Jumprahuiti, se se vaan on sillälailla että aina vain enemmän minulle kirkastuu, suorastaan häikäisevällä tavalla silmille räimähtää että "kaikki" on kiinni ihmisen mielen todellisuudesta.
Jos et rätkähdä uskoon, se tarkoittaa vain sitä että sinun mielesi todellisuudessa on naurettava sellainen ajatuskin että
- ensimmäiseksi KOKO maailmankaikkeuden olemassaolosta vastuussa oleva Jumala loisi ihmisen ja kyttäisi onko tämä uskollinen hänelle, eli kiusaisi ihmistä kiusauksella
- toiseksi Jumala menisi ja hukuttaisi koko lössin koska alkoi vähän pänniä se luomistyö
- kolmanneksi Jumala syntyisi pojaksi yhdelle luomistaan olennoista, tapattaisi itsensä sovitusuhriksi itselleen ja vaatisi sitten että häneen ihmisjumalana tulee uskoa TAI MUUTEN
Jos et siis tule uskoon, tuo kaikki ei tapahdu sinun mielesi todellisuudessa, ts. sitä ei ole olemassakaan.
Ja minä tietysti olen tuo sinä, koska kun minä käyskentelen tuolla kedolla, en minä näe siellä mitään jeesuksia ja jumalia. Ja se mikä ei ole ns. ulkoista todellisuutta, vaan sisäistäni, ei ole koskaan näyttänyt minulle mitään kauhukuvia ristiinnaulitsemisesta tai mistään sellaisesta joka todistaisi minulle minkään uskonnon olevan "oikeassa".
Mutta entäs sitten opit. Yksi opettaa yhtä ja toinen toista, ja kaikenlaista uutta jänskää tulee joka vuosi joka tuutista. Kaikki vaativat uskomaan siihen, tähän ja tuohon. Odotetaan että otat elämäsi ohjenuoraksi milloin minkäkin huudossa olevan vouhotuksen.
Ei mikään ihme että moni kyllästyy tässä leikissä ja jättää kaikenlaiset uskonnot, opit, ismit, aatteet...
Ja mikäs siinä. Miksi meidän pitäisi ottaa omaan mieleemme jotain sellaista mitä siellä ei ole entuudestaan? Miksi opetella pelkäämään ja vihaamaan, nämä tunteet kun tuntuvat käyvän käsikädessä kaikkien ismien kanssa, koskapa aatteeseen kuuluu aina uskomus siihen että on olemassa VASTUSTAJIA...
Mutta mitäs noista oletetuista pahoista hengistä, kommunisteista, jehovista, saatananpalvojista, ekoterroristeista ja ties keistä joita eniten pelätään. Aivan tarpeeksi löytäisit vastustajia sieltä oman pikku pääsi sisältä. Huomaat tavan takaa että jokin sinussa osoittautuu sinun oman kokonaisuutesi heikoimmaksi lenkiksi. Jokin sinussa pettää sinut aina. Yhä uudelleen ja uudelleen. Eikä se ole mikään saatana tai naapurin susikoira, se on sinä itse. Sinä itse olet suurin vastustajasi.
Mielestäni ainoa järkevä todellisuus on tasapainoon pyrkivä todellisuus. Aina kun lähdetään laukkaamaan kuola suusta roiskuen jonkun yhden ainoan opin, menetelmän, maailmankatsomuksen kanssa näitä tanhuita ja tantereita, unohtuu että ei se ole mikään absolut totuus, koska se ei ole totta jonkun toisen ihmisen mielen todellisuudessa!
Ja jos ei jokin asia ole totta kaikille, miten se voi olla totta yhdellekään ihmiselle?
Nihilismissäni ehkä kovin kärkkäästi tuomitsen kaikki opit huitsin kuuseen, mutta toki niistä saa riemuakin revittyä. Ne ovat hyvin käyttökelpoisia kaikki aikansa, mutta niitä ei saa päästää isännäksi talossa. Ei yksikään ihminen ole luotu jonkun toisen ihmisen kehittelemiä oppeja varten, emme me ole toistemme orjia. Jokaisella meillä on oma subjektiivinen todellisuutemme, ja sen pitäisi periaatteessa olla loukkaamaton. Mutta ei. Mehän raiskailemme toistemme mieliä sen kuin ehdimme.
