Minulla on pitkä sairashistoria ja olen pian keski-ikäinen. Nykyinen diagnoosi on skitsofrenia. Perhekin löytyy ja mt-eläkkeellä olen.
Kuitenkaan suurimmat häpeälliset hetket eivät liity sairasteluun. Niitähän ihmiset ymmärtää ja voi selittää sairaudella kaikenlaiset harhat.
Noloimmat jutut liittyy persoonaani. Olen ollut hyvin kypsymätön ja itsekäs. Olen tehnyt ja ollut todella nolo varmaan satoja kertoja. Minut muistetaan luultavasti vain noiden juttujen takia. En vaan osaa vieläkään olla ihmisten kanssa oikein.
Olen erakoitunut ja ollut sitä lähes aina. Tämä vaikuttaa olevan ainoa mahdollinen tapa elää. Pelkään sosiaalisia tilanteita. Kaikki on siten puolison varassa. En pysty edes kaupassa käymään.
Olen kuin vapaamatkustaja, vaikka teenkin kotona kaiken mahdollisen. Pelkään tilannetta, että menetän puolison. En pärjää yksin ollenkaan. Joudunkohan sitten jonnekin hoitokotiin. Sekin on niin kallista,että tuskin eläkkeeni riittääkään. Puoliso on maksanut sairaan kalliit hoitomaksut osastojaksoiltani. Tästä sairaudesta kun ei tiedä milloin taas joutuu sairaalaan.
Ongelma on häpeä joka tunkee välillä joka soluun. On niin paljon huonoja muistoja joita ei pysty unohtamaan. Olen yrittänyt kuluttaa häpeää pois. Aina uudelleen menen samaan tilanteeseen ja annan sen vyöryä päälle. Paljon on kesken jääneitä yrityksiä ja pakenemista paikalta. Kärsin niistä jälkikäteen. Öisin pyörittelen asioita mielessäni ja aamulla on vaikea herätä taas uuteen päivään.
Onko muilla samanlaisia Kokemuksia?
Kuitenkaan suurimmat häpeälliset hetket eivät liity sairasteluun. Niitähän ihmiset ymmärtää ja voi selittää sairaudella kaikenlaiset harhat.
Noloimmat jutut liittyy persoonaani. Olen ollut hyvin kypsymätön ja itsekäs. Olen tehnyt ja ollut todella nolo varmaan satoja kertoja. Minut muistetaan luultavasti vain noiden juttujen takia. En vaan osaa vieläkään olla ihmisten kanssa oikein.
Olen erakoitunut ja ollut sitä lähes aina. Tämä vaikuttaa olevan ainoa mahdollinen tapa elää. Pelkään sosiaalisia tilanteita. Kaikki on siten puolison varassa. En pysty edes kaupassa käymään.
Olen kuin vapaamatkustaja, vaikka teenkin kotona kaiken mahdollisen. Pelkään tilannetta, että menetän puolison. En pärjää yksin ollenkaan. Joudunkohan sitten jonnekin hoitokotiin. Sekin on niin kallista,että tuskin eläkkeeni riittääkään. Puoliso on maksanut sairaan kalliit hoitomaksut osastojaksoiltani. Tästä sairaudesta kun ei tiedä milloin taas joutuu sairaalaan.
Ongelma on häpeä joka tunkee välillä joka soluun. On niin paljon huonoja muistoja joita ei pysty unohtamaan. Olen yrittänyt kuluttaa häpeää pois. Aina uudelleen menen samaan tilanteeseen ja annan sen vyöryä päälle. Paljon on kesken jääneitä yrityksiä ja pakenemista paikalta. Kärsin niistä jälkikäteen. Öisin pyörittelen asioita mielessäni ja aamulla on vaikea herätä taas uuteen päivään.
Onko muilla samanlaisia Kokemuksia?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Joskus traumakokemukset elämässä voi olla syy jatkuvalle häpeälle. Jos niitä löytyy kannattaa lukea häpeän ja trauman yhteydestä.
Ja uskoisin etenkin tuon yöpohdinnan jolloin aivot kelaa menneitä ikäviä juttuja ja häpeällisiä ja noloja asioita olevan aika normaaliakin ainakin johonkin rajaan asti. Jotenkin aivot vain piinaa kaikella vanhalla helposti nukkumaanmennessä ja päivän ikävillä tapahtumilla. Kaikenlaisella mitä ei haluaisi ajatella mutta ne pulpahtelee pintaan jostain alitajunnan syövereistä. Aivojen alitajunta heittää niitä tietoisuuteen. Oisko illalla jotenkin stressihormonit koholla tai jotenkin jollain muulla mekanismilla ihminen enemmän taipuvainen tollaseen stressaavaan pakkomielteiseen ajatteluun kuin aamuisin tai päivällä? Tunnistan siis itseä piinaavan ajatuskehän etenkin nukkumaanmennessä.
Traumojakin on, mutta häpeä on omaa syytä ja liittyy omiin noloihin juttuihin. Varmasti moni on myös myötähäpeillyt minun puolesta. Sekin on todella noloa.
Nolot jutut liittyvät aika usein jonkinlaisiin mokiin, joita on kenties tehnyt.
Totuushan on se, että toiset unohtavat mokasi paljon nopeammin kuin sinä itse.
Se jää luuloksi ja kuvitteluksi vain omaan päähän, että kaikki muka muistaisivat juuri minun mokani.
Ja jos jotain muistavatkin, niin tuskin edes välittävät.
Jokainen mokaa joskus.