Olen 43-vuotias yh-äiti
Olen eronnut 7-vuotta sitten
Olen etsinyt uutta kumppania ongelmani on se että laitan vieläkin lapset etusijalle koska heiltä puuttuu toinen aikuinen elämästä.
Vaikka lapset ovat opiskelemassa lentävät kohta pesästä ajattelen heitä aina ennen omaa elämääni.
Ongelmat tulevat siinä vaiheessa kun tutustun uuteen mieheen (en moneen) sisimmässä alkaa kauhea myllerrys, tässä vaiheessa tuntuu siltä että pitää valita mies tai lapset. Miehet haluavat olla ykkössijalla elämässäni mutta en voi laittaa lapsia syrjään. Olen ehkä liikaa elänyt vain heille enkä osaa elää uudessa suhteessa. onko ketään kohtalotovereita joilla on samantapaisia kokemuksia olisi kiva jos kirjoittelisitte kokemuksistanne.
Olen eronnut 7-vuotta sitten
Olen etsinyt uutta kumppania ongelmani on se että laitan vieläkin lapset etusijalle koska heiltä puuttuu toinen aikuinen elämästä.
Vaikka lapset ovat opiskelemassa lentävät kohta pesästä ajattelen heitä aina ennen omaa elämääni.
Ongelmat tulevat siinä vaiheessa kun tutustun uuteen mieheen (en moneen) sisimmässä alkaa kauhea myllerrys, tässä vaiheessa tuntuu siltä että pitää valita mies tai lapset. Miehet haluavat olla ykkössijalla elämässäni mutta en voi laittaa lapsia syrjään. Olen ehkä liikaa elänyt vain heille enkä osaa elää uudessa suhteessa. onko ketään kohtalotovereita joilla on samantapaisia kokemuksia olisi kiva jos kirjoittelisitte kokemuksistanne.
Vastaukset 20
Vanhimmat
lukisin itsestäni:)Lapsia minäkin olen yrittänyt tuputtaa aina ennen kaiken edelle, koska elin minäkin kauan vain heille! Kyllä se on kuule meidän aikuisten käsissä, mitä teemme elämällämme..lasten ei tarvitsekaan hyväksyä kaikkea, mikä tekee meidät onnellisiksi:) He tuntevat ja näkevät tosin, että äiti on muuttunut..Sitä paitsi niin kauan kuin lapset ovat kotona, anna heille aikasi..he lähtevät pois, ja jälkeen jää aika, jota olet heille antanut! Tee siitä laatuaikaa, koska he tarvitsevat turvallista aikuista...sinua, koska muita ei ole. Toivottavasti heidän isänsä on mukana kuitenkin jotenkin, koska he tarvitsevat häntäkin... isänä..
Tuntuu että koko energia on mennyt lapsiin ja työhön
Olen kyllä ajatellut lapsia aina ensin tuntuu että oma elämä on jo eletty. toki nautin lasten seurasta olen heidän mukanaan siinä missä voin tänäpäivänä olla enemmän kuuntelijana ja neuvonantajan ovat jo opiskelemassa. asuva kotona.
Lasten isä alkoholisoitui muutimme jopa paikkakuntaa jatkuvan uhkailun ja häirinnän vuoksi
ehkä siksi alkaa vomavarat välillä loppumaan. Nyt olen kuintenkin siinä vaiheessa elämää että jää jo omaakin aikaa kun vaan tietäs miten sen käyttäisi. kai niistä lapsistakin pitää pikkuhiljaa päästää irti.
että nykyään on monia asioita kodin ulkopuolella, joita voi harrastaa..minä itse löysin kuntoilun ja koirat...ne ei maksa liikaa, ja ne sopivat minulle:) Sen myötä harrastukseni on laajentunut, ja ystäviä tullut lisää...Minkä ikäisiä lapsenne ovat??
Minulla on myös pieni koira sen kanssa tulee paljon lenkkeiltyä. Ei minulla vapaa ajan ongelmia ole luen kaikenlaista kirjallisuutta nautin yksin olosta silloin kun se on mahdollista.
Lapset ovat 84 ja 88 syntyneet vanhi on jo työelämässä. Lapset ovat olleet onneksi tasapainoisia ja melko itsenäisiä heistä olen onnellinen.
mutta uskallan väittää että teet oikein laittaessasi lapset etusijalle. Omien vanhempieni erotessa äitini laittoi uuden miehensä etusijalle ja se otti koville. Mies ei voinut jostain syystä hyväksyä minua ja kohtelu oli sen mukaista. Kun siitä yritin äidilleni puhua, hän asettui miehensä taakse, ei koskaan minua puolustanut. Tätä en jaksanut ymmärtää. Näin aikuisena olen miettinyt, että hänellä oli niin kova menettämisen pelko siitä uudesta miehstä, että lapsensa kustannuksella käyttäytyi näin.
