Kiukuttelun loppu / vertaistukea ex-kiukuttelijoille

Vastuun ottaminen omista teoista on tosi vaikeaa aluksi. Sitä syyttää äitiä, isää, menetettyä lapsuutta, huonoja ystäviä ja lopuksi terapeuttia. Vaikka kukaan ei ole avuton lapsi täysi-ikäistyttyään. Kaikilla on vaikeaa.

Isoja haasteita ovat hetket, kun ei jaksaisi. Sitten pitää muistaa, ettei ole yksin siinä jaksamattomuudessa. Että pitää jaksaa, koska kyse on kahdesta elämästä. Ja sehän on jo hienoa.

Sama tilanne. Joskus on vaikeaa, ja tekisi mieli vaan heittää hanskat tiskiin ja riehua koko homma pilalle. Mutta yksi elämä tässä vaan on, ja haluan sen rakkaani kanssa jakaa.

Sellaiseen omien tekojen oikeutukseen on niin helppo lipsua. Mieli sanoo, että ”musta tuntuu pahalta”. Se ei kuitenkaan kysy, että ”miltä tämä tuntuu tuosta toisesta ihmisestä”. Sitä on jumittaminen omassa näkökulmassa ja vielä uhriutunut. Mutta miltä se tuntuu toisesta ihmisestä?

Epämukavuuden harjoittaminen päivittäin. Sellainen, että sen tunnistaa, sen sietää ja menee sen yli. Pikku juttu normi-ihmiselle ja minulle iso. Päivä kerrallaan. Olen sen velkaa itselleni.

Minä luulen omalta kohdaltani, että olen syytellyt toista, kun olen ollut pettynyt itseeni. Aika törkeää käytöstä.

Tuo toisen syyttäminen, ja hänelle suuttuminen on hyvin tuttua. Se on vaikea tunnustaa, koska häpeä tulee tielle: se on alkuperäinen häpeä omasta huonommuudesta ja sitten häpeä siitä, miten sitä on käsitellyt. Itse taisin luulla, että minun pitäisi olla jotenkin erityinen. Sitten aina kun mokasin, tunsin itseni kurjimukseksi. Sitten syytin toista siitä olosta, koska toivoin, että syy olisi jossain muualla kuin minussa itsessäni. Eli viaton on se, jota on syytetty.

Minä olen syyttänyt ihmisiä ympärilläni ja puhunut heistä pahaa. Olen tehnyt sitä niin paljon, että se muuttui automaattiseksi. Se on hirveä myrkkyliemi sielussa. Matka siitä poisoppimiseen on pitkä ja luultavasti myös tylsä. Se kuitenkin kannattaa tehdä (luotan sinuun), koska sen palkintona on lempeys.

En halua enää koskaan tehdä niin kuin tein aiemmin. En halua olla se ihminen. Siksi on muistettava joka päivä, heti aamulla ja jopa yöllä herätessä, mitä varten elän. Elän tehdäkseni hyvää.

Annan valon täyttää pimeyden. Annan valon täyttää pimeyden. Annan valon täyttää pimeyden. Minä kadehdin, ylemmän itseäni, vaadin helpotusta, kaipaan viihdettä. Tänä päivänä selvisin niistä egon metkuista. Lopulta nauroin sen hulluille pienille ajatuksille. Auton ikkunasta tuoksui luonto. Sain palata kotiin.

Tähän saakka oikealla polulla on pitänyt se, että muistan, kuinka paljon olen satuttanut teoillani. Miehen lisäksi ovat kärsineet läheiset ystävät, jotka ovat muuttuneet entisiksi. Olen vaatinut muita auttamaan minua, tukemaan minua ja kunnioittamaan minua. Itseltäni en vaatinut mitään.

Muutoksessa vaikeaa on sen tasaisuus. Uudesta tavasta ajatella ja käyttäytyä on muistutettava itseä jatkuvasti. Silloin ei voi käyttää niin paljon energiaa kaikkeen muuhun. Muutos on staattinen, ja vähittäin tapahtuva. Sen alettua ei saa ottaa taukopäiviä, tai muuten kaikki menee pieleen. Niinpä jatkan: haluan tämän elämän. Haluan tehdä hyvää.

Tuon synkät ajatukseni valoon, ja etsin niille lempeän vastinparin. Se vaatii työtä. Se palkitsee. Hyvyys ja lempeys, ne ovat oikein. Muista se tänäkin yönä.

