Kuulin äskettäin valmistuneesta tutkimuksesta jossa oli katsottu kuinka tyytyväisiä ihmiset olivat elämänjärjestelyynsä. Siinä tuli ilmi, että tyytyväisimpiä elämäänsä olivat keski-ikäiset naiset, jotka asuivat yksin omassa huushollissaan, mutta joilla oli vakituinen, pitkäaikainen suhde samanikäisen miehen kanssa. Ehkä he ovat jopa naimisissa tämän elämän kanssatallaajan kanssa. Molemmat elävät omaa elämäänsä, mutta yhdessä. Naisten mielestä homma sujui hyvin niin.
Miehet, jotka elivät sillä tavalla, eivät olleet yhtä tyytyväisiä elämäänsä.
Mitä mieltä olette? Yhdessä vai erikseen? Ehkä tämä olisi yksi ratkaisu eron sijasta? Asutaan erikseen, tiskataan omat tiskit ja ollaan pahalla tuulella yksin aamuisin, mutta kun tullaan yhteen niin silloin jätetään ne omat arkihuolet sinne omaan kämppään ja etsitään ne parhaat puolet esille.
Ymmärrän kyllä että naiset ovat ihastuksissaan...
Miehet, jotka elivät sillä tavalla, eivät olleet yhtä tyytyväisiä elämäänsä.
Mitä mieltä olette? Yhdessä vai erikseen? Ehkä tämä olisi yksi ratkaisu eron sijasta? Asutaan erikseen, tiskataan omat tiskit ja ollaan pahalla tuulella yksin aamuisin, mutta kun tullaan yhteen niin silloin jätetään ne omat arkihuolet sinne omaan kämppään ja etsitään ne parhaat puolet esille.
Ymmärrän kyllä että naiset ovat ihastuksissaan...
Vastaukset 25
Vanhimmat
Eroni jälkeen olen asetellut elämäni näin: satunnaissuhteita en halua. Heti eron jälkeen minulla oli suhde varatun miehen kanssa, joka hänkin nyttemmin on eronnut. Ystävyys hänen kanssa jatkuu, mutta haimme toisistamme läheisyyttä vaikeana aikana ja se oli hyvä. Sitten löysin eronneen miehen, jonka kanssa aloimme ensin tapailla satunnaisesti. Nykyään kuvio on muotoutunut sellaiseksi, että molempia asuntoja kutsutaan kodiksi. Vietämme 4-5 yötä viikossa yhdessä jomman kumman kotona. Minä vietän aikaa myös lapsieni kanssa omassa kodissani. On kuitenkin mahdottoman kiva mennä joskus mieheni luo pois omasta kotipiiristä. Sitä en suostu menettämään, että minulla on oma tupa ja oma lupa. Jos asuisimme yhdessä, en todennäköisesti voisi kutsua ystäviäni yhtä vapaasti käymään varsinkin kun niissä on paljon jo nuoruusvuosilta tuttuja miehiä. Nämä eroamiset lähipiirissä kun ovat tehneet meistä uudelleen läheisiä. Pettämään en lähde eikä miehenikään sitä tee. Luottamus on kunnossa vaikka hän alkuun epäilikin näitä miespuolisia ystäviäni, jotka aina ovat olleet vain ystäviä. Uskotteko, että elämä maistuu mansikalta ja kermavaahdolta.
Kiva lukea että olet saanut elämää järjestykseen. Minä luulen ihan melkein tietäväni että se olisi oikeastaan paras vaihtoehto, että molemmat asuisivat sitä arkipäivää omilla tahoillaan, mutta kuitenkin oltaisiin yhdessä, uskollisia ja luotettavia kumpaneita ja myös rakastavaisia. Ei rassaisi kaikki nämä jokaisen enemmän tai vähemmän ärsyttävät arkiminät koko ajan.
