Menette vain se ihastuksenne luo ja kerrotte olevanne ihastuneita. Ei siinä voi mitään menettää. Sittenpä ainakin saa tietää, saako tunteilleen vastakaikua. Ei tarvi turhaan odotella monta vuotta ja miettiä, josko se toinenkin sattuisi olemaan ihastunut. Sen kuin menette vain heti kysäisemään. Näin minä ainakin teen ja nytkin seurustelen ihastukseni kanssa erittäin onnellisena. Kävipä nimittäin niin, että hänkin ihasteli minua.
Mikä siinä on niin vaikeaa
kaunottaren kaunis leijonatar
51654
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Niin... ja nyt sinulla ei ole ihastusta. Katsos, kupletin juoni onkin ihan muu kuin suhde. Se on ihastuminen ja ihastus.
Niin, juoni on siinä. Täytyis sitten ettii uusi ihastus.
Mutta sillon jos tuntee, että haluu lähempää tuttavuutta on kyllä viisaampaa mennä suoraa kertoon mitä tuntee niin ei tosiaan tarvi elämäänsä hukata kuvittelemalla.
Mä tein niin ja sain tyylikkäät pakit. Arvatkaa vaan mikä olo. Olisiko ollut parempi sittenkin ihastella vaan mielikuvissa ja elää pilvilinnoissa. nyt ne on romutettu ja olen murskana. en haluaisi ihastua enää koskaan. haluan kuitenkin olla itselleni rehellinen ja myöntää että ne oli pakit vaikka mutta tosi hienovaraiset. mun mielestä on nimittäin niin että jos mies on ihastunut se kyllä yrittää jopa epätoivoisestikin iskeä, mitä mieltä muut ootte.
Suurin osa ihastujista kuitenkin toivoo, että saisi lähempää kontaktia. Jos se ihastuksen kohde onkin täys nuija, niin voihan sitä ottaa välimatkaa enemmän kuin tarpeeksi ja etsiä uus ihastuksen kohde.
Meikäläinen ei ole ikinä suin päin ihastunut kehenkään... minuun taas ihastutaan liian helposti, myös naiset =( Nykyinen aviomieheni ihastui minuun baarissa, hän oli selvinpäin siellä ja maailman ujoin ihminen... voitte siis kuvitella, että kuinka vaikeaa hänellä on ollut tulla juttusille.
Homma eteni sitten siihen pisteeseen, että hän seuraavana aamuna ilmoitti, ettei aio antaa minun mennä, vaan joku kaunis päivä me mennään naimisiin... Yritinpä siinä muutaman kuukauden pyristellä karkuun, mutta eipä tuo irti päästänyt =D
Nyt olemme tosiaan aviossa ja minä hullu meinasin heittää hänet harakoille
rupeaa ilmestymään asiallisempiakin kirjoittajia.
Tuo harakoille heitto laittoi vähän hymyilemään.Itselläni oli joskus aikojen alussa vähän samanlainen tilanne.Päinvastoin vain luonnollisesti.Olen tuntenut vaimoni jo pikkutytöstä asti olimme naapureita ja piilosilla tuli oltua joskus illalla.
Jo vähän toisellakymmenellä oltua tuli joskus toivottua sattua samaan piiloon.Vähän myöhemmässä vaiheessa en kumminkaan kiinnittänyt häneen huomiota niissä merkeissä,kun hän oli vähän tiukkapipoisempi näissä mies/nais asioissa kuin itse.En osannut niinkuin odotella mitään.
Muutimme kumpikin jo nuorena pois kotoa.Itse muutin pois Suomesta,hän opiskelemaan Helsinkiin.Sattuma kuitenkin puuttui asiaan ja jouduin autokolariin kesälomalla Suomessa.Jalka meni parista kohtaa poikki ja sain tuon keuhkotulpan joka meinasi ihan tosissaan viedä henkeni.Onneksi oli 21 vuotias joten nipin napin selvisin.
Joo sittenhän sitä vuoden päästä pääsi jo kepinkin kanssa liikkumaan.Tietenkin kuulin että naapurin tyttö on tullut lomalle vanhempiensa luokse viikoksi ennen uuden ammatin aloittamista.Eihän sitä malttanut olla pistäytymättä kylässä.Oli talvipakkanen ja tosiaankin kuutamo myös kun ulkona pistäytyessä hän sanoi että eiköhän tehdä kävelylenkki.
Tämä oli vuonna 68.Olemme tehneet monta lenkkiä sen jälkeen ja teemme edelleenkin.Ei todellakaan pysty kuvittelemaan miten sattuma yleensäkään voi muuttaa elämän niin perusteellisesti ja oikealla tavalla.
Olen monet kerrat,todella syvällisesti mutta onnellisena ajatellut että tästä naisesta minä olin kävelemässä ohi.
oli hieno lukea :)