Eksyin lukemaan tältä palstalta viestejä, ja tuntui että on pakko kirjoittaa oma tarinani tänne.
Oma suhteeni ruokaan oli ongelmallinen n. 15-vuotiaasta alkaen. Ensimmäisen kerran oksentelin lukion ekaluokkalaisena. Söin salaa, ja oksensin salaa. Samoihin aikoihin rupesin juoksemaan pitkiä lenkkejä - minä, joka inhoan juoksemista! En enää muista miten pitkään oksentelukausi silloin kesti, korkeintaan muutaman kuukauden. En myöskään muista, mikä sen lopetti. Ehkä koulun loppuminen ja kesäloma.
Seuraavan kerran oireilin tuoreena ylioppilaana. Silloin en oksentanut, vaan ahmin. Lihoin lähes kymmenen kiloa lyhyessa ajasssa. Jotenkin tilanne taas tasoittu, ja laihduin itsestään entiselleni.
Parin vuoden kuluttua erosin poikaystävästäni - ja minä aloin ahmia. Harrastin liikuntaa joka ikinen päivä, kävelin, juoksin, kävin jumpassa ja salilla. Elämääni hallitsivat ahmimiskohtaukset, liikunta ja juhliminen, joka ei juhlalta tuntunut. Olin silloin opiskelemassa, mutta opinnot jäivät toiseksi siinä ruljanssissa. Kävin ravintolassa melkein joka ilta, kotona oleminen ahdisti liikaa. Join paljon, ja iskin yhden illan miehiä epätoivoisesti. Kaiken kaikkiaan käyttäytymiseni oli selkeästi itsetuhoista. Sitten uusi poikaystävä, ja elämä rauhoittui ja tasoittui taas, muutama vuosi meni oikein hyvin. Laihduin taas normaaleihin mittoihini eikä syöminen ollut ongelma.
Pahinta olikin seuraavan eron jälkeen. Masennuin melko vakavasti, aloin ahmia, ja lihoin parissa kuukaudessa kymmenen kiloa. Vihasin itseäni ja läskejäni, juoksin ravintoloissa, hain miehiä. Lopulta tilanne paheni niin, että itseinho muuttui oksentamiseksi. Kai oksentaminen on rangaistus, jonka itse itselleen määrää ahmimisesta?! Muistan miltä ne ahmimiskohtaukset tuntuivat, muistan hiilihydraattihumalan ja -krapulan. Ahmimis- ja oksentamiskohtauksen jälkeen väsytti vielä seuraavana päivänäkin. Syöminen oli pitkään täysin hallitsematonta.
Kun olin sillä kertaa oksennellut ehkä kuukauden, pari, liityin Painonvartijoihin. Se ei syömishäiriötäni hillinnyt, päinvastoin. Kävin punnituksissa muutaman kuukauden, en laihtunut juuri yhtään. Lopulta ymmärsin, että ensin on selvittävä masennuksesta, sitten voin ajatella laihtumista. Päätin, etten enää koskaan oksenna, en, vaikka söisin mitä. Se päätös piti. Luulen, että siitä oivalluksesta alkoi parantuminen. En ole sen jälkeen tarkoituksella oksentanut, en kertaakaan. En myöskään ole enää kymmeneen vuoteen saanut ahmimiskohtausta. Pikkuhiljaa elämä parani, masennus väistyi ja painokin laski. Kaiken kaikkiaan pääsin takaisin tasapainoon parin vuoden aikana.
Sen haluan sanoa niille, jotka vasta aloittelevat oksentamista, että kannattaa lopettaa heti. Se tie vie vain syvemmälle vaikeuksiin. Lopputuloksena voi olla hampaaton suu, ruuansulatusongelmia loppuiäksi, vaikka mitä vakavia seurauksia ja sairauksia kun elimistön tasapaino heittää. Ihan oikeasti muutama kilo painoa ei ole sen arvoinen, että kannattaisi sen takia tuhota terveytensä. Tiedän että itse pääsin kuitenkin vähällä. Oireilin ruuan kanssa kaiken kaikkiaan kymmenisen vuotta, ja nyt jo kymmenen vuotta suhteeni ruokaan on ollut normaali. Nyt vasta pystyn puhumaan noista ajoista vieraillekin, niin kipeää se aika oli. Pariin otteeseen kävin terapiassakin, sitä suosittelen muillekin. Nyt vuosien jälkeen tuntuu, kuin se kaikki olisi ollut jonkun muun elämää. Olen erittäin kiitollinen, että ruoka tai paino ei enää hallitse minun elämääni. Nykyään nautin ruuasta hyvällä omallatunnolla!