Me olemme olleet naimisissa jo kauan, mutta minä olen useamman kerran ottanut juteltavaksi tämän, että muutettaisiin erikseen, mutta ei tietystikään erottaisi, (kun on se rakkaus...) Minulle se sopisi kun minua vaivaa semmoinen kova tarve olla ihan omissa oloissani aina tämän tästä. Vielä ei ole muutettu erikseen ja puheeksi se varmaan jääkin kun mieheni ei voisi ajatellakkaan erikseen asumista. No, hän on kuitenkin jonkun verran työreisussa, ja silloin minulla on sitä omaa eremiittiaikaa. Ilman sitä tulisin vissiin vähän hassuksi. ;)
Niin että yhdessä vai erikseen, siinäpä kysymys...
on niin, että miehet ottaa jotenkin kunniaansa loukkaavana asiana, jos nainen haluaa muuttaa omiin oloihinsa, vaikka suhde ei katkeaisikaan. Mun exälle ehdotin sitä, kun oltiin pattitilanteessa ja hän kauhistui, koska mitä sitten sukulaiset ja naapuritkin ajattelee. Mitä sitte? Jos hän ois silloin siihen suostunu, voi olla et meidän avioliitto jatkuis edelleen, tiedä sitte. Ehkä se on kans vähän primitiivistä biologiaa, että mies haluaa pitää laumansa lähellään, koska sitä on parempi johtaa lähietäisyydeltä. Miehillä on suojeluntarve. Naiset taas alkaa itsenäistyä ja pärjätä ja siitä nousee halu kokeilla kantaako omat siivet. Ja ne kantaa...
Kyllä varmasti monet miehet, ja ehkä naisetkin, voivat pitää erilleen muuttamista jonkunlaisena tappiona - "ei pysty ees muijaa/ukkoo pitään kotona, joku vika täytyy olla..." Mutta varmasti olisi hyvä monelle parisuhteelle, - niin ja ehkä suorananinen pelastuskin -, jos olisi oma koju mihin vetäytyisi aika ajoin omiin oloihinsa.
Minusta näyttäisi kuitenkin siltä että uudet tuulet nyt alkavat puhallella parisuhde-asioissa. Yksin ei ihmiset halua olla, se on selvä tapaus. Muttei kaksinkaan saman katon alla näyttäisi aina olevan kaunihimpi. Tietysti se on rahallisesti edullisempaa kun on yhteinen kämppä-elämä, mutta on olemassa paljon muitakin arvoja tässä elämässä, kuin raha. Niistä arvoista ovat varsinkin naiset maailmansivun tinkineet omalta osaltaan.
Nyt vaikuttaa siltä että se aika alkaa olla ohi, kun naiset luopuivat paljosta, - joskus jopa melkein omasta ihmisarvostaankin -, saadakseen suhteen toimimaan. Mutta siihen he eivät enää suostu. Ja niinkuin sanot, omat siivet kantavat !!!
Minusta se näyttää kyllä terveeltä kehitykseltä ja melkein "maailmanparantamiselta". ;)
nykymieheen tuo kahden kämpän kaava menisi silleen, että minulla olisi kaksi huushollia siivottavana... :/
Muuten "kuuntelen" kateellisena, hyvältä vaihtoehdolta tuntuu se oma soppi.
Elän tällähetkellä ns. kaksoiselämää
eli askun lastenkanssa (melkein aikuisia)
Olen seurustellut 3-vuotta. asumme erillään lasteni vuoksi. En voisi kuvitella että rakentaisin vielä uusperhettä. Ehkä tämä on paras ratkaisu meidän kaikkien kannalta. Tuntuu vaan joskus hooplta seurustella tämän ikäisenä vailla päämäärää. En todellakaan teidä muutanko tämän míehen kanssa ýhteen sitten kun lapset on lentäneet pesästä. Nautin suuresti yksinäisyydestä ajoittain johtuu kai siitä kun on ollut aina hälinää ympärillä. En tiedä sitten kun koti hiljenee tuntuuko liian hiljaiselta. Toisaalta en halua olla aina yksin ehkä ajan kanssa tilanne selkenee.
mutta erikseen asuminen on eroni jälkeisissä suhteissa ollut hyvä ja toimiva vaihtoehto.
Jotta tällainen suhde toimii tarvitaan kuitenkin hyvää molemminpuolista luottamusta ja joitakin selkeitä ”pelisääntöjä”.
Ja pääseehän sitä sitten vaikka eläkepäivinään yhteisen katon alle, jos alkaa vaihtoehtona kiinnostaa :)
Siinä se ero onkin!