Jossain joku joskus kirjoitti osuvasti, että uuden miehen on ensin hyväksyttävä lapset ennen kuin hänet, lasten äidin. Se on minustakin asian ydin. Ikävä kyllä monelle miehelle tuntuu olevan ylivoimaista hyväksyä toisen miehen lapsia. Johtuisiko se siitä, että lapset ovat jatkuva muistutus naisen menneisyydestä ja se on liikaa monen miehen itsetunnolle.
Äidin paikka on lasten luona ja kanssa niin kauan kuin ovat pieniä ja kotona. Olen kuitenkin törmännyt siihen asiaan useammin kuin kahdesti, että myös äidin onni on tärkeää...myös lapsille. Sanotaanko, että ihminen rakastuu silloin, kun sitä ei välttämättä edes odota..Toisen aikuisen läheisyys saattaa myös toimia monesti lääkkeenä..Itse toivon sitä, että äiti jaksaisi olla lastensa kanssa ilman "toista" miestä..:)..niin kauan kuin lapset ovat pieniä....
monimutkainen juttu!
Ketjussa ”yhdessä ja erikseen” kirjoitin, että olen elänyt parisuhteessa ja asunut erillään - no siinäkin on puolensa ja toimii, hyvin tai huonommin monesta seikasta riippuen. Pojongg kirjoitti siitäkin osuvasti kyseisessä ketjussa.
Syvällä sisimmässäni olen hyvinkin perinteitä kunnioittava ja ”vanhanaikainen” enkä ollenkaan pidä hyvänä sitä mihin maailma on menossa avioliittojen ym. suhteen, mistä täällä jo paljon kirjoiteltukin. Kaiken hullunmyllyn ja elämän vaatimusten keskellä perhe on se, josta saamme rakkautta, hyväksyntää ja lohdutusta.
Kyllä minäkin mielelläni saisin päivittäin sen hyvän työpäivän ja tervetuloa kotiin suukon :) kaiken muun mikä liittyy yhdessä asumiseen.
Eli – oma elämäntilanteeni, siis lapsi vielä kotona (tässä ketjussa aiheesta tullut paljon hyviä kirjoituksia, kuten tämä sinunkin) ja nykymaailman meno/ ajattelutapa tekee kai lähes mahdottomaksi saavuttaa sellaisen parisuhteen johon itse uskon. Vaihtoehdoksi jää siis olla yksin kunnes lapsi lähtenyt pesästä tai sopeutua/tyytyä sellaiseen elämänmuotoon, joka ei edusta sitä mihin pohjimmiltaan uskoo... Taidan lähteä minäkin sinne luostariin, vai saako sinne ottaa lapsia ja koiria ?? ;)
Mutta toisaalta, meneekö elämä läheskään aina juuri kuten itse haluaisimme, täydellistä onnea ei ole.
hei sinä yh-äiti!
