Tässä talossa

asuu pelkästään äärimmäisen yksinäisiä ja eristäytyneitä poikamiehiä ja poikatyttöjä jotka räyhäävät ja osoittavat mieltään ikävillä tavoilla kun minulla ja rakkaillani on elämää. Emme saisi nauraa, emme puhua, emme tehdä mitään, emmekä käydä missään. Tietenkin teemme kaikkea tuota koska se on elämää. Tämä on todella kuin panttivankina oloa. Naapurini, ja naapureilla tarkoitan koko kerrosta ja yläkerrosta ja alakerrosta, istuvat hiljaa kämpissään ja kadehtivat elämäämme. Möykkä alkaa jos en tai emme mekin istu myös hiljaa kämpässämme niinkuin he. Minua ja meitä ei kiinnosta pätkääkään muiden tekemiset joten en voi ymmärtää tuollaisia miten heitä nyt kutsuisi... olioita ehkä kiinnostaa jonkun tuntemattoman naapurin tekemiset ja se onän kaikki mitä heillä on.