Naisille riittää yksi yhteinen yö teen ja ruusujen kera viikossa. Miehille se ei ehkä riitä ( 40:lle). Voi olla että onnellisuusero johtuu siitä, että homma menee useimmin naisen ehdoilla (varsinkin eron jälkeen, erosta toipunut 40 nainen [kaikella kunnioituksella] on yleensä aika vahva persoona)?
(Ainakin seuraavat tekstit on naisten kirjoittamia, ja he elävät juuri kuten haluavat)
Oletteko kysyneet miehiltänne, onko heistä tilanne nyt hyvä vai haluaisivatko he muuttaa jotain?
Kirjoitat, (suluissa); "..he elävät juuri kuten haluavat"
Eiköhän ne onnen avaimet juuri siitä löydy, että ensin ottaa selville kuinka haluaa sitä omaa elämää elää ja elää sitä sitten sen mukaan, niin paljon kuin mahdollista.
Eri asia on, jos on keskenkasvuisia lapsia joista on vastuu. Silloin on ehdottomasti aikuisen ihmisen ja vanhemman velvollisuus myös kantaa vastuu heistä. Mutta aikuisena ihmisenä oleminen ja eläminen on myöskin vastuunkantoa itseä kohtaan siitä, että elää juuri sitä omaa elämäänsä niin hyvin kuin se on mahdollista, eikä suostu toisten hyötyesineeksi.
Joku on osuvasti sanonut; "Elä oma elämäsi, sillä olet kuoleva oman kuolemasi." Siinä on kyllä mielestäni vähän ajatusta.
ihan noinkaan että, yksi yhteinen yö viikossa riittäisi ….
Kokemukseni mukaan erosta toipunut mieskin voi olla hyvin vahva ja tietää mitä tulevalta elämältään haluaa ja mitä ei.
Kyllä ainakin minä olen kysynyt. Onhan asumisen muoto sen verran tärkeä asia, että eikö sen aina pitäisi olla yhteisesti päätetty ja hyväksytty?
Miten sellainen parisuhde toimii, jossa vain toinen päättää tällaisista asioita? Ei ainakaan toista kunnioittaen.
että koko avioliittoinstituutio ja yleensäkin parisuhde on muutoksen kourissa. Etsitään eri tapoja yhdessäoloon kuin mitä meidän nuoruudessamme osattiin kuvitellakkaan.Tunnen muutamia aika erikoisia yhteiselon ratkaisuja ja hyvin näyttävät sujuvan. Määräaikainen avioliittokin taitaa olla tulollaan...
Tuli ensimmäinen tärppi.
Mieleenpainuvinta koko keskustelussa on ollut
ajanjakso mihin se sijoittuu. Useimmille se tuntuu
sopivan silloin, kun lapset on saatu maailmaan ja
avioliitto käynyt tietyn käymisprosessin ja nai-
nen haluaa itsenäistyä ja kokeilla "omia siipiään"
suhteen katkeamisen uhallakin. Tai niinkin, että
uusiosinkut saavat harjoitella kanssakäymistä il-
man valvovaa silmää.
Miksi siis vasta keski-iän kynnyksellä?
Ehkäpä siihen mennessä lienee selvinnyt kuinka
elämästä pääsee helpoimmalla ja havaitaan tämä
malli sopivaksi "vapauttajaksi" liian kahlehti-
vasta elämäntyylistä. Näin pääsee hurvittelemaan-
kin ilman, että tarvitsee erikseen kysyä lupaa.
Pelisääntöjä ollaan kyllä luomassa, mutta on erit-
täin vaikea uskoa sellaisten pitävän. Aina tulee
tilanteita, jossa vaaka kallistuu omien mielty-
mysten palvelemiseen. Mielipaha on helpompi kantaa
ja etäisyyshän palvelee vapautta ja se voidaan
naamioida suhteen kestävyyden arvioimiseksi.
Mikäpä siinä. Talous ja fyysinen elämä erillään.
Eipä tule riitoja rahan käytöstä ja kun uusia pe-
rillisiä ei ole, ei tarvitse huolehtia velvoit-
teistakaan. Siitä on helpompi irtautua kuin yh-
teisestä taloudesta puhumattakaan riidoista pe-
sänjaossa.
Avioliitto on monella tapaa tiensä päässä, koska
narsistisena ja opportunistisena ihminen hakee
ensimmäiseksi omaa tai ainakin suurempaa osaa kas-
vatetusta pääomasta kriisin iskiessä.