Ja mitä se sitten tämä kaikki magiaan liittyy? Koen että magia on sitä että emme vielä tiedä miksi valitsemamme toimintatapa tai systeemi toimii. Ja ehkä emme koskaan tulekaan tietämään, samapa tuo. Uskon kuitenkin että silloin kun jotain "erikoista" tapahtuu, ihminen on lähempänä sitä ydin-mieltään joka hän todella on (päinvastoin kuin sekavat tunteensa ja harhailevat ajatuksensa). Uskonnot, opit ja katsomukset - kun niitä käytetään välineinä - ovat tapoja hahmottaa, kuvata ja käsitellä noita "erikoisia asioita".
Metsään mennään kun yksi ihminen alkaa mätkiä työkalullaan niitä ihmisiä joilla on erilaiset työkalut. Naurettavaa touhuahan se on.
Jos enemmän lähdettäisiin siitä että periaatteessa kaikki ihmisessä on lähtöisin hänen mielestään, ei olisi tarvetta pitää niin perkeleellistä metakkaa työkalujaan käyttäessään.
Voihan sitä tietysti jotain "ulkopuolistakin" olla. Mistä minä tiedän. Mutta antaako sekään oikeutta kenenkään päättää siitä mikä on se ainoa oikea menettelytapa askarruttavan asian kanssa näperrellessä?
Jos et rätkähdä uskoon, se tarkoittaa vain sitä että sinun mielesi todellisuudessa on naurettava sellainen ajatuskin että
- ensimmäiseksi KOKO maailmankaikkeuden olemassaolosta vastuussa oleva Jumala loisi ihmisen ja kyttäisi onko tämä uskollinen hänelle, eli kiusaisi ihmistä kiusauksella
- toiseksi Jumala menisi ja hukuttaisi koko lössin koska alkoi vähän pänniä se luomistyö
- kolmanneksi Jumala syntyisi pojaksi yhdelle luomistaan olennoista, tapattaisi itsensä sovitusuhriksi itselleen ja vaatisi sitten että häneen ihmisjumalana tulee uskoa TAI MUUTEN
Jos et siis tule uskoon, tuo kaikki ei tapahdu sinun mielesi todellisuudessa, ts. sitä ei ole olemassakaan.
Ja minä tietysti olen tuo sinä, koska kun minä käyskentelen tuolla kedolla, en minä näe siellä mitään jeesuksia ja jumalia. Ja se mikä ei ole ns. ulkoista todellisuutta, vaan sisäistäni, ei ole koskaan näyttänyt minulle mitään kauhukuvia ristiinnaulitsemisesta tai mistään sellaisesta joka todistaisi minulle minkään uskonnon olevan "oikeassa".
Mutta entäs sitten opit. Yksi opettaa yhtä ja toinen toista, ja kaikenlaista uutta jänskää tulee joka vuosi joka tuutista. Kaikki vaativat uskomaan siihen, tähän ja tuohon. Odotetaan että otat elämäsi ohjenuoraksi milloin minkäkin huudossa olevan vouhotuksen.
Ei mikään ihme että moni kyllästyy tässä leikissä ja jättää kaikenlaiset uskonnot, opit, ismit, aatteet...
Ja mikäs siinä. Miksi meidän pitäisi ottaa omaan mieleemme jotain sellaista mitä siellä ei ole entuudestaan? Miksi opetella pelkäämään ja vihaamaan, nämä tunteet kun tuntuvat käyvän käsikädessä kaikkien ismien kanssa, koskapa aatteeseen kuuluu aina uskomus siihen että on olemassa VASTUSTAJIA...
Mutta mitäs noista oletetuista pahoista hengistä, kommunisteista, jehovista, saatananpalvojista, ekoterroristeista ja ties keistä joita eniten pelätään. Aivan tarpeeksi löytäisit vastustajia sieltä oman pikku pääsi sisältä. Huomaat tavan takaa että jokin sinussa osoittautuu sinun oman kokonaisuutesi heikoimmaksi lenkiksi. Jokin sinussa pettää sinut aina. Yhä uudelleen ja uudelleen. Eikä se ole mikään saatana tai naapurin susikoira, se on sinä itse. Sinä itse olet suurin vastustajasi.
Mielestäni ainoa järkevä todellisuus on tasapainoon pyrkivä todellisuus. Aina kun lähdetään laukkaamaan kuola suusta roiskuen jonkun yhden ainoan opin, menetelmän, maailmankatsomuksen kanssa näitä tanhuita ja tantereita, unohtuu että ei se ole mikään absolut totuus, koska se ei ole totta jonkun toisen ihmisen mielen todellisuudessa!