Oma suhteeni ruokaan oli ongelmallinen n. 15-vuotiaasta alkaen. Ensimmäisen kerran oksentelin lukion ekaluokkalaisena. Söin salaa, ja oksensin salaa. Samoihin aikoihin rupesin juoksemaan pitkiä lenkkejä - minä, joka inhoan juoksemista! En enää muista miten pitkään oksentelukausi silloin kesti, korkeintaan muutaman kuukauden. En myöskään muista, mikä sen lopetti. Ehkä koulun loppuminen ja kesäloma.
Seuraavan kerran oireilin tuoreena ylioppilaana. Silloin en oksentanut, vaan ahmin. Lihoin lähes kymmenen kiloa lyhyessa ajasssa. Jotenkin tilanne taas tasoittu, ja laihduin itsestään entiselleni.
Parin vuoden kuluttua erosin poikaystävästäni - ja minä aloin ahmia. Harrastin liikuntaa joka ikinen päivä, kävelin, juoksin, kävin jumpassa ja salilla. Elämääni hallitsivat ahmimiskohtaukset, liikunta ja juhliminen, joka ei juhlalta tuntunut. Olin silloin opiskelemassa, mutta opinnot jäivät toiseksi siinä ruljanssissa. Kävin ravintolassa melkein joka ilta, kotona oleminen ahdisti liikaa. Join paljon, ja iskin yhden illan miehiä epätoivoisesti. Kaiken kaikkiaan käyttäytymiseni oli selkeästi itsetuhoista. Sitten uusi poikaystävä, ja elämä rauhoittui ja tasoittui taas, muutama vuosi meni oikein hyvin. Laihduin taas normaaleihin mittoihini eikä syöminen ollut ongelma.
Pahinta olikin seuraavan eron jälkeen. Masennuin melko vakavasti, aloin ahmia, ja lihoin parissa kuukaudessa kymmenen kiloa. Vihasin itseäni ja läskejäni, juoksin ravintoloissa, hain miehiä. Lopulta tilanne paheni niin, että itseinho muuttui oksentamiseksi. Kai oksentaminen on rangaistus, jonka itse itselleen määrää ahmimisesta?! Muistan miltä ne ahmimiskohtaukset tuntuivat, muistan hiilihydraattihumalan ja -krapulan. Ahmimis- ja oksentamiskohtauksen jälkeen väsytti vielä seuraavana päivänäkin. Syöminen oli pitkään täysin hallitsematonta.
Kun olin sillä kertaa oksennellut ehkä kuukauden, pari, liityin Painonvartijoihin. Se ei syömishäiriötäni hillinnyt, päinvastoin. Kävin punnituksissa muutaman kuukauden, en laihtunut juuri yhtään. Lopulta ymmärsin, että ensin on selvittävä masennuksesta, sitten voin ajatella laihtumista. Päätin, etten enää koskaan oksenna, en, vaikka söisin mitä. Se päätös piti. Luulen, että siitä oivalluksesta alkoi parantuminen. En ole sen jälkeen tarkoituksella oksentanut, en kertaakaan. En myöskään ole enää kymmeneen vuoteen saanut ahmimiskohtausta. Pikkuhiljaa elämä parani, masennus väistyi ja painokin laski. Kaiken kaikkiaan pääsin takaisin tasapainoon parin vuoden aikana.
Sen haluan sanoa niille, jotka vasta aloittelevat oksentamista, että kannattaa lopettaa heti. Se tie vie vain syvemmälle vaikeuksiin. Lopputuloksena voi olla hampaaton suu, ruuansulatusongelmia loppuiäksi, vaikka mitä vakavia seurauksia ja sairauksia kun elimistön tasapaino heittää. Ihan oikeasti muutama kilo painoa ei ole sen arvoinen, että kannattaisi sen takia tuhota terveytensä. Tiedän että itse pääsin kuitenkin vähällä. Oireilin ruuan kanssa kaiken kaikkiaan kymmenisen vuotta, ja nyt jo kymmenen vuotta suhteeni ruokaan on ollut normaali. Nyt vasta pystyn puhumaan noista ajoista vieraillekin, niin kipeää se aika oli. Pariin otteeseen kävin terapiassakin, sitä suosittelen muillekin. Nyt vuosien jälkeen tuntuu, kuin se kaikki olisi ollut jonkun muun elämää. Olen erittäin kiitollinen, että ruoka tai paino ei enää hallitse minun elämääni. Nykyään nautin ruuasta hyvällä omallatunnolla!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.