Avioliittoa ei kunnioiteta enää instituutiona vaan
siitä on tullut lyhytaikaisen hekuman jatkumo, jo-
vain odottaa päättymistään. Siihen astutaan liian
hätäisesti ja siitä halutaan irti mahdollisimman
kivuttomasti. Syylläkään ei lain silmissä ole enää
suurempaa merkitystä.
Joku vihjaisi, että ehkä sitten eläkkeellä voisi
panna kimpsut kampsut yhteen. Sekin on vain yksi-
näisyyden ja pelon torjumiseksi ja askareiden hel-
pottamiseksi.
Parempi on muuttaa tulevaisuuden palvelutaloihin,
joissa sielläkin voi asua erillään ja valinnanva-
raa on.
Tasa-arvo siis toteutuu. Sitähän tässä haetaan.
arvoitukseksi minkälaisen suhteen kannattaja olet ;)
Sinun kirjoituksen lähtökohtana on että nainen haluaa irti suhteesta koska hän haluaa hurvitella. Voi olla tietenkin niitäkin. Itse haluan "vapaaksi" koska minua hallitaan, ja tiedän monet muut naiset jotka ovat samassa tilanteessa. Ehkä sen takia monet naiset vaalivatkin vapauttaan...
Vastustan myös tuon (ties monesko kerta tällä palstalla), minkä vihjailit, että eroaminen on helppoa, sun sanat -> "siitä halutaan irti mahdollisimman kivuttomasti". En ole yhtään helppoa eroa vielä nähnyt.
En ole koskaan ollut sitä mieltä, että eroaminen
olisi helppoa. Aiemmissa kannanotoissani olen
kyllä antanut ymmärtää, että yhteiskunnan kehitys
on mennyt siihen suuntaan, että sen hakeminen ja
saaminen on tehty yksinkertaiseksi - helpoksi -
ilman siihen istutettua legaliteettia, kuten mm.
ennen perusteena ollutta uskottomuutta tai mieli-
sairautta.
Ja toki, mahdollisimman kivuttomasti, ei kivutto-
masti.
Hurvitteleminen lähtökohtana? Ei suinkaan. Se oli
vain yksi osa esimerkkejä, mutta se tarttui silti
suurimpana täkynä silmiisi ja "naisen" istutit
kommenttiisi roolijaon merkkinä, vaikka huolella
varoin laittamasta sukupuolta kirjoitukseeni. No,
kirjoitus tehosi ja väritys tuli muualta. :)
En vain enää usko avioliiton autuuteen. Se ei tee
minusta avioliiton vastustajaa. Olen varsin skep-
tinen sen suhteen, sillä siitä on tunteiden si-
jaan tehty taloudellinen liittymä ehtoineen ja
"pako-ovineen".
Olisihan se mukava tulla kotiin ja saada suukko
tervetuliaisiksi ja nähdä ruususen unta loppu-
elämä. ;*
avioliitto on muuttunut..kaikki on muuttunut, ja muuttuu edelleen..! Silti, jos nainen jää avioliiton jälkeen yksin lasten kanssa onko kumma, jos hänestä tulee viimeistään silloin katkera, kova ja pettynyt!!! Ei varmaan, jos ero miehestä ei johtunut hänestä...tuskin voi syyttää yksistää sitäkään "blondia", joka sotki miehen pään..On kuitenkin tapauksia, joissa lapset jäävät isälle, ja se on hieno juttu. Kuitenkin mies on luotu erilaiseksi kuin nainen, ja se kuva minulla on, että kunnon mies on siksi hyvä isä kuitenkin:)
Eihän sen avioliiton tarkoitus ole koskaan ollutkaan mikään yksityinen onni ja autuus, vaan se on pääasiallisesti "monetäri unioni", suvun omaisuuden ja perinnön turvaamiseksi tarkoitettu laitos. Sitten se on tietysti myös patriarkalisen systeemin naisen sexuaalisuutta tiukasti kontrolloiva, miehen vallan säilyttämiseksi luotu rakennelma. Nainenhan aina on tiennyt tasan tarkkaan, että on sen syntyneen lapsen äiti, mies ei nykypäiviin asti koskaan ole voinut olla isyydestään täysin varma. Siksi naisen sexuaalisutta on aina haluttu vahtia, ettei jonkun muun jälkeläinen peri omaisuuksia, huolimatta siitä oliko niitä vai ei.