Palkitsee on huono sana. Se on yksinkertaisesti oikein. Rauhoittavaa. Palkinnot ovat vihollisia. Niitä alkaa odottaa. Muutos on hidas, ja vain siten todellinen.

Minä olen ollut niin itsekeskeinen. Jopa läheisten sairaudessa ja kuolemassa. Olen miettinyt omaa jaksamista ja surua. Sitten säälinyt itseäni menetyksestä. En ole muistanut edesmennyttä hänen omana itsenään. Kaikissa ihmissuhteissa olen takertunut omaan itseeni. Ero muiden ajattelemisessa ja itsen ajattelemisessa on huimaava. Ensimmäinen tuo kauneutta maailmaan. Se tekee jokaisesta päivästä hyvän.

Joka päivä muistan uusia asioita: miten pahaa olen keneltäkin ajatellut, miten tyytymätön olen ollut, miten paljon olen vaatinut. Ennen en kysynyt: mitä voin itse antaa. Kiltteyden olen ottanut vastaan itsestäänselvyytenä. Tukea olen ahnehtinut. Lisääkin olisin halunnut ottaa. Aina vaan lisää.

Tänään melkein lipsahdin polulta, koska olin muka liian kiireinen. Se olisi johtanut huonoihin seurauksiin. Vähän kerrassaan olisin lipunut vanhoihin tapoihin. Kuitenkin haluan tämän muutoksen. Pystyn siihen.

Tänään oli puolestaan helpon tuntuinen päivä. Otin päivällä tauon ja palautin kaiken mieleen. Se on ehdottoman tärkeää. On muistettava, millainen sitä on ollut ja mitä haluaa sen tilalle. Se on kerrattava monta kertaa päivässä: sekä vanhat virheet että sen hyvyyden, jota haluaa nyt elää. Viikko muutosta takana. Se tapahtuu ajatus kerrallaan.

Minä haluan tehdä hyvää. Haluan tehdä hyvää. Haluan tehdä hyvää.

Tänä aamuna muistin jälkeen, mitä olen tehnyt. Olen aiheuttanut surua, pelkoa, keskittymisvaikeuksia, epävarmuutta, huolia, ja niin, ennen kaikkea pelkoa. Olen kohdellut kaltoin minuun luottanutta ihmistä. Tehtäväni on tehdä hänet onnelliseksi. Muistaa, että olen epäluotettava. Olen oman itseni pahin vihollinen. Olen kykenevä pahaan ja olen kykenevä hyvään. Tänäänkin valitsen hyvän.

Uusi päivä. Vanhat huonot ajatusmallit nostivat päätään. Onneksi ne voi ohittaa. Täytyy olla tarkkana, että energiat säästetään juuri tähän. Muutos vaatii aikaa joka päivä

Olen yrittänyt paeta välttämättömiä anteeksipyyntöjä. Ajatuksia, jotka tuottavat häpeää. Olen kuitenkin tehnyt kaikki pahat tekoni. Ajatellut jokaisen pienen ajatukseni. Olen ollut väärässä. Olen yrittänyt ylentää itseäni. Olen elätellyt lapsellisia ja suuruudenhulluja ajatuksia. Olen yrittänyt elää mielikuvituksessa. Todellisuus on parempi. Se on pieni. Siinä mahtuu olemaan läsnä. Merkitsen jotakin vain kouralliselle ihmisiä. Toisin sanottuna: olen vapaa. Ja se on enemmän kuin kukaan voisi pyytää, tämä kourallinen ihmisiä. He ovat minulle koko maailma. Käännän sydämeni hyvää kohti. Käännän mieleni hyvää kohti. Annan väärien ajatusten mennä.

Nyt se alkoi. Eilisiltana aloin kiukutella. Aamulla paheni. Eteni konfliktiksi. Niin vain kaikki meni päin seinää. Olen oman itseni pahin vihollinen. Laiskottelin, ja se meni päin seinää. Nyt pitää aloittaa alusta.

Herää kysymys, olenko kyvytön olemaan huomaavainen. Olenko vain itsekeskeinen. Mietinkö vain itseäni. Olenko kyvytön olemaan parisuhteessa. Olenko kyvytön olemaan hyvä.

Repsahdus kuuluu osana muutokseen. Ota rennosti.