Oli mukava lukea kirjoituksesi,sillä joskus ajattelin itse samallalailla,että miehen on vaikea hyväksyä minun lapset, koska se on muistutus entisestä miehestä tai sanoisko elätystä elämstä joka on loppunut toisen kanssa.Tämä ei kylläkään pidä paikkansa vaan totuus on,että itse en ollut valmis mihinkään suhteeseen vaan pakenin pelkoani ajatuksiin kuka nyt tosissaan katselisi minua ja vielä huomioisi lapseni.Ajattelin jopa että miehet vain käyttäisi hyväksi yksinäisyyttäni,mutta eivät olisi kuitenkaan valmiita sitoutumaan.Täytyy sanoa sinulle,että on miehiä jotka ovat valmiita oikeesti ottamaan koko paketin.Mieti myös haittaako sinua mikäli miehellä on lapsia jne. minulla on ystäviä jotka ovat ns.uusioperheitä ja heiltä olen oppinut paljon, niin itsestäni kuin siitä mitä kaikkea vaatii mikäli myös miehellä on lapsia.Tärkeintä kaikista on,että olet käynyt kaiken entisen läpi aidosti sekä tuleva miehesi,ettei ole katkeruus tms.pilannut luottamusta.Lapset on aina etusijalla mikä on oikein,niin on minullakin. Itse kun aloitin seurustelun pidin lapset tietoisesti poissa,eli en heti ensimmäiseksi esitellyt lapsiani koska halusin itse katsoa miten meillä kemiat toimii ja tutustua kaikessa rauhassa toiseen ja sitten tuli ns.koe kuinka hän huomioi lapseni,miten tulee heidän kanssa toimeen,kuinka lapset ottavat hänet vastaan,mitä mieltä he ovat hänestä,tuli aika myös nyt hiljattain tuoda miehen lapset meille ja katsoa kuinka nuoriso ottaa heidät vastaan ja miten kaikki lähtee sujumaan.Täytyy sanoa,että kiireellä ei kannata pilata alkavaa hyvää vaan kärsivällisyys sekä pienin askelin eteneminen on kaikkein parasta. Aikaa menee mutta mihin olisi kiire?Tärkeää on saada myös järjestettyä kahden keskistä aikaa.Sanon vielä sen verran,että on tilanteita jossa varmaan tulee miettiä lapset vaiko mies etusijalle->sanoisin kuitenkin lapset! Olen samaa mieltä kuin lasteni mummu sanoi aikoinaan kun hän vielä eli ja oli eronsa jälkeen yksin lasten kanssa niin hän sanoi;oli miehiä jotka rakasti häntä mutta ei hyväksynyt lapsia ja oli miehiä jotka tuli lasten kanssa hyvin toimeen mutta ei sitten huomioinut häntä ja he ei tulleet toimeen joten hän teki sitten tietoisen valinnan ja päätti olla yksin lasten kanssa. Aika kului ja lapset lähti pesästään hän oli edelleen yksin, koska ei halunnut enään toista nurkilleen kuten hän asian ilmaisi.Uskon siis,- se oletko aina yksin riippuu paljolti sinusta itsestäsi viime kädessä.Toivon kaikkea hyvää sinulle ja onnea elämääsi!!Mikäli joskus haluat kirjoittaa niin kirjoita sähköposti osoite löytyy kyllä!Voimia sekä iloista mieltä ja uskoa siihen,että ei tarvitse olla yksin auttaa paljon,sillä koskaan et voi tietää missä tapaat hänet esim.chatin kautta, kaupankassalla, bussissa,liikenne ruuhkassa,tansseissa vaihtoehtoja on paljon!!!Pidä silmäsi ja korvasi siis auki!
tätä juttua ja heräs yks kysymys, toivon että tää autta joitakin.
Mieleeni tuli näet ajatus siitä että, onkohan koskaan käynyt niin, että vaikka yh-äippä on löytänyt "mukavan ja vastuuntuntoisen miehen" joka olis valmis vaikka kantamaan vastuuta lapsista uusperheessä, niin lasten äidin on vaikea hyväksyä sitä.
Ollaan niin ku hiukan mustiksia siitä että, eihän nää sun lapsia oo..kyllä mä tiedän miten lapseni kasvatan.
NO tää oli vain tällänen ajatus !!!!
mitä ? tai miten ? odotatte uusien miestenne suhtautuvan lapsiinne ja osallistuvan esm. kasvatukseeen.
Luottamus. Se ansaitaan ajalla.
Se on sana, jota on oltava liiaksikin, että uusi suhde onnistuisi. Monella yh-äidillä on luottamus miehiin mennyt, on ollut pakko pärjätä tilanteessa kuin tilanteessa omin avuin. Usein on vaikeaa ottaa vastaan apua, on pelottavaa antaa toinen ohjista "vieraalle", pelottaa, että humma karkaa omille teilleen ja kärryt heittelehtivät perässä. Perusturvallisuuden kannatinpilari on juuri se, että hallitsee elämänsä. Varsinkin, jos sen on itse uudelleen rakentanut korjatuille perustuksille.
Uusi suhde, johon kuuluu toisen tai molempien lapset on sanoinkuvaamattoman vaikea yhdistelmä. Itse kannatan nk. seurustelusuhdetta, jossa asutaan eri taloudessa, kunnes lapset ovat melkein omilla siivillään. Jos parisuhde tuon ajan kestää, se kestää mitä vain.
On tietenkin tilanteita, jossa lapset ovat niin pieniä, että yhteisasuminen olisi parempi vaihtoehto jo miehenmallin takiakin, mutta ajatukseni koski lähinnä noin kymmenvuotiasta ja sen yli-ikäistä lasta.
on, ainakin meillä, joiden puitteissa lapsi toimii ja joiden noudattamista valvon.