Ja jos ei jokin asia ole totta kaikille, miten se voi olla totta yhdellekään ihmiselle?
Nihilismissäni ehkä kovin kärkkäästi tuomitsen kaikki opit huitsin kuuseen, mutta toki niistä saa riemuakin revittyä. Ne ovat hyvin käyttökelpoisia kaikki aikansa, mutta niitä ei saa päästää isännäksi talossa. Ei yksikään ihminen ole luotu jonkun toisen ihmisen kehittelemiä oppeja varten, emme me ole toistemme orjia. Jokaisella meillä on oma subjektiivinen todellisuutemme, ja sen pitäisi periaatteessa olla loukkaamaton. Mutta ei. Mehän raiskailemme toistemme mieliä sen kuin ehdimme.
Ja mitä se sitten tämä kaikki magiaan liittyy? Koen että magia on sitä että emme vielä tiedä miksi valitsemamme toimintatapa tai systeemi toimii. Ja ehkä emme koskaan tulekaan tietämään, samapa tuo. Uskon kuitenkin että silloin kun jotain "erikoista" tapahtuu, ihminen on lähempänä sitä ydin-mieltään joka hän todella on (päinvastoin kuin sekavat tunteensa ja harhailevat ajatuksensa). Uskonnot, opit ja katsomukset - kun niitä käytetään välineinä - ovat tapoja hahmottaa, kuvata ja käsitellä noita "erikoisia asioita".
Metsään mennään kun yksi ihminen alkaa mätkiä työkalullaan niitä ihmisiä joilla on erilaiset työkalut. Naurettavaa touhuahan se on.
Jos enemmän lähdettäisiin siitä että periaatteessa kaikki ihmisessä on lähtöisin hänen mielestään, ei olisi tarvetta pitää niin perkeleellistä metakkaa työkalujaan käyttäessään.
Voihan sitä tietysti jotain "ulkopuolistakin" olla. Mistä minä tiedän. Mutta antaako sekään oikeutta kenenkään päättää siitä mikä on se ainoa oikea menettelytapa askarruttavan asian kanssa näperrellessä?
Vastaukset 12
Vanhimmat
iskit reijän tuohon mätäpaiseeseen.
Uskokaa jo tai muuten, joo ja loi meidät kuvakseen.
Ihan kuin hänen olisi pitänyt luoda meidät, vain
tuhotakseen meidät. Eikö hänen kaikkitietäväna
olisi pitänyt tietää kuka pelastuu kuka ei...
T,Vesa.
Vaikka turhaahan tämä paasaus paasaamista vastaan on.
Välillä vain tulee tarve purkautua... Silloin täytyy pusertaa ja katsoa että mitä sieltä tällä kertaa irtoaa.
toisaalta, eikös sinunkin "totuutesi" ole työkaluilla mätkimistä.
Vanhetessaan sitä vaan oppii pitään turpansa kiinni ja ihmettelemään tätä touhua?
Noinkohan itse opin ikinä.
Niin, jos otan käteen vaikkapa vasaran, pitää minun sillä mätkimän nauloja, eikä muita työntekijöitä. Ja höylällä vedellään vissiin lankkuja.
Mutta toisalta Suuressa Työssä mikä tai tuka tahansa voi olla naula tai lankku, joten pitää kai sitten vaan tietää että kuinka kauan lyödä tai höylätä. Ettei uppoa vasarakin sen naulan perään puun sisään tai tule höylättyä koko lankku latuskaksi.
Omia sormiakin tulee toki välttää kun sen vasaran kanssa riehuu.
Ymmärrän kyllä ajatteluasi, silti...kenen todellisuus on parempi kuin toisen. Tavallaan sinäkin levität omaa "uskoasi" ja mistä tiedät miltä jostain "kiihkouskovaisesta" tuntuu "naulojenlyöntisi". Varmaan ottaa kipiää.
Varmaan siksi, että elämänkatsomus on uskolle perustettu, ja sinä hajoitat tuollaisen elämänrakennelmaa.
Kuten sanoit, totuus on jokaiselle omanlainen.
Kenen totuus on siis parempi kuin toisen?
>> Voihan sitä tietysti jotain "ulkopuolistakin" olla. >>
Mulle on vierasta tuommoinen ajattelu, että ei olisi mitään ulkopuolista. Mihin tuommoinen ajatus oikein voi perustua? Tai sitten olet muotoillut sanasi harhaanjohtavasti.