Nämä omat onnentoiveet parisuhteessa ovat aika uusia keksintöjä. Nainen on näihin päiviin asti ollut taloudellisesti riippuvainen miehestä. Myös sociaalinen painostus oli kova naista kohtaan vielä -70 luvulla. Ei sitä niin vain erottu, vaikka elämä olisi ollut yhtä helvettiä. Olen sitä nähnyt tarpeeksi omassa suvussani ollakseni vakuuttunut.
Tämän tasa-arvokehityksen näen vain positiivisena. Aikaa ja voimia se varmasti vie, ennenkuin ollaan löydetty uudet toimivat yhdessä elämisen muodot. Miltä ne sitten näyttävätkin.
Lapsetkin pitäis sinne joukkoon mahtua - jonnekin ???
puheeksi sen, jonka tietoisesti jätin edellisestä
kommentistani pois - lapset.
Jo nyt on näkyvissä merkkejä, jolloin lapset ei-
vät sovi parisuhteeseen lisärasitteeksi. Lapsetto-
mat avioliitot tulevat lisääntymään - syitä on
monia, urakehitys mm. - samoin kuin avoliitot.
Isyyden tavoittelu ei ole aikoihin ollut miesten
ajatuksissa etusijalla, välttely pikemminkin.
Nainen toki tietää tasan 'tarkkaan olevansa lapsen
äiti', mutta työelämä vie pieniltä taapertajilta
yhteistä aikaa, joten lapsen hankinta on suurem-
massa harkinnassa biologisesta kellosta huolimat-
ta.
Perhe perheenä säilyy instituutiona pitkään, mutta
sci-fi uhat ihmiskunnan jatkumisena neutraalina
toimenpiteenä saattavat olla totta jonain päivänä.
Anteeksi Pojongg, ravasin taas tapani mukaan täysillä. Ja minä kun niin itselleni vannoin, etten puhu enää mitään eroista... puh, lapsilla on vielä paljon kasvattamistyötä mun kanssa ;)
Iiihhnrnihhn ihiihnrnirn! :)
Perhe kyllä tulee jossain muodossa säilymään, koska ihmiset varmasti aina tulevat hankkimaan lapsia ja ihmislapsi tulee vastaisuudessakin syntymään ihan yhtä avuttomana tähän maailmaan kuin ennenkin.
Sitävastoin en enää ole niin varma siitä, että meidän hetronormatiivinen parinmuodostus on se paras, tai edes välttämättä hyväkään perhesystemi uusien ihmisten kasvamiseksi. Mutta siitä juttunvääntö onkin jo uusi topic.
perinteinen perhemalli tulee pitämään pintansa...onhan avioliitto ja ydinperhe yhteiskunnan peruspilareita...
toivon, koska muuten yksi monista peruspilareista murtuisi..ja se tuntuisi pahalta. Kaikki näyttää vain menevän valitettavasti siihen suuntaan, ja parannusta lie turha odottaa ainakaan parempaan suuntaan.
Hiukka positiivisiakin uutisia...
Avioliittojen määrä lisääntynyt ja erojen määrä
vähentynyt.
Toistaiseksi.
Annat kyllä tällä kommentillasi sijaa miesmies-
ja nainais-avioliitoille.
Siinäkin on pohdittavaa. "Avoseksuaalinen" rooli-
malli?
Avioliitto on mielestäni oikeastaan aikansa elänyt instituutio semmoisenaan, mutta koska se alunperin on miehen ja naisen välinen laillinen sopimus yhdessäelämisestä, niin mielestäni se ei koske samaa sukupuolta olevia.
Sukupuolineutraali partnership, partnerskap, -minulla ei ole suomenkielistä sanaa sille, sorry -, on tietysti uusi parisuhteenmuoto, johon meidän ehkä täytyy totutella jonkin aikaa ja se ei ole vielä löytänyt virallisia muotojaan kaikkialla. Omasta mielestäni kaikkien ihmisten rakkaus on pyhää ja mitkä lailliset puitteet sille sitten annetaankin yhteiskunnassa, on enemmänkin kysymys formaliteeteista.
Asioita ei kuitenkaan pidä sekoitella keskenään. Se on minun mielipiteeni.