Kun uusi ihminen tulee kuvioihin on luonnollista, että lapsi kokeilee tarviiko hänen silmissään näitä rajoja noudattaa. Jos ei tarvitse, on se mielestäni erittäin väärin.
Mikäli mies kokee jonkun rajan liian löysäksi tai tiukaksi on tietysti keskustelun kautta mahdollista tehdä muutoksia.
Yhtenäistä ja johdonmukaista on lapsen läheisten aikuisten suhtautumisen mielestäni kuitenkin oltava ja siten on vähän vaikea kuvitella ettei mies osallistuisi kasvatukseen, ainakin tässä mielessä.
Tuossa alempana viestiketju "Etsinkö turhaan" pohdiskelee näitä samoja tilanteita, lukaise.
Olen lukenut tämän ketjun tähän saakka ja monta hyvää ja kipeääkin asiaa on tullut esille. Itse olen äskettäin valmistunut "Elämän koulun" mielestäni vaikeimmasta kurssista jonne kirjoittauduin sisään vähän yli kaksikymmentä vuotta sitten ja jonka sisältö oli "Uusioperhe". Silloin sillä oli joku toinen nimi, mutta sama oppisisältö. Nyt ovat kaikki lapset jo muutaman vuoden olleet onnellisesti aikuisia ja maailmalla ja me olemme vieläkin yhdessä. Lapsenlapsiakin on kummallekin siunaantunut. Se siitä.
Mitä siitä koulusta opin? Juu tämän, että kun elämä ihmiselle jotakin perinpohjin opettaa, niin ihminen vaikenee. Ei ole niin mahdottoman paljon äkkivarmoja mielipiteitä kyseisestä asiasta. Juuri niin minusta tuntuu näiden vuosien jälkeen. Sillä asiat voivat olla niin, tai sitten ne voivat ovat näin.., ja sitäpaitsi se riippuu tietysti siitä.., ja sen ja sen huomion ottaen niin..
Tästä olen kuitenkin melkoisen varma; Ihmisten elämän uhraaminen millään lailla ei koskaan johda mihinkään todelliseen hyvään. Tietysti me vanhemmat "uhraamme" paljon lastemme hyväksi, se kuuluu vanhemmuuteen luonnolisena. Haluammehan jälkeläisemme aikuiseksi ja omilleen. Mutta omaa elämäänsä siinä ei saa uhrata, siitä kehittyy ennemmin tai myöhemmin martyyrisuus ja se taas johtaa katkeruuteen. Ja katkeruus on myrkkyä joka tuhoaa ihmissielun.
Vielä toinen asia. Niin tytöt kuin pojatkin, ehkä juuri ennenkaikkea pojat, tarvitsevat naisenmallia. Siis oikean naisen mallia - niinkuin tietysti miehenmalliakin - siitä nyt on ainainen puute. Mutta uskaltaisin väittää näin, että jos lapset näkevät äitinsä vain äitinä, niin he eivät koskaan saa toimivaa naisenmallia itselleen. Äiti on juuri äiti, ja nainen on nainen, ja se on ihan toinen asia. Aikuinen nainen tulee esille suhteessa aikuiseen mieheen ja juuri se jää puuttumaan, jos sitä ei koskaan siellä kotona näe.
Kun lapset sitten näillä eväillä itse löytävät rakkauden ja perustavat parisuhteen, niin nuorella miehellä on mallina äiti-poika suhde ja nuorella naisella naisenmallina äiti-rooli. Miellyttääkseen rakastamaansa nuorta miestä, alkaa se nuori nainen jo alusta passata sitä nuorta miestä, kuin olisi hänen äitensä. Ja se nuori mies tuntee olonsa hyvin kotoisaksi ja viihtyy - tietysti - kunnes siinä sitten käy, niinkuin usein käy...ja sitten ihmetellään että kuis tässä nyt näin.. Mutta mitäs he osasivat muutakaan, he tekivät juuri sen ainoan mallin mukaan, jota olivat oppineet. Siksi naisenmallin saaminen on ihan yhtä tärkeää kuin miehenmallinkin sillä toimiva parisuhde voi vain syntyä aikuisen miehen ja aikuisen naisen välille.