Minulle magia, jopa elämä, on kommunikaation harjoittamista paitsi itseni kanssa (itsen kokonaisuuden eri osien synergiaa, kokonaisuuden tunnetta ja ymmärrystä hakien), myös kaiken sen kanssa mikä on ulkopuolista, ja yhteenkuuluvuuden tunteen rakentamista sen kanssa.
Ei hyödytä pelätä itseä mahtavampia voimia. Kuka voisi paeta jumalien vihaa menemällä kuoreensa kuin etana? Loppujen lopuksi me olemme universumin mielivaltaisen kohtelun armoilla.
Maailmassa on asioita joiden edessä emme voi muuta kuin rukoilla polvillamme armoa. Onnettomat kirveemme ja kiväärimme eivät lopulta ole nallipyssynkään veroisia. Meistä ei ole pysäyttämään hyökyaaltoja. Emme voita edes omia inhimillisiä heikkouksiamme. Kaiken tekniikkammekin suojaamina on silti voimia, joita voimme vain juosta pakoon kuin kurjat rotat.
Ahneudessamme me usein unohdamme nöyryyden hyveen. Kaikissa teollistuneissa maissa suhtaudutaan halveksien ajatukseen luonnon kunnioittamisesta. Ennemmin maksetaan Sarasvuolle miljoonia typerien puheiden pitämisestä kuin käytettäisiin penniäkään elämän ja maailmankaikkeuden kunnostamiseen ja kunnioittamiseen. Kuinka typerää ja halpamaista käytöstä!
Mistä muusta voi tällainen rappio olla seurausta kuin liiallisesta kääntymisestä "omaan mieleen" ja kaiken sen ulkopuolisen halveksunnasta? Meitä kiinnostaa kaikkein eniten puhe, ja mielellään vielä oma sisäinen puheemme.
Ja vielä usein oletamme, että kaikki meitä suurempi tahtoisi vain alistaa, nujertaa ja rankaista meitä, eikä voisi tuoda osaksemme mitään hyvää, vaikka olemme aikojen alusta syöneet metsän antimia, kalastaneet meren ravintoa ja nauttineet auringon valosta ja suunnistaneet tähtitaivaan mukaan.
Kyse onkin pelosta ja yrityksestä nousta hallitsemaan maailmaa, jossa ihmiskunta on kuin kärpänen istumassa oljenkorrella aasin virtsalammikossa, kuvitellen olevansa mahtava merikapteeni tukevassa laivassaan.
Olkoon tämä ulkopuolisuuden ylistyspuhe! Minä haluan ylistää itseäni suurempia ulkopuolisia voimia, joiden puristuksen alla inhimillinen typeryyteni murskaantuu. Tuho ja hävitys olkoon homeiselle itsekeskeisyydelle, egoismille, umpimielisyydelle ja teflonaivoisuudelle.
Minä minä minä ja minä! Kuinka erinomainen minä olenkaan, jopa kurjuudessani olen kaikkia muita suuremmin kurjempi! Voi typeryyttä.
joka puheli ihmisen tahdosta, se asia joka ohjaa ihmistä toimimaan ja tahtojen törmätessä syntyy tuskaa. Vaikeaa on olla tahtomatta mitään.
Niin, minähän en ole kykenevä antamaan lausuntoa "ihmisen ulkopuolisista häntä suuremmista olennoista", koska en ole itse sellaisia kohdannut. Minua vain epäilyttää että sikäli kuin on kyse uskonnon valitsemisesta ja siinä kenties riehaantumisesta, ei välttämättä ole tämä riehakaskaan ihminen kohdannut mitään itseään suurempaa olentoa. Hän vain haluaa olettaa että on olemassa sellainen. Minulle tulee herkästi fiilis että tyhjät tynnyrit kolisevat eniten, ts. ne jotka tuolla turuilla ja toreilla soittavat tuubaa jonkin uskonnon puolesta eivät oikeastaan ole ikinä kohdanneet yhtään mitään.
Minä, minuus ei mielestäni automaattisesti nouse "jumalaksi" vaikkei tuollaista ulkopuolista voimaa kohtaisikaan. Eikä välttämättä tarvitse kokea että kaikki on pelkää paskaa vaan, jos ei törmää johonkin peljättävään, käsittämättömään voimaan tai olentoon. Voi mennä täysin ylemmyys- ja alemmuuskompleksien ohi. Ei kai se kovin vaikeaa voi olla, koska itsekin parhaimpinani hetkinäni olen tasapainossa vaikken mihinkään olentoon, uskoon yms. sitä painoa laskekaan (=mielenrauhaani turvaa). Sillä hetkellä...
