstiä lukea tuosta vain, toimisi yksinkertaistettuna paremmin. Turhat koristelut veks, vaikkakin olit vaivaa nähnyt niiden muotoilemiseen.
Minusta tämä oli runo. Kauniita kielikuvia.
Varsinkin minua hirnuttaa tuo kohta: "tummia kiviä rintani täynnä."
Hih!
Ei sitä aina ajattele kovinkaan tarkkaan kun kirjoittaa.
Koristelusta mä pidän niin paljon, etten karsi kovinkaan helposti komiasta kuusesta krumellurejani poies.