Jokamies, yleisötasolla. Kerran sairaalahoitoa saanut nuorehko mies
väitti, ettei sängystä jaksa nousta omin voimin syvän depression aikana.
Pidin väitettä liioiteltuna, koska itsellä ei ole omaa kokemusta.
Eikö tahdonvoima sitten riitä jalkeille lähtemiseen?
väitti, ettei sängystä jaksa nousta omin voimin syvän depression aikana.
Pidin väitettä liioiteltuna, koska itsellä ei ole omaa kokemusta.
Eikö tahdonvoima sitten riitä jalkeille lähtemiseen?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei riitä.
Sillä ei ole mitään tekemistä tahdon kanssa. Aivan kuin toteaisi, että syövästäkin paranee tahdon voimalla.
Masennus on myös neurologinen häiriö (vaikka syitä ei perusteellisesti olekaan onnistuttu selvittämään), joten harvapa sillä mystisellä tahdolla kykenee aivokemiaansa parantamaan :)
Tokkopa meillä masentuneita olisi, mikäli voisi päättää parantumisestaan ja voinnistaan.
alkaa lähimuisti pätkimään, sanat hukkuvat, olet kuin lasin alla. Ei saa kontaktia maailmaan vaikka haluaisi. Voiman rippeet, mitä on jäljellä menee päivästä toiseen kituuttamiseen, kun yrittää muistaa syödä, käydä suihkussa...
Tahdonvoimaa ei ole syvässä masennuksessa.
On näitä ihmisiä, jotka sanovat, ryhdistäydy kerää itsesi, ota ittees niskasta kiinni.
Mut sillon kun sä oot täysin masentunu ja täysin siellä pohjalla nää sanomiset ottaa lähinnä päähän.
Masennus on sellanen asia, jota ei tajua kun vasta sitten kun on ollut itse samassa tilanteessa.
Ei elinvoimainen ihminen voi tajuta mitä se on.
Kun ei jaksa nousta sängystä, kun ei jaksa peseytyä, kun ei jaksa laittaa ruokaa, kun ei jaksa lähteä minnekään, kun ei mikään jaksa kiinnostaa jne.
Tässä on se sama asia kuin niin monessa muussakin sairaudessa sitä ei ymmärrä täysin ennekuin se sattuu omalle kohdalle.
Vertaistuki, eli se et tapaa ihmisiä jotka on käyneet saman asian läpi on hirveen iso asia.
Ja meitä masentuneita on eri yhteiskuntaryhmistä.
Ei vaan pienet "mitättömät" ihmiset sairastu, vaan myös johtavissa työtehtävissä olevat.
En itsekään olisi ikinä voinut kuvitelle mitä on olla masentunut käytännössä, jollen olisi kokenut sitä henkilökohtaisesti.
Ihminen on vaikeassa masennuksessa käyttänyt kaikki voimavaransa loppuun ja todellakin ei muista, puhe kenkertelee, ei muista sanoja. Pienetkin ponnistukset ovat lähes ylitsepääsemättömiä.Ei ole keskittymiskykyä. Ihminen voi tahtoa, mutta hänellä ei ole voimia.ihminen voi vaipuaa omaan maailmaan. Masennuslääke yleensä alkaa palauttamaan aivotoimintaa oikeaan suuntaan ja pikkuhiljaa toipuminen alkaa pienin askelin.
Depressiotaipumusta. Hän vaan hoiteli oluen ja pillerien sekakäytöllä.
Ei hän muulta perheeltä juuri tukea saanut; enemmän vinoiltiin kuin tuettiin.
Sekakäyttö poisti hänet vahvuudestamme.
Perin myös äidiltäni masennustaipumuksen.
Siihen kuuluu ajoittaisia, lyhyitä syviä kuilunomaisia jaksoja.
Kun niistä selviää vetäytymällä lepäämään, ne tuskin ovat vielä depressiivisiä
luonteeltaan.
Viinan käyttö aiheuttaa niin paljon syyllisyydentuntoja, että
sen kokonaan pois jättämisestä ei ole ollut mitään vahinkoa.
päätellen sairastaisin vakavaa masennusta, olisin sairastanut jo vuosia.
Minä kuitenkin olen aina ajatellut että kaikki on vaikeaa siksi, koska olen laiska, saamaton, tyhmä, paska ihminen, jolta ei löydy vähäisintäkään itsekuria.
Ei vain jaksa eikä huvita mikään.
On vaan pakko jaksaa jotenkin.
Mihinkään ei pysty keskittymään ja on hyvin vaikea keskustella ihmisten kanssa, koska ei ikinä edes muista, mitä piti sanoa.
Tuntuu ettei jaksa edes puhua...
En osaa keskittyä, pakotan itseni vain lukemaan vaikkapa kokeisiin, silti en osaa mitään, vaikka oikeasti yritän lukea, siitä ei vain tule mitään.
Minulla on lisäksi pakkomielteitä syömisestäni, jokin vain sanoo, etten ansaitse syödäkään, kun en jaksa mitään muutakaan.
Usein on vain niin lopussa, ettei aamuisin jaksa nousta, yöllä taas ei saa unta ennen aamunkoittoa.
Kun yritän hymyillä, niin alkaa ennemminkin itkettää.
Kun näkee iloisia, kauniita hyväntuulisia ihmisiä, tulee murheelliseksi, koska itse en kykene olemaan samanlainen.