Se mikä minulla on mystisin kokemukseni viittaa toki olentoon joka on kehittyneempi kuin minä, mutta siinä mielessä kuin kehityseroa on esim. 21- ja 65-vuotiaiden ihmisten välillä. Kuitenkin ollaan koko ajan vielä samassa olentoluokassa ja lajissa menossa.
Jos väkerrän tähän jonkinlaisen oman uskoni ylistysvirren, niin minullehan on olemassa vain Yksi, joka on kaikki. Tätä olen kovastikin välillä mainostellut toki foorumeilla, joskaan en ehkä välttämättä Magia-foorumilla. Tämän Yhden näen kehittyvän, kasvavan ja etenevän myriadien mielten ja olemassaolojen kautta kiintopiste iäisyydessä ja aktiviteettien äärilaidat täällä fyysisellä tasolla pyörien (vrt. ympyrä). Arvostan kai tätä Yhtä niin paljon etten kovin helposti lähde etsimään sitä pienempiä auktoriteetteja ja alipäälliköitä. Mutta toki jokainen olento täällä "raukoilla rajoilla" on yhtälailla niin opettaja kuin oppilas. Kehittyneempien eli enemmän kokemuksia keränneiden ja sulattaneiden olentojen oletan näkevän paremmin sinne Yhden Ytimeen.
Minulle "kaiken ulkopuolisen" olemus on hieman arvoitus, sillä olen vuosien varrella nähnyt että ihmisten on äärimmäisen vaikea tiedostaa mitään absoluuttista todellisuutta ulkopuolellaan. Jokainen tuntuu tekevän täysin oman versionsa siitä-mikä-todella-on. Ja koska tuo subjektiivinen näkemys on ainoa näkemys mikä ihmisellä taitaa voida olla, niin ei ole mikään ihme että toisille esim. Jeesus on totta, ja toisille taas joku muu tai jokin muu. Parempi kai kun ei edes yritä ottaa keneltäkään mitään haaveellista kuvaa pois, mutta tietenkin välillä ärsyttää kun niitä harhoja yritetään väkisin tuputtaa joka maailman tuutista. En näe mitään mieltä uhrata omaa subjektiivista totuuttaan joka alttarilla minkä joku toinen ihminen väsää omista subjektiivisista totuuksistaan.
Mitä me voimme tietää todella? Siitäkin riidellään mitä on tapahtunut 1918, ja siitä on sentään vasta ihmisikä. En väitä että parempi heittää kaikki oletukset ja näkemykset jorpakkoon, vaan väitän että ihmiset valitsevat väistämättä jokainen heille sopivimman näkemyksen. Mistä hyvänsä asiasta.
Tämä on niin perhanan itsestäänselvää, ja silti tämä on vasta viime aikoina minulle jotenkin hahmottunut paremmin.
---
Hm, minusta tuntuu että me todellakin kuulumme kaikki johonkin meitä suurempaan, ja miksipä sellainen kävisi meitä vastaan, haluaisi pelotella meitä ja nujertaa meidät, jonka osia olemme? Jokainen olento on tasa-arvoinen siinä että sillä on elämä ja olemassaolo. En ole materialisti enkä oleta että tuo olemassaolo päättyisi kuolemaankaan.
Jatkuvan olemassaolon mahdollisuutta kannattaessani en kuitenkaan (minäkään) oikein tykkää tästä nykymeiningistä että ihminen ei osaa kunnioittaa pätkän vertaa mitään sellaista elämää joka ei välittömästi liity häneen itseensä. Kyllä lemmikkielukoihinkin tungetaan läjäpäin ruokaa, mutta kaikki muut lajit saavat sitten kuolla vaikka yhteen läjään, jos sattuvat vähänkin olemaan ihmisen intressien tiellä. Meidän lapset, meidän elukat, meidän talo, auto, meidän meidän meidän. Mikä siinä minun/meidän -sanassa on niin pyhää? Ei mitään voi oikeasti omistaa!