En missään tapauksessa halua tällä tuottaa kenellekkään uusi paineita ja huonoa omaatuntoa. Se mitä haluan tuoda esille on se, että tietysti on hyvä että lapset ovat tärkeimpiä ja etusijalla, mutta ädin "oman onnen tavoittelu" uuden parisuhteen muodossa voi antaa näille kasvaville, tuleville aikuisille hyvin tärkeitä elämäneväitä. Hyvä, luja, tasapainoinen aikuisen naisen ja myös miehenmalli on varmasti paras lahja mitä voimme lapsillemme ja tuleville lapsenlapsillemme antaa.
Kuten kirjoititkin, mitään ei voi yleistä, koska ihmiset ovat niin erilaiset.
Olen kuullut tuon saman kannan aikuisten antamasta mallista läheiseltä ihmiseltä, joka piti avioliittoa koossa lasten takia. Tämän naisen oman kertomuksen mukaan tuon ajan heijastus näkyy nyt kun lapset ovat itse solmimassa suhteita. Lähinnä kykenemättömyydessä kunnioittaa toista sukupuolta.
Toisaalta, kolikolla on aina kaksi puolta, jos tämä nainen olisi eronnut kun lapset olivat pieniä, olisi taatusti jokin muu mennyt pieleen. Esim. yhteys isään olisi varmaan katkennut täysin. Se on sitten omista arvoista kiinni, mitä pitää tärkeänä.
Jos unohdetaan syyt ja syyt - niistä on jo lii-
kaakin kirjoitettu.
Otetaan empiirinen esimerkki. Tapaan naisen, eron-
nut, aikuiset lapset - etusijalla silloinkin -
oma elämä, mutta uskallus "vielä tässä vaiheessa"
suhteeseen ei riitä.
Orastanut suhde päättyy ennen suurempia vahinkoja.
Uutta yritystä en halua.
Tässä kohtaa voisi miettiä, kuinka monta vuotta
menee elämästä omien raiteiden saavuttamisessa ja
käykö sitten niin, että elämä palkitsee vain puo-
naisilla suhteilla ja yksinäisyydellä. Kenties
loppuelämäksi. Enkä tarkoita lapsien tuomaa valoa.
että noinkin sitten....., eikös tämä nyt kaikenkaikkiaan ole aika masentavaa luettavaa !!!???
Varmaan itsekin huomannut metsän huokaavaan samaa
virttä...
Ja huomenna taas aiheesta eri topicilla... :/
Anteeksi nyt yksinkertaisuuteni, mutta täytyy kysyä; Kirjoitat - "Uskallus ei riitä", - tarkoitatko sinun vai hänen, vai kummankin uskallusta?
No, täällä Ruotsissa sanotaan että; "Man vet va' man har, men man vet inte va' man får". Siis, sitä tietää mitä jo on (omistaa), mutt'ei mitä tulee saamaan. Sen elämänsäännön mukaan elävät monet ihmiset ja se on hyvin turvallista elämää. Korkea hintahan sillä on, - yksinäisyys ja puolinainen elämä esimerkiksi -, mutta mitä ei maksaisi turvallisuudestaan...
olen ja voinkin tässä nyt todeta, että olen tainnut tähän asiaan jo omat huokailuni huokailla :))
Sanon heti alkuun, että kuulun tuohon 60 ryhmään, mutta kun jäin yksin mieheni kuoltua, olin ikäisesi. Minulle jäi kolme lasta (23,20 ja 17). Yksin olen edelleenkin. Olen avoimella mielellä ollut, että jos joku sopiva tielle osuu, niin mikä ettei, mutta oikeastaan en itse ole pannut rikkaa ristiin asian eteen. Vaikeaahan se alkuun oli, kun seksielämä äkkiä loppui, mutta vanhanaikaisena ihmisenä en voinut ajatellakaan suhdetta ilman rakkautta. Minulla oli vielä silloin pahoja vaikeuksia yhden lapseni kanssa. Tilanne jatkui useita vuosia. Se vei paljon energiaa ja ajattelin, ettei kukaan mies ymmärtäisi lastani. Nyt on pitkään ollut kaikki hyvin ja en edes vaihtaisi tätä itsellistä elämääni muuhun. On ylellisyyttä päättää asioista itse. Tehdä sitä, mitä on aina halunnut. Olen ajatellut, että ehkä olen säästynyt vaikeuksilta tai voi olla , että olen jotain menettänytkin. Mene ja tiedä. Lapsiini on hyvät välit ja lastenlapsiakin on. Me olemme ihmiset kuitenkin niin erilaisia tässä yksinäisyyden kokemisessa. Jos kaipaat rinnallesi puolisoa, toivon että hyvän löydät.