Ja vaikka sitä kuinka pitäisi harhanomaisena tätä koko maailmaa, ei se vastuu ihmiseltä mihinkään katoa siinä että hän hurahtaa johonkin oppiin ja alkaa uskoa kuuluvansa Harvoihin ja Valituihin, ja tulevansa "pelastetuksi" tavalla tai toisella. Se on alleenlaskevien pikkulasten uskoa se. Voisi vaihteeksi kokeilla ahneen kaiken itselleen hamuavan tuttipullo-"rakastamisen" sijasta aikuista rakkautta, elikkäs että itse olisi antamassa rakkautta ja rakastamassa eläviä olentoja. Tekojen tasolla tietenkin.
Tietysti jos siinä touhussa auttaa ajatus "Jumalasta" niin mikäs siinä. Silloinhan jumala-idea on hyvässä käytössä. Jos ei jää pelkäksi sanahelinäksi. Jos uskoo Jumalaan ja uskoo että ei ole mitään muuta kuin Jumala (panteismi), niin miten sitten voisi jatkuvasti riehua kuin mielipuoli ja vaatia kaikkea kivaa itselleen, ikäänkuin olisi suurempi kuin kaikki muut Jumalan palaset.
SE on kyllä tosiaan minulle erittäin suuri mysteeri että minkä vuoksi jotkut ihmiset kokevat ihmeitä ja näkevät näkyjä, kun toiset taas eivät. Mutta ne jotka kokevat ovat tietysti sekä kirottuja että siunattuja. He eivät voi koskaan unohtaa ja väittää että tässä se nyt sitten oli ja mennä ostamaan uutta autoa uskoen että siinä se huipentuu koko elämä...
Viime aikoina olen itse ollut varsin merkillisessä mielentilassa ikäänkuin itseeni vaipuneena, ja kaikki tämä kirjoittelu tuntuu aiempaakin enemmän olevan pelkkää tylsämielistä pinnan raaputtelua. Jossain mielessä olen löytänyt melkeinpä sisäisen rauhan (edes hetkeksi), vaikka mitään erityistä ei ole oikeastaan tapahtunut.
Enpä tiedä, ehkä se kaikkein sisin todellisuus mikä ihmisessä on, onkin täysin sama asia kuin se mitä on absolut oikeasti ulkopuolellamme. Tätä on nyt vähän vaikea selittää...
Minusta ei ole oikeastaan yhtään hullumpaa tahtoa jotakin.
Tuskakin kuuluu elämään, ja pettymykset.
Mutta jos kaikki halut ovat itsekkäitä ja koko käsitys todellisuudesta perustuu omaan minään ja sen arvoon ja asemaan suhteessa muihin ja muuhun maailmaan, niin sillä tiellä on erityisen paljon kärsimystä.
>> Voisi vaihteeksi kokeilla aikuista rakkautta, elikkäs että itse olisi antamassa rakkautta ja rakastamassa eläviä olentoja. Tekojen tasolla tietenkin. >>
Naulan kantaan.
Olen liikaa oletellut että rakkauksien rakkaus on ehdottomasti oikein silmille purskahtavaa hurmahenkisyyttä; perhoset lentelevät ja kukat tuoksuvat ja näin päin pois. (En puhu tässä mistään "poika löytää tytön" -rakkaudesta, vaan kaikkiin eläviin olentoihin yhtälaisesti kohdistuvasta "mystisestä" rakkaudesta.)
Joskus rakkaus voinee aivan hyvin olla vain sitä että on tyyni olo. Esim. tässäkin ketjussa olisin voinut entiseen malliin pänniintyä siitä että mielestäni ymmärsit alkuperäisen kirjoitelmani väärin jonkinlaiseksi minän ylistämiseksi. Mutta nyt minulle ei tullut minkäänlaista harmin tunnetta edes siitä että aivan liian usein ajatusratamme ovat niin erilaiset, että mol.puolisen ymmärryksen kanssa on vähän niin ja näin.
Jossain toisaalla päin nettiä kohtasin ihmisen jonka kanssa "keskusteltuani" (lue: riideltyäni) olen tavannut olla kiehahtamispisteessä. Ei mitään fiilistä hänen kiukuttelustaan. Tämä on aivan ihmeellistä. Ehkä tämä jopa on peräti ihme.
Tai sitten rakkautta. Haluttomuutta tuomita ketään, edes itseään.
Oli mitä oli, mutta nautiskelen tästä niin kauan kuin pystyn...
Minällä voi mennä kyllä aivot nyt kyllä vinksalleen.